... loppu?

tää oli sit tässä. päivänsäde viimeinen on niiku loppu. itketään? okei, mua ainaki itkettää, et ei mitään. on semisti paha mieli poikien puolesta. rakastan niitä.

#37: Ruska | 51854

#37: Ruska

Kim tulee avaamaan ikkunan, luojan kiitos ne saa tässä talossa auki. Se tuijottaa mua kalvenneena, mä rekisteröin sillä uudet, siniset farkut, sähkönsiniset, ne sopivat sille aika hiton hyvin vaikka se näyttääkin melko räjähtäneeltä - ja sen hiukset ovat punaiset.

"Mitä sun hiuksille on tapahtunut", mä kysyn ja naurahdan käheästi. Multa alkaa lähteä ääni. Kim säpsähtää.
"Mä värjäsin ne..."
"Mä huomasin kyllä", mä sanon. "Kim."
"Mitä vittua sä teet täällä?"
"Mä tulin takaisin. Anteeksi."
"Mitä sä pyydät anteeksi?"
"Että mä lähdin vittuun sillä tavalla. Mä en voinut sille mitään."
"Miksi sä lähdit?"
"Koska mun oli... pakko. Mä pelkäsin että teen sulle pahaa, mulla oli hirveä nälkä ja..." Mä annan lauseen lopun kadota ilmaan, mutta Kim osaa päätellä sen itsekin. "Mä ajattelin että miten helposti mä saisin sut houkuteltua siihen että mä saisin juotua - sua, ja mä en vaan voinut - mä en voinut olla sun kanssa, mä pelkäsin aika helvetisti, anna anteeksi, Kim."
"Mitä sun äänelle on tapahtunut?" se kysyy säpsähtäen, kun mun ääni alkaa kadota pahemman kerran.
"Mä... mulla... mä en ole syönyt. Melkein kahteen viikkoon."
"Miksi?"
"Koska... mä en pysty. Kim, mä en pysty."
"Miksi sä et pysty? Mitä sulle on tapahtunut, Ruska hei?"
"En mä tiedä, mä vain en - pysty siihen."
"Saanko mä halata sua?" Kim kysyy ihan yllättäen. "Anna mä halaan sua."
"Miksi sä haluat halata mua, siis - etkö - etkö sä pelkää mua?"
"En mä itse asiassa", Kim sanoo ja hymyilee. "Mulle on aivan vitun sama, mitä nyt tapahtuu."
"Mut - "
"Älä nyt", Kim sanoo, "mä olen ollut viimeiset kaksi viikkoa vitunmoisessa koomassa. Anna mä nyt... nautin siitä, että sä olet täällä. Lopultakin. Missä sä olet ollut?"
"Mä..." Mitä mä selitän Kimille, missä olen ollut? "Mä olin Ruotsissa."
"Ruotsissa, mitä sä Ruotsissa?"
"Mahdollisimman kaukana", mä nyökkään, "mutta sitten mä en voinut olla enää poissa täältä. Anteeksi, Kim, että mä tulin takaisin."
"Mitä sä sitä pyydät anteeksi", Kim hölmistyy, "Ruska hei, et sä varmaan pyydä anteeksi sitä että sä tulit takaisin?"
"Mä..." Mun ääni ei tahdo kantaa, ja sitten Kim tulee, se yllättää mut, hyökkää mun kaulaan niin kovaa, että mä vajoan sen painosta polvilleni. Mua toistakymmentä senttiä pidempi poika kun hyökkää kaulaan niin ei ole kovin hyvä, okei, mä olen vampyyri, mun pitäisi kestää se, mutta en kestä. Ei ole mun vikani. Mä olen yrittänyt kyllä syödä, mä yritin vielä viimeisen kerran pururadalla kun onnistuin yhyttämään ketun, mutta mä en vain - mä en pystynyt siihen. Kukaan ei voi tajuta sitä tunnetta, kun sä vain et pysty syömään, vaikka sä tiedät että sun on pakko, sä olet niin huonossa kunnossa että sun on pakko syödä ja sä et vain [i]pysty[/i].

