... loppu?

tää oli sit tässä. päivänsäde viimeinen on niiku loppu. itketään? okei, mua ainaki itkettää, et ei mitään. on semisti paha mieli poikien puolesta. rakastan niitä.

#37: Ruska | 51854

#37: Ruska

Kim tulee avaamaan ikkunan, luojan kiitos ne saa tässä talossa auki. Se tuijottaa mua kalvenneena, mä rekisteröin sillä uudet, siniset farkut, sähkönsiniset, ne sopivat sille aika hiton hyvin vaikka se näyttääkin melko räjähtäneeltä - ja sen hiukset ovat punaiset.

"Mitä sun hiuksille on tapahtunut", mä kysyn ja naurahdan käheästi. Multa alkaa lähteä ääni. Kim säpsähtää.
"Mä värjäsin ne..."
"Mä huomasin kyllä", mä sanon. "Kim."
"Mitä vittua sä teet täällä?"
"Mä tulin takaisin. Anteeksi."
"Mitä sä pyydät anteeksi?"
"Että mä lähdin vittuun sillä tavalla. Mä en voinut sille mitään."
"Miksi sä lähdit?"
"Koska mun oli... pakko. Mä pelkäsin että teen sulle pahaa, mulla oli hirveä nälkä ja..." Mä annan lauseen lopun kadota ilmaan, mutta Kim osaa päätellä sen itsekin. "Mä ajattelin että miten helposti mä saisin sut houkuteltua siihen että mä saisin juotua - sua, ja mä en vaan voinut - mä en voinut olla sun kanssa, mä pelkäsin aika helvetisti, anna anteeksi, Kim."
"Mitä sun äänelle on tapahtunut?" se kysyy säpsähtäen, kun mun ääni alkaa kadota pahemman kerran.
"Mä... mulla... mä en ole syönyt. Melkein kahteen viikkoon."
"Miksi?"
"Koska... mä en pysty. Kim, mä en pysty."
"Miksi sä et pysty? Mitä sulle on tapahtunut, Ruska hei?"
"En mä tiedä, mä vain en - pysty siihen."
"Saanko mä halata sua?" Kim kysyy ihan yllättäen. "Anna mä halaan sua."
"Miksi sä haluat halata mua, siis - etkö - etkö sä pelkää mua?"
"En mä itse asiassa", Kim sanoo ja hymyilee. "Mulle on aivan vitun sama, mitä nyt tapahtuu."
"Mut - "
"Älä nyt", Kim sanoo, "mä olen ollut viimeiset kaksi viikkoa vitunmoisessa koomassa. Anna mä nyt... nautin siitä, että sä olet täällä. Lopultakin. Missä sä olet ollut?"
"Mä..." Mitä mä selitän Kimille, missä olen ollut? "Mä olin Ruotsissa."
"Ruotsissa, mitä sä Ruotsissa?"
"Mahdollisimman kaukana", mä nyökkään, "mutta sitten mä en voinut olla enää poissa täältä. Anteeksi, Kim, että mä tulin takaisin."
"Mitä sä sitä pyydät anteeksi", Kim hölmistyy, "Ruska hei, et sä varmaan pyydä anteeksi sitä että sä tulit takaisin?"
"Mä..." Mun ääni ei tahdo kantaa, ja sitten Kim tulee, se yllättää mut, hyökkää mun kaulaan niin kovaa, että mä vajoan sen painosta polvilleni. Mua toistakymmentä senttiä pidempi poika kun hyökkää kaulaan niin ei ole kovin hyvä, okei, mä olen vampyyri, mun pitäisi kestää se, mutta en kestä. Ei ole mun vikani. Mä olen yrittänyt kyllä syödä, mä yritin vielä viimeisen kerran pururadalla kun onnistuin yhyttämään ketun, mutta mä en vain - mä en pystynyt siihen. Kukaan ei voi tajuta sitä tunnetta, kun sä vain et pysty syömään, vaikka sä tiedät että sun on pakko, sä olet niin huonossa kunnossa että sun on pakko syödä ja sä et vain [i]pysty[/i].

