#1: Kim | 1287

Carolina puhuu isän kanssa puhelimessa, mä kuulen ovelle asti, miten ne puhuvat keskenään, ihan kuin vastarakastunut pariskunta. Mun tekee mieli potkaista seinää, mutta en potkaise, mä en luota tällä hetkellä jalkojeni hallintaan koska ne tärisevät aivan helvetisti juuri nyt - mä en uskalla tehdä mitään niin vaativaa kuin seistä toisella jalalla ja potkaista toisella seinää. Mä voisin kaatua, lyödä pääni ahtaan eteisen vastakkaiseen seinään, menettää tajuntani ja kuolla sisäiseen aivoverenvuotoon. Hei haloo? Ihan mahdollista!
"Iskä", mä huudan edelleen jokseenkin hengästyneenä jo ovelta kävellessäni sisemmäs olohuoneeseen, "iskä haloo?" mä toistan normaaliäänellä. Mä haistan omassa nenässänikin oman hikeni ja mun tekee mieli oksentaa hajusta ja siitä faktasta, että olen juossut itseni taas ihan sietokyvyn rajamaille, mutta suihku ehtii odottaa sen verran, koska mä tarvitsen isältä rahaa ja se lähtee luultavasti pian. Carolinalle. On koko yön poissa, ja tulee sitten huomenna illalla kotiin, olettaen että se jaksaa tulla eikä mene Carolinalle yöksi ilmoittamatta mulle välissä. Ja mä luulin olevani se teini-ikäinen tässä taloudessa.
"Oota hetki, kulta, joo, Kim, joo, odota nyt hetki, no mitä?" se kysyy ja painaa viimeisen lauseen kohdalla kämmentään mikrofonille, ihan kuin Carolina ei saisi kuulla, että niiden pojalla on jotain asiaa.
"Mä tarviin kympin kun me mennään koulun kans-"
"Joo ota keittiöstä mun lompakosta, se on siellä mikron edessä, ota vaikka viiskymppiä, osta jotain kivaa tai jotain, okei?"

Osta jotain kivaa, okei, mä manaan mielessäni. Osta jotain kivaa, no osta itsellesi uudet vanhemmat - tai uusi isä, tarkemmin ottaen. Äitiä mä nyt en ole koskaan tarvinnutkaan, vaikka se on aina asunut samassa kaupungissa ja ollut mukana kuvioissa tavalla tai toisella siitä asti, kun mä täytin kymmenen ja Carolinan - eli mun äidin - ja iskän välit alkoivat taas parantua kymmenen vuoden tauon jälkeen. Carolina, joka on mun biologinen äitini mutta mun luokanvalvojanikin on enemmän äiti kuin se, jätti mut ja iskän kaksisin joskus... en mä tiedä. Kuulemma noin kaksi viikkoa sen jälkeen kun mä synnyin, tai jotain, mutta nyt, kuudentoista vuoden jälkeen, ne ovat molemmat ah niin kauniisti rakastuneita. Mä en ehdi edes kahden metrin päähän keittiön ovelle olohuoneen sohvan takaa ennen kuin isä on jo alkanut löpistä jotain tosi, tosi imelää ja aivan helvetin oksettavaa rakkaan naisystävänsä kanssa.
"Joo, se oli Kim", mä erotan keittiöön normaalia puhetta, "joo, just, niin joo se halus rahaa, se on menossa johonkin, en mä tiedä... Joo, just niin. Joo, annoin viiskymppiä, saa vaikka syödä tai jotain, tai vois ostaa vaikka uudet farkut itselleen kun nää edelliset on rikki... Vie sä se ostoksille?"