"Ruska hei, mikä sulla on?" Kim kysyy ääni säikähdyksestä väristen pidellen mua sylissään, niin, että mä pysyn pystyssä. Ulkona paukkuvat raketit ja ne viiltävät mun korvia. "Ruska?" se kysyy pehmeämmällä äänellä, "Ruska kiltti, mikä sulla on?"
"Mulla on nälkä."
"Miksi sä et ole syönyt, voi vittu, hei, oota", Kim sanoo ja puoliksi raahaa, puoliksi kantaa mua sängylleen, jossa mä muistan viettäneeni monia öitä Kimin vieressä, sitä kytäten kun se nukkui. Okei joo, ehkä se oli vähän friikkiä, mutta ei voi mitään. Mulla on ikävä niitä öitä, mä en ole kahteen viikkoon oikeastaan muuta miettinytkään kuin niitä öitä Kimin kanssa, ja iltoja Kimin kanssa, ja aamuja, ja mitä tahansa. "Kulta pieni hei, mä haluan auttaa sua jotenkin, mitä mä voin tehdä?" Se asettuu istumaan mun taakse niin, että nojaa leukaansa mun olkapäähän ja mä saan nojattua siihen niin, että pysyn pystyssä.
"Et sä voi mitään - mä en voi syödä", mä toistan, mä haisten nenässäni Kimin tuoksun, ja jos mun pitää nyt kuolla toisen kerran, kuolla lopullisesti, mä voin ainakin kuolla onnellisena, koska mä haistan Kimin tässä vieressäni. "Mä en voi."
"Kyllä sun on pakko voida", Kim sanoo, sen ääni tärisee, sitä pelottaa. Mä en halua että se pelkää, mä en halua että sitä tarvitsee pelottaa mun takiani.
"Ei, kun mä en vain pysty. Kim, oikeasti, mä en vain voi."
"Kyllä sun on pakko", se sanoo, ja sitten se, mitä mä pelkäsinkin sen keksivän, "Ruska, tee mustakin vampyyri."
"En."
"Sä voit juoda... minusta", se sanoo, haki hetken aikaa hyvää sanaa niin, ettei kuulostaisi niin pelottavalta omasta mielestään. "Ja sä voit tehdä musta vampyyrin."
"Miksi, ei, sä et - sä et voi", mä en kestä tätä voimattomuutta, mä en suoraan sanottuna ymmärrä, miten mä pääsin kiipeämään Kimin ikkunaan, se vaati sellaiset ponnistukset ettei mitään rajaa.
"Kyllä mä voin", se sanoo uhmakkaasti, sen huulet ovat ihan mun korvan vieressä ja se puhuu ihan hiljaa. "Mä voin, Ruska. Mulla on ollut mun elämän helvetillisimmät kaksi viikkoa, mä vain haluan... sut. Mä haluan sut, Ruska, ja jos siihen sisältyy se, että mun täytyy antaa mun veret sulle, niin sitten mä annan. Mun verihän, se on sulle jotenkin erikoista, eikö niin?"
"On, mutta -"
"Joten sä juot sen, ja sitten sulla on parempi olla", Kim päättää. "Ei mua pelota, tai mitään."
"Mut Kim, en mä voi."
"Miksi et voisi?"
"Mä en halua - en mä voi tehdä sitä sulle. Sä tiedät etten voi."
"Ruska, kiltti. Anna mä päätän, mitä mä teen mun elämällä." Mä en näe Kimin kasvoja, mutta sen ääni on totinen, se kuulostaa siltä, että tietää, että mä tulen myöntymään sen tahtoon - niin kuin mä varmasti tulenkin, mä olen häiritsevän tietoinen sen sydämen sykkeestä, veri jyskyttää kaulavaltimossa, ja kun mä oikein yritän, mä haistan sen, sen veren, joka tuoksuu paremmalta kuin mikään mitä mä olen koskaan haistanut, se tuoksuu nyt, kahden viikon jälkeen, paremmalta kuin ikinä ennen. Sen veri kuulostaa kutsuvalta kun se kohisee sydämen pumppauksen tahdissa, ja nyt Kimin sydänkin sanoo, että tule, Ruska, anna mä pelastan sinut. Anna mun auttaa sinua. Musta tuntuu, että mä tulen hulluksi, koska mä vain... haluan, ei, mä tarvitsen sitä, ja silti mä tiedän, etten mä voi tehdä sitä.
"Ei", mä sanon, ääni sortuu pahasti, mä en voi sille mitään. "Ei, en mä voi."
"Ruska." Kim vetäytyy pois tukemasta mua ja mä saan vain vaivoin lihakseni hallintaani. Kim kiertää mun ympäri ja tulee istumaan mua vastapäätä sängylle, katsoo mua silmiin. "Ruska hei. Mä rakastan sua, tajuatko sä?" Mä en voi uskoa, että tuo sanoo tuon nyt, tuolla tavalla, ihan yhtäkkiä. "Mä rakastan sua niin helvetin paljon, että mä voin antaa mun veret sulle ihan ilomielin sulle."
"Kaksi kuukautta", mä huomautan aika köyhästi, okei, mikä romantiikantappaja mä taas olen mutta ei voi mitään. Mun päässä heittää pahemmin kuin silloin, kun mä ajauduin samaan hissiin Kimin kanssa ennen kuin me oltiin edes tutustuttu, siis ihan oikeasti heittää, mua huimaa. Mä painan silmät kiinni ja yritän saada pään pyörityksen helpottamaan sillä, mutta paskat mä siinä onnistun. Huolestutan vain Kimiä enemmän, joten mä avaan taas silmät, mä näen Kimin kahtena, mutta räpyttelen silmiäni hetken ja sitten kaikki on taas hyvin.
"No vitut kahdesta kuukaudesta. Mä haluan Ruska olla sun kanssa, sä et tajua kuinka vitun kamalaa mulla on ollut kun sä et ole ollut täällä - mä olen ollut koomassa kaksi vitun viikkoa, koska mä en nähnyt sua. Tajuatko sä?"
"Tajuan, mutta... En mä voi silti - tehdä sitä sulle."
"Älä ajattele nyt mua", Kim sanoo ja katsoo mua silmiin. "Oikeasti. Älä ajattele mua. Ajattele itseäsi. Sun pitää ajatella itseäsikin."
"Mä en halua ajatella itseäni, mä haluan ajatella sua, en mä voi."
"Ruska." Kim alkaa näyttää epätoivoiselta. "Nyt. Mun elämä oli aika vitun kamalaa, ja mä vain toivoin koko ajan että sä tulisit takaisin, ja nyt sä olet tässä ja - mä en tiedä miten tää toimii, mutta mua pelottaa, tiedätkö, ihan saatanasti. Mä pelkään että sulle tapahtuu jotain pahaa. Ruska, kiltti. Mä pyydän."
"Suutele mua."
"Mitä?"
"Että suutele mua", mä toistan mahdollisimman selkeästi artikuloiden, vaikka mun huulet eivät tunnu olevan missään yhteydessä mun aivoihin, ne tuntuvat raskailta ja mun on vaikea puhua. Kim katsoo mua hetken aikaa hämääntyneenä ja kumartuu sitten eteenpäin, painaa kätensä mun polville ja ottaa niistä tukea painaessaan huulensa mun huulille.