"Ruska hei, mikä sulla on?" Kim kysyy ääni säikähdyksestä väristen pidellen mua sylissään, niin, että mä pysyn pystyssä. Ulkona paukkuvat raketit ja ne viiltävät mun korvia. "Ruska?" se kysyy pehmeämmällä äänellä, "Ruska kiltti, mikä sulla on?"
"Mulla on nälkä."
"Miksi sä et ole syönyt, voi vittu, hei, oota", Kim sanoo ja puoliksi raahaa, puoliksi kantaa mua sängylleen, jossa mä muistan viettäneeni monia öitä Kimin vieressä, sitä kytäten kun se nukkui. Okei joo, ehkä se oli vähän friikkiä, mutta ei voi mitään. Mulla on ikävä niitä öitä, mä en ole kahteen viikkoon oikeastaan muuta miettinytkään kuin niitä öitä Kimin kanssa, ja iltoja Kimin kanssa, ja aamuja, ja mitä tahansa. "Kulta pieni hei, mä haluan auttaa sua jotenkin, mitä mä voin tehdä?" Se asettuu istumaan mun taakse niin, että nojaa leukaansa mun olkapäähän ja mä saan nojattua siihen niin, että pysyn pystyssä.
"Et sä voi mitään - mä en voi syödä", mä toistan, mä haisten nenässäni Kimin tuoksun, ja jos mun pitää nyt kuolla toisen kerran, kuolla lopullisesti, mä voin ainakin kuolla onnellisena, koska mä haistan Kimin tässä vieressäni. "Mä en voi."
"Kyllä sun on pakko voida", Kim sanoo, sen ääni tärisee, sitä pelottaa. Mä en halua että se pelkää, mä en halua että sitä tarvitsee pelottaa mun takiani.
"Ei, kun mä en vain pysty. Kim, oikeasti, mä en vain voi."
"Kyllä sun on pakko", se sanoo, ja sitten se, mitä mä pelkäsinkin sen keksivän, "Ruska, tee mustakin vampyyri."
"En."
"Sä voit juoda... minusta", se sanoo, haki hetken aikaa hyvää sanaa niin, ettei kuulostaisi niin pelottavalta omasta mielestään. "Ja sä voit tehdä musta vampyyrin."
"Miksi, ei, sä et - sä et voi", mä en kestä tätä voimattomuutta, mä en suoraan sanottuna ymmärrä, miten mä pääsin kiipeämään Kimin ikkunaan, se vaati sellaiset ponnistukset ettei mitään rajaa.
"Kyllä mä voin", se sanoo uhmakkaasti, sen huulet ovat ihan mun korvan vieressä ja se puhuu ihan hiljaa. "Mä voin, Ruska. Mulla on ollut mun elämän helvetillisimmät kaksi viikkoa, mä vain haluan... sut. Mä haluan sut, Ruska, ja jos siihen sisältyy se, että mun täytyy antaa mun veret sulle, niin sitten mä annan. Mun verihän, se on sulle jotenkin erikoista, eikö niin?"
"On, mutta -"
"Joten sä juot sen, ja sitten sulla on parempi olla", Kim päättää. "Ei mua pelota, tai mitään."
"Mut Kim, en mä voi."
"Miksi et voisi?"
"Mä en halua - en mä voi tehdä sitä sulle. Sä tiedät etten voi."
"Ruska, kiltti. Anna mä päätän, mitä mä teen mun elämällä." Mä en näe Kimin kasvoja, mutta sen ääni on totinen, se kuulostaa siltä, että tietää, että mä tulen myöntymään sen tahtoon - niin kuin mä varmasti tulenkin, mä olen häiritsevän tietoinen sen sydämen sykkeestä, veri jyskyttää kaulavaltimossa, ja kun mä oikein yritän, mä haistan sen, sen veren, joka tuoksuu paremmalta kuin mikään mitä mä olen koskaan haistanut, se tuoksuu nyt, kahden viikon jälkeen, paremmalta kuin ikinä ennen. Sen veri kuulostaa kutsuvalta kun se kohisee sydämen pumppauksen tahdissa, ja nyt Kimin sydänkin sanoo, että tule, Ruska, anna mä pelastan sinut. Anna mun auttaa sinua. Musta tuntuu, että mä tulen hulluksi, koska mä vain... haluan, ei, mä tarvitsen sitä, ja silti mä tiedän, etten mä voi tehdä sitä.
"Ei", mä sanon, ääni sortuu pahasti, mä en voi sille mitään. "Ei, en mä voi."
"Ruska." Kim vetäytyy pois tukemasta mua ja mä saan vain vaivoin lihakseni hallintaani. Kim kiertää mun ympäri ja tulee istumaan mua vastapäätä sängylle, katsoo mua silmiin. "Ruska hei. Mä rakastan sua, tajuatko sä?" Mä en voi uskoa, että tuo sanoo tuon nyt, tuolla tavalla, ihan yhtäkkiä. "Mä rakastan sua niin helvetin paljon, että mä voin antaa mun veret sulle ihan ilomielin sulle."
"Kaksi kuukautta", mä huomautan aika köyhästi, okei, mikä romantiikantappaja mä taas olen mutta ei voi mitään. Mun päässä heittää pahemmin kuin silloin, kun mä ajauduin samaan hissiin Kimin kanssa ennen kuin me oltiin edes tutustuttu, siis ihan oikeasti heittää, mua huimaa. Mä painan silmät kiinni ja yritän saada pään pyörityksen helpottamaan sillä, mutta paskat mä siinä onnistun. Huolestutan vain Kimiä enemmän, joten mä avaan taas silmät, mä näen Kimin kahtena, mutta räpyttelen silmiäni hetken ja sitten kaikki on taas hyvin.
"No vitut kahdesta kuukaudesta. Mä haluan Ruska olla sun kanssa, sä et tajua kuinka vitun kamalaa mulla on ollut kun sä et ole ollut täällä - mä olen ollut koomassa kaksi vitun viikkoa, koska mä en nähnyt sua. Tajuatko sä?"
"Tajuan, mutta... En mä voi silti - tehdä sitä sulle."
"Älä ajattele nyt mua", Kim sanoo ja katsoo mua silmiin. "Oikeasti. Älä ajattele mua. Ajattele itseäsi. Sun pitää ajatella itseäsikin."
"Mä en halua ajatella itseäni, mä haluan ajatella sua, en mä voi."
"Ruska." Kim alkaa näyttää epätoivoiselta. "Nyt. Mun elämä oli aika vitun kamalaa, ja mä vain toivoin koko ajan että sä tulisit takaisin, ja nyt sä olet tässä ja - mä en tiedä miten tää toimii, mutta mua pelottaa, tiedätkö, ihan saatanasti. Mä pelkään että sulle tapahtuu jotain pahaa. Ruska, kiltti. Mä pyydän."
"Suutele mua."
"Mitä?"
"Että suutele mua", mä toistan mahdollisimman selkeästi artikuloiden, vaikka mun huulet eivät tunnu olevan missään yhteydessä mun aivoihin, ne tuntuvat raskailta ja mun on vaikea puhua. Kim katsoo mua hetken aikaa hämääntyneenä ja kumartuu sitten eteenpäin, painaa kätensä mun polville ja ottaa niistä tukea painaessaan huulensa mun huulille.