Carolina vitun Grundström, mun isäni entinen ja nykyinen naisystävä jonka kanssa se ei koskaan ehtinyt naimisiin (ja ei toivottavasti enää ehdi, mä voin vain rukoilla että Carolina ei halua löytää äidinvaistojaan sisältään ja päätä muuttaa tänne mun elämääni somistamaan, koko vitun Carolina voisi painua helvettiin), mun äitini, ei tule ikinä viemään mua ostoksille. Ikinä. Se on nainen, jonka piikkisuorasta mustasta tukasta näkyy harmaat juuret metrien päähän viikon päästä värjäyksestä, se käyttää mustaa silmämeikkiä ja mustia vaatteita ja pyörittää naistenvaatekauppaa. Sen nimi on luovasti Coraline (Carolina rakastaa Neil Gaimania ja varsinkin sen kirjaa Coraline varjojen talossa, siitä tää nimi tulee), ja siellä asioi sen ikäiset naiset, joilla on piikkisuora musta tukka josta näkyy harmaat juuret... ja ne käyttävät vitusti liikaa mustaa silmämeikkiä ja mustia vaatteita. Että näin, tässä mun äitini, maailman luovin ja omaperäisin nainen. Nainen, jota mä jouduin kyttäämään kaupan ikkunan takana ennen kuin täytin kymmenen ja isä oikeasti esitteli mun äitini mulle - mä muistan miten tunsin itseni neiti Etsivän miespuoliseksi vastineeksi selatessani kirjastossa syntymävuoteni sanomalehtiä, joista etsin syntymäilmoitukseni ja päättelin sitä kautta, kuka on mun äitini. Isä esitteli mut Carolinalle vasta sitten, kun "Carolina oli valmis ottamaan vastuuta pojastaan", eli sitten kun mä olin jo valmiiksi kasvatettu ja ruokittu ja puettu ja pesty ja osasin itse pyyhkiä pyllyni ja kaikki, mitä Carolinan pitäisi tehdä mun hyväkseni, olisi rahan antaminen. Mä luulen, että koko maailma ymmärtää, miksen mä halua sen kanssa ostoksille. Sitä paitsi mun revenneissä farkuissa ei ole mitään vikaa. Ihan näin ohimennen mainittuna.

Mä pääsen lopultakin suihkuun, johon mä olen kaivannut viimeiset parikymmentä minuuttia - niin kauan mulla kesti raahautua pururadalta kotiin juostuani neljä kertaa 1850 metriä, portaat ylös meidän kerrostaloasuntoon ja keittiöön saadakseni rahaa.

Mä olen aika helvetin kiukkuinen, paiskon vaatteitani pitkin seiniä kun riisun niitä äkäisesti päältäni rymistellessäni suihkuun. Isä huutaa mua pitämään pienempää mekkalaa, mä en huomauta, että se itse pitää isompaa mekkalaa huutelemalla mulle meidän vitun ahtaassa kerrostaloasunnossa. Tai totta puhuakseni, ei tää ole ahdas ollenkaan - paitsi jos täällä on yksi nimeltä mainitsematon ihminen.

Mä inhoan tätä. Mulla oli ihan hiton hyvä olo, kun mä tulin, mun koko vartalo oli täynnä adrenaliinia koska mä rakastan sitä tunnetta, kun juoksen pururadalla pimeässä keskellä metsää ja tiedän, että mä olen sillä kaupungin pahamaineisella asuinalueella. Mä viritän itseni täysille ja juoksen vitusti, mä juoksen lähes siihen asti että meinaan kaatua kasaan ja alkaa oksentaa verta, mutta vain lähes, koska mä olen virittänyt tämän taidon huippuunsa, mä tiedän, koska mä olen rääkännyt itseäni riittävästi. Se on taivaallinen tunne, kun sen lenkin jälkeen pääset suihkuun, mutta nyt mun suihkuun pääsemisen ilo katosi, koska mun isäni ei viitsinyt olla vaikka omassa huoneessaan oven takana puhumassa Carolinan kanssa, vaan lojui sohvalla. Hassua, miten pelkästään se voi kumota maailman ylivoimaisesti parhaan olotilan noin helposti. Vittujen kevät.

Suihkussa mä vain nostan kasvot kohti ylös viritettyä käsisuihkua, annan veden valua pitkin kasvoja ja tasailen hengitystäni varoen nenään joutuvaa vettä, pyrin siihen, että saan suljettua koko Carolinan mielestäni. Mä kävin pari viikkoa sitten Amandan kanssa meditoimassa buddhistityyliin, ja siellä mua opetettiin nielemään kristallipallo - mä keskityn kristallipalloon, nielen sen, noin, ja nyt kaikki on hyvin. Onko? Paskat. Mä keskityn vain hengittämään rauhassa ja pian mä saan itseni rauhoittumaan niin hyvin, että tärisen vain jalkojen rasituksesta, en vittuuntumisesta ja kiukusta. Onnea, Kim, sä pystyt siihen vielä. Ehkä sitten sä pystyt ottamaan 18-synttäreilläsi vastaan kauniisti hymyillen sen shampanjapullon, jonka Carolina sulle ostaa - sehän on hienostunut nainen, sen sijaan, että se antaisi ainoalle lapselleen rahaa, se antaa [i]shampanjaa[/i]. Sano mun sanoneen, mä saan yhden pullon vitun kallista shampanjaa, vuosikertaa 1800 tai jotain tällaista (olettaen että ne paranevat vanhetessaan?), niin kallista, että sillä rahoittaisi kuukauden vuokran. Mä todellakin toivon, etten enää vajaan kahden vuoden kuluttua asu tässä loukossa yhdessä isäni kanssa, koska mä tiedän, mä tulen vielä ampumaan sen ihan vain siitä hyvästä, että se ei jaksa olla enää mulle kunnollinen isä, sellainen isä, johon mä olen tottunut. Sellainen kun mulla on ollut vielä joskus.