Kim maistuu niin jumalattoman hyvältä. Vanhalta tupakalta ja kai hammastahnalta, musta tuntuu että se ei ole kauheasti syönyt, mä kyllä huomaisin sen, ja mä suutelen sitä takaisin, mulla oli sitä ihan mieletön ikävä. Mä en vain keksinyt mitään muutakaan tapaa toimia edes suhteellisen järkevästi, okei, mä en kyllä tiedä miten järkevää tuo oli, mutta silti. Nyt kaikki on melkein hyvin, okei, ei oteta huomioon sitä yksityiskohtaa että Kim haluaa vampyyriksi.

"Kiltti."
"Okei", mä myönnyn, mua huimaa koska nälkä, ja vielä enemmän, koska äskeinen suudelma, "jos sä olet varma."
"No en mä varmaan ole varma tästä, jos mä intän sulle vaikka miten kauan? Totta kai mä olen varma."
"Okei. Anteeksi, Kim."
"Älä pyydä anteeksi, sä kuulostat ihan liian kliseiseltä. Älä unohda Houkutusta. Mihin sä haluat? Kaulaan? Eikö vampyyrit niin yleensä tee? Puretko sä edes?" Kim kyselee ja hymyilee mulle pienesti, siitä huomaa, että se on hämillään ja sitä jännittää vähän turhan paljon, niin paljon että mun tekee mieli pyörtää puheeni ja sanoa, että ei. "Vai?"
"En mä oikein tiedä, kai mä kaulaan puren", mä sanon ja ääni särkyy jännityksestä. Mun on pakko myöntää, että mä haluan nyt sen verta, niin paljon etten meinaa malttaa, mutta suutelen sitä kuitenkin huulille - viimeinen ihmissuudelma, miten olisi? Mä en osaa vastata Kimin uteluihin siitä, miltä se tuntuu, vaikka mä olen vampyyri niin en mäkään kaikkea voi muistaa. Surkeaa? Ehkä. Kim taivuttaa mulle kaulaansa, tarjoaa ihoaan, ja mä painan kasvoni toisen jännittyneelle kaulalle. Sitä pelottaa selkeästi, ihme juttu, ja mä mä mietin hetken lopettavani, sanovani että mä en voi tehdä tätä sille, mutta kaulan tuoksu on liian houkutteleva, liian täydellinen, enkä mä pysty hillitsemään enää itseäni, painan huuleni sen kaulalle ja työnnän hampaani toisen ihoon. Se tuskin tuntuu suudelmaa hassummalta, Kimin koko vartalo herpaantuu jännityksestään, enkä mä pysty enää keskittymään muuhun kuin sen vereen. Se on täydellisempää kuin mikään luovutusveri koskaan, se lipeää kieleltä kauniisti, oikeasti kauniisti vaikka on vitun friikkiä sanoa sitä kauniiksi. Miten vain. Maku on liian täydellinen, ja mä huomaan vain ohimennen ja sen suuremmin aiheeseen huomiota kiinnittämättä, miten Kim hengähtää hassusti. Naurahtaen, mä sanoisin, jos mun suu ei olisi täynnä Kimin kaulaa ja verta. Mä imen kovempaa, Kim hätkähtää, oikeastaan melkein säpsähtää, ja mä ihmettelen sitä nopean hetken verran. Kim nytkähtelee melko vaivautuneesti mun sylissä, vetää syvään, rohisevasti henkeä, mutta se ei kuulosta siltä että sillä olisi mitään hätää, joten mä voin jatkaa. Mä saan pidettyä Kimistä kiinni paljon helpommin ja mä maistan vielä äskeistäkin paremmin.