Kim maistuu niin jumalattoman hyvältä. Vanhalta tupakalta ja kai hammastahnalta, musta tuntuu että se ei ole kauheasti syönyt, mä kyllä huomaisin sen, ja mä suutelen sitä takaisin, mulla oli sitä ihan mieletön ikävä. Mä en vain keksinyt mitään muutakaan tapaa toimia edes suhteellisen järkevästi, okei, mä en kyllä tiedä miten järkevää tuo oli, mutta silti. Nyt kaikki on melkein hyvin, okei, ei oteta huomioon sitä yksityiskohtaa että Kim haluaa vampyyriksi.

"Kiltti."
"Okei", mä myönnyn, mua huimaa koska nälkä, ja vielä enemmän, koska äskeinen suudelma, "jos sä olet varma."
"No en mä varmaan ole varma tästä, jos mä intän sulle vaikka miten kauan? Totta kai mä olen varma."
"Okei. Anteeksi, Kim."
"Älä pyydä anteeksi, sä kuulostat ihan liian kliseiseltä. Älä unohda Houkutusta. Mihin sä haluat? Kaulaan? Eikö vampyyrit niin yleensä tee? Puretko sä edes?" Kim kyselee ja hymyilee mulle pienesti, siitä huomaa, että se on hämillään ja sitä jännittää vähän turhan paljon, niin paljon että mun tekee mieli pyörtää puheeni ja sanoa, että ei. "Vai?"
"En mä oikein tiedä, kai mä kaulaan puren", mä sanon ja ääni särkyy jännityksestä. Mun on pakko myöntää, että mä haluan nyt sen verta, niin paljon etten meinaa malttaa, mutta suutelen sitä kuitenkin huulille - viimeinen ihmissuudelma, miten olisi? Mä en osaa vastata Kimin uteluihin siitä, miltä se tuntuu, vaikka mä olen vampyyri niin en mäkään kaikkea voi muistaa. Surkeaa? Ehkä. Kim taivuttaa mulle kaulaansa, tarjoaa ihoaan, ja mä painan kasvoni toisen jännittyneelle kaulalle. Sitä pelottaa selkeästi, ihme juttu, ja mä mä mietin hetken lopettavani, sanovani että mä en voi tehdä tätä sille, mutta kaulan tuoksu on liian houkutteleva, liian täydellinen, enkä mä pysty hillitsemään enää itseäni, painan huuleni sen kaulalle ja työnnän hampaani toisen ihoon. Se tuskin tuntuu suudelmaa hassummalta, Kimin koko vartalo herpaantuu jännityksestään, enkä mä pysty enää keskittymään muuhun kuin sen vereen. Se on täydellisempää kuin mikään luovutusveri koskaan, se lipeää kieleltä kauniisti, oikeasti kauniisti vaikka on vitun friikkiä sanoa sitä kauniiksi. Miten vain. Maku on liian täydellinen, ja mä huomaan vain ohimennen ja sen suuremmin aiheeseen huomiota kiinnittämättä, miten Kim hengähtää hassusti. Naurahtaen, mä sanoisin, jos mun suu ei olisi täynnä Kimin kaulaa ja verta. Mä imen kovempaa, Kim hätkähtää, oikeastaan melkein säpsähtää, ja mä ihmettelen sitä nopean hetken verran. Kim nytkähtelee melko vaivautuneesti mun sylissä, vetää syvään, rohisevasti henkeä, mutta se ei kuulosta siltä että sillä olisi mitään hätää, joten mä voin jatkaa. Mä saan pidettyä Kimistä kiinni paljon helpommin ja mä maistan vielä äskeistäkin paremmin.