Mä levitän shampoon hiuksiini, puristan mustasta hervottoman kokoisesta pullosta käteeni pohjat, ei sieltä tule enää mitään vaikka mä sen huuhtelisinkin vielä. Voi paska. Mä tähyilen ympärilleni kylpyhuoneessa, mutta korikossa peilikaapin vieressä ei näy olevan ainoatakaan pulloa mun shampoota (naisten shampoota, myönnettäköön... Mutta se tuoksuu hyvältä. En mä sitä muuten käyttäisi, mutta kun se tuoksuu niin törkeän hyvältä, ja on sitä paitsi hyvää, ja se on jotain colour protection-juttua. Mitä vittua, Kim? Mun täytyy yrittää vihjata isälle, että jonkun täytyy käydä kaupassa tänään tai huomenna, jääkaapissa ei ole valon ja suolakurkkupurkin lisäksi oikeastaan mitään. Surkeata, vallan surkeata. Mä luulen vähän, että mun täytyy itse käydä kaupassa, jos mielin saada shampoota. Mä hieron kiukkuisena shampoot mustiin, märkiin hiuksiini, väännän turhan voimallisesti suihkun taas auki niin, että se säädin jää [i]taas[/i] mun käteen - voi paska. Mä kiroilen ja tiputan säätimen lattialle, mä saan sen ronkittua sitten lopuksi kiinni sen hanan, ja isä saa osoittaa olevansa perheen mies (minähän en Carolinan mukaan mies ole, koska mä värjään hiuksiani mustaksi ja käytän silloin tällöin kajaalia, kiitti mutsi), ja korjata tuon helvetin suihkun. Jos ei muuta keksi niin soittaa isännöitsijälle.

Moi, mun nimi on Kim, mä omistan perheen, johon kuuluu isä, joka on täysi käsi kaiken kanssa, mikä liittyy oikeaan elämään, ja äidin, joka on intohimoisessa rakkaussuhteessa mun isääni - ja jota mä en suostu ikinä enää nimittämään äidikseni.

Hyvin menee.

# Prologi

Marraskuu saa auringon laskemaan jo iltapäivällä, mutta mä en valita. Taas yksi päivä takana ja loputon yö edessä, taivaan oranssisuus korventaa silmiä enkä mä voi katsoa sinne, mutta onneksi se ei korvenna sentään kasvoja, käsiä, rintaa tai jalkoja; oranssi on hyvä, mutta vaaleansinistä taivasta vasten loistava melkein valkea on paha.

Yksi sydän lyö kovempaa kuin muut, tai ei kovempaa tai kuuluvammin, mutta minun korvaani houkuttelevammin. Ei niin, että mä sen haluaisin pysäyttää, niin kuin mikä tahansa muu sydän, vaan niin, että se sydän... en tiedä, en mä tiedä, mitä vain. Se sydän on hypnoottisempi kuin mikään on koskaan ollut, se sydän kuulostaa taivaalta, joka ei tarvitse aurinkoa ollakseen kaunis, mutta yhtä lailla kuin aurinko, tämä sydän tulee koitumaan mulle kuolemaksi.

Sitä odotellessa.

# 0: yeah, baby

NaNo on täällä taas. Jea. Mitä vois sanoa vielä, täältä sitä voi lukea, jee, liittykää lukijaksi ja muuta roskaa - mie kirjoitan, te luette ja perkele soikoon kommentoitte, että jaksan kirjoittaa.

Tää blogi nyt ei oo vielä kummoinenkaan, mutta tänne ON tulossa bannerit ja kaikki, jahka saan aikaiseksi. NaNo vaan onnistui yllättämään pahasti puun takaa housut kintuissa ja sitä rataa, mutta joo. Kiitos.

~ maisa