Maku. Mä luulin että Amandan veri maistui ihan hyvältä ja että Anttonin veri maistu törkeän hyvältä, mutta nyt mun on pakko myöntää, että ne olivat lähempänä teurasverta kuin tätä täydellisyyttä hipovaa verta, sen ihmisen verta jota mä rakastan ehkä enemmän kuin elämää, tai mun tapauksessa kuolemaa. Ehkä se on kliseistä, mutta mä olen ikuisesti teinipoika, joten mulla on oikeus kliseisiini. Mä tajuan, että nyt alkaa olla aika lopettaa, Kim on valahtanut ihan rennoksi ja pysyy pystyssä vain koska mä tuen sen pystyyn. Mä vedän vastahakoisesti suuni sen kaulalta ja kuiskaan hetken mietittyäni sen nimen - uudella kuulollaan se kuulee sen vaikka ääni oli melkein pelkkä henkäys. Kim ei vastaa mitään, nojaa muhun edelleen lämpimänä. Mä kierrän kädet pojan ympärille hellästi, se ei vastaa halaukseen, ja nyt joku ei ole oikeasti kunnossa. Mä päästän siitä irti ja työnnän pojan selälleen sängylle. Sen suu hymyilee pienesti, saa mutkin hymyilemään, mutta sitten mä nostan katseeni pojan silmiin. Kirjoissa tuollaista katsetta sanottaisiin tyhjäksi katseeksi, mä en sanoisi, mä sanoisin sitä poissaolevaksi, nimittäin [i]poissa[/i]olevaksi. Katse on liian tuttu, kammottavalla tavalla tuttu menneisyydestä, ajalta ennen Aatua, ajalta, jona kaikki mistä mä oikeasti välitin, oli ruoka. Mä jätin jälkeeni ruumiita toisensa jälkeen, parhaat aikani mä vietin Tukholmassa. Isossa kaupungista pari ruumista sinne tai tänne, ei kukaan yhdistänyt mua mitenkään niihin vaikka niiden kauloissa oli kaikilla samanlaiset puolikuukuviot, jotka olivat tummuneet ruumishuoneelle asti ehtiessä jo melkein mustiksi, ne näyttivät tatuoinneilta ja Expressen etunenässä lehdistö ihmetteli, mikä on tämä uusi jengi joka tatuoi kaulaansa kuunsirppejä ja jonka jäseniä nyt listittiin oikein antaumuksella. Mä olin kehittänyt oman jengin pelkästään tappamalla satunnaisia ihmisiä, okei, omaan silmään hyvältä näyttäviä mutta satunnaisia silti. Siihen aikaan mä en tiedostanut tappavani ihmisiä vaan hankkivani ruokaa - niin kuin ihmiset tappavat lehmiä. Silloin mä en jättänyt ketään vampyyriksi, sen verran ihmisyyttä mussakin oli jäljellä. Ja sitten mä tapasinkin Aatun palattuani Suomeen ruotsin kieleen kyllästyessäni, ja se alkoi kehittää mun ihmisyyttä pakottamalla mut lopettamaan elävän veren juomisen. Mä en ole juonut elävää verta ennen Anttonia kertaakaan Aatuun tutustuttuani, ja sitten mä tein kuukauden sisään kaksi vampyyria... ja... Nyt mä olen tässä, mä tuijotan Kimiä, poikaa, jonka silmät eivät ole tyhjät vaan poissaolevat.

Mä alan tajuta sen nyt oikeasti. Kim. Kim... on kuollut? Koska mä en pystynyt hillitsemään itseäni, ja nyt sen silmät ovat poissa, ja katse on poissa, ja koko vartalo on rento. Kim. Yli kymmenen vuoden jälkeen tämä. Ja se tapahtuu Kimille, kaikista maailman ihmisistä Kimille.

Ei helvetti, mitä mä olen tehnyt.