Maku. Mä luulin että Amandan veri maistui ihan hyvältä ja että Anttonin veri maistu törkeän hyvältä, mutta nyt mun on pakko myöntää, että ne olivat lähempänä teurasverta kuin tätä täydellisyyttä hipovaa verta, sen ihmisen verta jota mä rakastan ehkä enemmän kuin elämää, tai mun tapauksessa kuolemaa. Ehkä se on kliseistä, mutta mä olen ikuisesti teinipoika, joten mulla on oikeus kliseisiini. Mä tajuan, että nyt alkaa olla aika lopettaa, Kim on valahtanut ihan rennoksi ja pysyy pystyssä vain koska mä tuen sen pystyyn. Mä vedän vastahakoisesti suuni sen kaulalta ja kuiskaan hetken mietittyäni sen nimen - uudella kuulollaan se kuulee sen vaikka ääni oli melkein pelkkä henkäys. Kim ei vastaa mitään, nojaa muhun edelleen lämpimänä. Mä kierrän kädet pojan ympärille hellästi, se ei vastaa halaukseen, ja nyt joku ei ole oikeasti kunnossa. Mä päästän siitä irti ja työnnän pojan selälleen sängylle. Sen suu hymyilee pienesti, saa mutkin hymyilemään, mutta sitten mä nostan katseeni pojan silmiin. Kirjoissa tuollaista katsetta sanottaisiin tyhjäksi katseeksi, mä en sanoisi, mä sanoisin sitä poissaolevaksi, nimittäin [i]poissa[/i]olevaksi. Katse on liian tuttu, kammottavalla tavalla tuttu menneisyydestä, ajalta ennen Aatua, ajalta, jona kaikki mistä mä oikeasti välitin, oli ruoka. Mä jätin jälkeeni ruumiita toisensa jälkeen, parhaat aikani mä vietin Tukholmassa. Isossa kaupungista pari ruumista sinne tai tänne, ei kukaan yhdistänyt mua mitenkään niihin vaikka niiden kauloissa oli kaikilla samanlaiset puolikuukuviot, jotka olivat tummuneet ruumishuoneelle asti ehtiessä jo melkein mustiksi, ne näyttivät tatuoinneilta ja Expressen etunenässä lehdistö ihmetteli, mikä on tämä uusi jengi joka tatuoi kaulaansa kuunsirppejä ja jonka jäseniä nyt listittiin oikein antaumuksella. Mä olin kehittänyt oman jengin pelkästään tappamalla satunnaisia ihmisiä, okei, omaan silmään hyvältä näyttäviä mutta satunnaisia silti. Siihen aikaan mä en tiedostanut tappavani ihmisiä vaan hankkivani ruokaa - niin kuin ihmiset tappavat lehmiä. Silloin mä en jättänyt ketään vampyyriksi, sen verran ihmisyyttä mussakin oli jäljellä. Ja sitten mä tapasinkin Aatun palattuani Suomeen ruotsin kieleen kyllästyessäni, ja se alkoi kehittää mun ihmisyyttä pakottamalla mut lopettamaan elävän veren juomisen. Mä en ole juonut elävää verta ennen Anttonia kertaakaan Aatuun tutustuttuani, ja sitten mä tein kuukauden sisään kaksi vampyyria... ja... Nyt mä olen tässä, mä tuijotan Kimiä, poikaa, jonka silmät eivät ole tyhjät vaan poissaolevat.

Mä alan tajuta sen nyt oikeasti. Kim. Kim... on kuollut? Koska mä en pystynyt hillitsemään itseäni, ja nyt sen silmät ovat poissa, ja katse on poissa, ja koko vartalo on rento. Kim. Yli kymmenen vuoden jälkeen tämä. Ja se tapahtuu Kimille, kaikista maailman ihmisistä Kimille.

Ei helvetti, mitä mä olen tehnyt.

