# Prologi

Marraskuu saa auringon laskemaan jo iltapäivällä, mutta mä en valita. Taas yksi päivä takana ja loputon yö edessä, taivaan oranssisuus korventaa silmiä enkä mä voi katsoa sinne, mutta onneksi se ei korvenna sentään kasvoja, käsiä, rintaa tai jalkoja; oranssi on hyvä, mutta vaaleansinistä taivasta vasten loistava melkein valkea on paha.

Yksi sydän lyö kovempaa kuin muut, tai ei kovempaa tai kuuluvammin, mutta minun korvaani houkuttelevammin. Ei niin, että mä sen haluaisin pysäyttää, niin kuin mikä tahansa muu sydän, vaan niin, että se sydän... en tiedä, en mä tiedä, mitä vain. Se sydän on hypnoottisempi kuin mikään on koskaan ollut, se sydän kuulostaa taivaalta, joka ei tarvitse aurinkoa ollakseen kaunis, mutta yhtä lailla kuin aurinko, tämä sydän tulee koitumaan mulle kuolemaksi.

Sitä odotellessa.