50 006

musta tuntuu et mä voitin tän koko paskan.

mulla on 50 006 sanaa.

lisää tulee viel joku päälle tonni, ja sitten tää on siinä.

mä rakastan näitä poikia.

mua itkettää aivan vitusti.

#36: Kim | 49738

Ulkona on alkanut paukkua jo ennen viittä, vaikka lain mukaan sen saisi aloittaa vasta kuudelta. Mä olen katsonut ikkunasta pari hassua rakettia, mutta sitten mä kyllästyin, kuka hitto jaksaa niitä ampua tähän aikaan? Tai tietenkin se on sitten hyvä että ampuu ne nyt, että voi sitten koko loppuillan ryypätä huolella, niin ei ainakaan satu onnettomuuksia. Eikö se ole ihan hieno juttu?

Isä käy huhuilemassa mua syömään, mutta mä sanon, että mulla ei ole nälkä. Se uhkaa tulevansa taas kantamaan mut pöytään, mutta mä huudan, että painuu nyt helvettiin siitä, ja kai se tajuaa, että mä en oikeasti rupea tähän. Se on nyt antanut mun olla rauhassa koko illan.

Ulkona on pimeää, mä huomaan kun käännän päätäni sängyllä sen verran että näen ulos ikkunasta, no tietenkin, joulukuun viimeinen päivä, ja kello on puoli kuusi. Vielä kaksi hassua viikkoa sitten mä odotin että aurinko laskisi että mä näkisin Ruskan, joka oli tosiaan mun poikaystäväni... tai, nyt kun miettii, niin onhan se edelleenkin. Yhähän se on mun poikaystävä, vaikka se ei ole maisemissa - se ei ole varsinaisesti missään vaiheessa pistänyt poikki mun kanssani, näin kulunutta sanamuotoa käyttääkseni. Mä mietin, miten kaikki oli hyvin vielä päivää ennen kuin se vain lähti. Mä kelaan taas vaihteeksi mielessäni meidän viimeistä tapaamista - kuulostaapa dramaattiselta, todella dramaattiselta - ja mietin, mitä silloin tapahtui. Se katsoi mua silmät suurina, se käski mun lähteä pois. Ei muuta, se vain sanoi että mene pois, piti kättä suun ja nenän edessä ja katsoi mua melkoisen kauhuissaan, ja lähti sitten juoksemaan ihan hullua vauhtia pois rappukäytävästä, ja sen jälkeen mä en olekaan nähnyt sitä. Ikävä painaa mun ajatuksia eikä anna ajatella mitään muuta, vaikka mä haluaisin ajatella oikeastaan mitä tahansa muuta kuin sitä, mä en halua ajatella Ruskaa, mä en jaksa enää märehtiä tätä mutta en voi sille oikein mitään.

"Kim", mä kuulen, miten Carolina huhuilee oven takaa.
"No", mä vastaan vaimeasti.
"Voinko mä tulla sisään?"
"Siitä vaan."

"Ihana kaatopaikka tää sun huonees."
"No ei voi mitään."
"Kim hei, oikeesti, kerää ittes."
"Mikä sä oot sanomaan mulle että mun pitäisi kerätä itteni."
"Mä oon sun äiti, vaikka sä et haluakaan sitä myöntää. Ei voi mitään, sä et pääse siitä eroon."
"Oisit kokeillut käyttäytyä niin kuin äiti."
"Keksi hei jo jotain uutta, jooko", Carolina tuhahtaa, "oikeasti. Ei oo noin vakava asia, Kim, ei voi olla."
"Ai se, että mun äiti ei halua olla mun äiti ja jättää mut yksin mun isän kansa? Ei oo vakava asia. Ihan sama. Ei kiinnosta. Jos toi oli sun ainoo asiasi niin voit sit saman tien vaikka häipyä helvettiin täältä."
"Kim, et sä voi maata täällä vaan koko lomaa koska joku poika dumppasi sut. Miehiä tulee ja menee, tai naisia, tai mitä sä haluatkaan -"
"Kameleita."
"Mitä?"
"Ei mitään. Mee pois."
"En mä mene pois kun mä nyt Kim oikeasti vaan yritän auttaa sua. Et sä voi jäädä tänne märehtimään tuota koko elämäs loppuun asti. Et sä voi, ei kukaan poika oo sen arvonen."
"Aivan sama mulle. Ruska on mun mielestä sen arvonen, joten aivan sama."
"Kim, yrittäisit edes. Sun pitäisi nousta ylös ja tulla syömään isän ja mun kanssa, koska en mä voi kattoa miten sä vaan lojut täällä pilaamassa oman elämäs jonkun Ruskan takia."
"Ei se oo vaan joku Ruska", mä huudan sängystä. "Ei se oo vaan joku Ruska, et sä voi tajuta kun sä olet [i]tuollainen[/i]."
"Miksi mä edes yritän", Carolina huokaa, "Kim, oikeesti. Ala nyt tulla sieltä."
"En mä halua. Ei mulla oo nälkä."
"Sun koko viikon ruokavalio taitaa olla vitusti liikaa tupakkaa eikä just muuta."
"En mä niitä röökejä syö, vaan poltan."
"Tajusit kyllä, mitä mä tarkoitan."
"Aivan sama."
"Mä tiedän kyllä että kaikki on sulle aivan sama, mutta se ei ole mulle aivan sama. Sä oot mun poika, vaikka sä et haluiskaan olla sitä", se sanoo, enkä mä viitsi huomauttaa itsensä toistamisesta mitään. "Mun tehtävä on huolehtia susta. Enkä mä haluu nyt kuulla mitään sellaista että mun olis pitänyt huolehtia susta sitten alusta alkaen, Kim, oikeasti. Sä oot sanonut sitä jo ihan tarpeeksi usein, kyllä mä sen tajusin jo ekasta kerrasta. Sä vaan et voi ymmärtää sitä tilannetta, jossa mä olin, ja -"
"Mä en halua kuulla sun tilanteista mitään. Mä haluun et sä vaan lähdet pois ja annat mun olla lopultakin rauhassa. Anna mun kuolla tänne yksin jos mä haluun kuolla yksin, ei sen kuulu kiinnostaa sua."
"Kim, älä viitti olla noin melodramaattinen." Mä en edes kysy, mitä melodramaattinen tarkoittaa. "Kim, oikeasti. Kiltti."
"Mä olen ilkeä", mä totean ykskantaan. "Mee pois." Mä käännän kasvoni takaisin tyynyyn, mutta kuulen, miten Carolina jatkaa paikoillaan seisoskelua, se ei lähde mihinkään. "Kiltti", mä lisään. "Anna mun nyt olla."
"Me ollaan isän kanssa susta ihan kamalan huolissaan. Sä et voi tietää, miten kauheeta se on katsoa miten oma poika on tuossa kondiksessa, eikä sitä voi auttaa mitenkään, ja -"
"No et sä kyllä auta mua mitenkään seisomalla siinä, että ei siinä mitään", mä huomautan. "Niin että sä voit mennä pois, sä autat mua sillä."
"Kim, yrittäisit nyt edes tajuta."
"En yritä", mä tiuskaisen. "Mä en halua tajuta. Mä haluun tajuta vain sen, että sä olet kusipää, ja että mäkin olen kusipää, ja Ruska on kusipää, eikä mua kiinnosta. Anna mun nyt vaan olla, Carolina helvetin Grundström. Painu vittuun." Carolina tottelee mua lopultakin, jättää mut makaamaan yksin mahalleni sängylleni. Mulle jää omituinen tyhjä tunne, mä tunnen itseni kusipäiden kuninkaaksi juuri nyt, mikä on sinänsä outoa, koska mä olen tottunut vittuilemaan Carolinalle niin paljon kuin sielu sietää vailla pienintäkään ongelmaa tai sielun väännettä. Silti musta tuntuu nyt vielä astetta kamalammalta, ihan vain siksi, että mä olin niin kamala Carolinalle, joka yritti oikeasti tehdä jotain mun hyväkseni - ihan sama vaikka se ei osannutkaan, mulla on silti paha olo siitä, että mä olin sille niin kusipäinen. Mä en tiedä, miten saisin korvattua sen, mutta nousen sitten ylös sängyssä, lähden keittiöön, missä isä istuu Carolinaa vastapäätä ja ne katsovat toisiaan silmiin. Mä istun sanaakaan sanomatta pöydän ääreen ja alan lappaa lautaselle perunasalaattia, josta mä en kyllä erityisemmin tykkää mutta kai mä nyt sen verran voin joustaa. Ne molemmat katsovat muhun kun mä alan syödä ruokaani, ne katsovat mua vähän siihen tyyliin että onko tuo nyt ihan kunnossa, mutta alkavat sitten lopulta itsekin syödä, niin ettei mun tarvitse syödä yksinäni. Ne ovat molemmat ihan hiljaa, niin mäkin, mitä mä edes sanoisin, mitä mun pitäisi sanoa?

"Kiitos", mä murahdan kun saan syötyä lautaseni tyhjäksi, iskä työnsi mun lautaselle sanaakaan sanomatta lisää nakkeja ja perunasalaattia ja vihreää salaattia ja mitä tahansa ja mä söin kiltisti, voi helvetti että mä olen nyt hyvä ihminen tai jotain, koska mä syön ruokaa kun mun vanhemmat niin pyytävät. Ne sanovat yhteen ääneen somasti hymyillen että ole hyvä ja mä tukahdutan vain vaivoin haluni irvistää niille.

Mä heittäydyn sängylleni makaamaan vatsalleni, kuinkas muuten. Mun vatsa painaa ainakin tonnin juuri nyt, koska mä söin niin helvetin paljon, mä söin mukisematta kaiken mitä isä mulle työnsi. Kai mä sitten söin sen viikon edestä, tai jotain, kerralla. Joku koputtaa mun ovella, mä huudan sitä häipymään, mutta koputus ei lakkaa, ja mä nostan päätäni, koputus ei tulekaan ovelta vaan ikkunasta.

"Ruska? Mitä helvettiä?"

#35: Kim | 48564

Missä.
Helvetissä.
Ruska.
On.

Mä katson ympärilleni Prismassa, joka paikassa on porukkaa kaljaa kärryissä, kaljaa korissa, kaljaa mäyräkorissa, kaljaa kädessä - kaljaa, aivan törkeästi kaljaa. Niin ja ilotulitteita. Uusivuosi, juhlista turhin, on huomenna, ja mitä vittua mä teen Prismassa? Hetken aikaa mulla lyö tyhjää, mitä mä teen täällä, mutta sitten iskä ilmaantuu nurkan takaa ja työntää perunasalaattilaatikon kärryihin, jotka ovat mun edessä. IOho. Mä taisin upota ajatuksiini aika pahasti äsken, mutta ei voi mitään, ei ole mun vika, että Ruska valtaa mun ajatukset aivan kokonaan. Mä alan menettää toivoni, mä toivon että se on kunnossa. Ehkä se vain ei halua olla mun kanssa, ehkä mä ahdistin sitä, ehkä se on kunnossa ja kaikki on hyvin. Mä en jaksa välittää enää itsestäni, mä toivon vain että Ruska on kunnossa, mä en enää välitä, haluaako se olla mun kanssa vai ei. Mä uskallan väittää että rakastan sitä poikaa niin paljon, että mä vain haluan, että se on kunnossa. Mä tunnen itseni tyhmäksi, musta tuntuu etten mä ole ensimmäinen jolle se tekee näin - saa ihastumaan itseensä ja katoaa. Se sanoi, että mä olisin sen ensimmäinen suudelma, ensimmäinen mies, eikä sillä olisi ollut edes naisia ennen mua, mutta mä en tiedä, sanooko se kaikille niin. Mun kaikista tunteista on taittunut terä, ja kun iskä kysyy, haluanko mä lonkeroa tai jotain uudeksivuodeksi, mä kohautan olkiani. Ei kiinnosta, vitut lonkerosta kun mä haluan pelkästään Ruskan. Iskä käskee ottaa maksimissaan litran, mä valitsen kaksi lonkeroa käsikopelolla enkä oikein välitä, miltä ne maistuvat, en mä niitä varmaankaan tule juomaan niin ihan sama. Kassalla iskä ostaa mulle myös kaksi askia tupakkaa, enkä mä väitä vastaan, viakka tuntuu vaikealta ajatellakaan, että polttaisin, koska ne saavat mut ajattelemaan Ruskaa, joka sanoi että mun tupakka tuoksuu seksikkäältä. Mä alan pakata ostoksia kassiin kun iskä maksaa.

Mun vuoteni tuntuu vaihtuvan aika upeasti. Huomenna mä vain lagaan kotona, vaikka Kata pyysi mua kyllä jonkun Janeten luo Nummelle. Ei kiitos. Mua ei huvita mennä sinne katsomaan kuudelta illalla räkäkännissä olevia teinejä, mä katson mieluummin elähtäneitä vanhempiani, jotka maistelevat viiniä hillitysti keittiön pöydän ääressä ja leikkivät, että uudenvuodenaatto eroaa jotenkin muista päivistä. Sitä paitsi sen Janeten luona on takuuvarmasti misteleitä vaikka muille jakaa, eikä mun tee mieli varoa jokaista askeltani kattoon katsellen. Pikkujoulut riittivät mulle, kiitos ja hei. Ei missään ole juuri mitään mieltä nyt. Mä yritän kieltää itseäni ikävöimästä ja tolkutan että kyllä tää tästä, ei mulla ole mitään syytä olal maissa. Uutta miestä, tai naista, tai vaikka helvetti soikoon [i]kamelia[/i] etsimään vaan, mitä tahansa. Ei vaan kiinnosta. Life goes on, elämä jatkuu, kaikki on hyvin ja sitä rataa. Miksi turhaan masentumaan yhdestä Ruskasta. Silti mä en pysty olemaan ajattelematta sitä, mä en voi olla ilman sitä. Mulla on ikävä joululoman alkua, silloin mä pystyin olemaan ajattelematta Ruskaa, okei, se oli työn ja tuskan takana mutta pystyin kuitenkin siihen. Nyt mä en ajattele oikeastaan mitään muuta kuin sitä, mä olen robotti joka seuraa isää parkkipaikalle ja kantaa kauppakassillista sipsejä, nakkeja, karkkia ja perunasalaattia. Iskä ei sano mitään, koska mä en sano mitään, ja autossa Voicelta soi Na na na enkä mä ala hypettää siitä, vaikka se on mun lempibändin yksi parhaista biiseistä, ei, mä en hypetä koska My chemical romance muistuttaa mua - kas kummaa - Ruskasta, miten se hypetti mun kanssa MCR;ää silloin joskus, ja että mä lainasin sille juurikin sen levyn, jolla tämä samainen biisi on. Iskä vilkuilee mua, mutta ei sano mitään, ja mä käännän katseeni ulos ikkunasta, tähyilen punaisen, naamalle menevän otsatukan takaa maisemia, lunta on tullut paljon muutamassa päivässä ja tienpientareet ovat harmaita. Punaiset hiukset, jotka mä värjäsin tämän viikon maanantaina, tapaninpäivänä, eivät jaksa enää innostaa - ne eivät ole jaksaneet innostaa mua edes tiistai-iltapäivään asti, koska silloin kolahti postiluukusta postia, myöhäisiä joulukortteja ja välipäivien alejen mainoksia, mutta ei mitään Ruskalta. Siinä sitten katosi mun viimeinenkin toivoni saada siihen edes jotain kontaktia, enkä mä ole vieläkään kuullut siitä mitään.

Kotona mä kaadun sänkyyn välittämättä lainkaan mistään, iskä heittää mun askit mua päin enkä mä edes valita siitä, vaikka toinen aski osuu kulma edellä mun takaraivoon ja kirpaisee vähän. Mä mietin hetken, jaksaisinko lähteä lenkille mutta en lähde, miksi mun pitäisi lähteä, ei ole mitään väliä miltä mä näytän, mä voin lihoa vaikka muodottomaksi kasaksi eikä ketään kiinnosta paskan vertaa, tai jos kiinnostaakin, mua ei kiinnosta jos sitä kiinnostaa - mua kiinnostaa pelkästään Ruskan mielipide, eikä se ole näkemässä, miten mä lojun kotona lihomassa.

Luojan kiitos mä en tehnyt Belloja. Jos, ja kun, Ruska olisi tehnyt tämän saman mitä se nyt on tehnyt, mulle, kaikki olisi vielä pahempaa, mä en voisi palata vanhaan elämääni, mä olisin kadonnut ihan yhtä lailla kuin Amanda, ja sitten Ruska olisi vain jatkanut elämäänsä niin kuin mua ei olisi koskaan ollutkaan. Mua ei kuitenkaan helpota lainkaan mun ihmisyyteni, koska mä en tiedä, mutta musta tuntuu että vampyyrina tämä ei tuntuisi ihan tältä - näin kamalalta, näin saatanan kamalalta. En mä voi tietää, mutta mä en usko. Sitä paitsi, jos mä olisin vampyyri, mä voisin käväistä vain listimässä pari persoonaa omaksi huvikseni ja lohdukkeeksi ja se olisi siinä, kaikki olisi mahtavaa, mutta nyt mä en voi tehdä niin... tai tietenkin [i]voisin[/i], mutta se olisi vähän vaikeaa. Ja siitä joutuisi vankilaan. Toisaalta, vankilassa olisi muutakin tekemistä kun maata kotona Carolinan ja isän silmien alla, ja ne vilkuilevat toisiaan merkitsevästi kun luulevat, etten mä huomaa. Vittu, mä olen Kim, mä huomaan kaiken.

Mä nousen seisomaan peilin eteen, tuijotan itseäni silmä kovana. Hiukset on ihan suhteellisen hyvin ja tasaisesti värjätty, Carolina sanoi että ne käänsivät kaupungin ympäri että löytäisivät mulle oikean sävyisen hiusvärin, ja no joo, totta puhuakseni tää ei näytä ihan oikealta, sen kuuluisi olla oranssimpi, mutta kelpaa. Kulahtanut, musta tavallinen t-paita, ne siniset farkut jotka sain joululahjaksi ilmeisesti Carolinalta, ja silmäpussit varmaan polvissa. Miksi mä en voi olla normaali ihminen, miksi mä en voi vain päästä yli Ruskasta - miksi mun pitää jäädä lagaamaan tähän ikävään? Mä en ole koko lomalla nukkunut yhtään ainoaa yötä kokonaan, yhteensä nukutut tunnit voi laskea suurin piirtein kahden käden sormilla, ja mulla on jokseenkin kamala olo. Mun lihakset alkavat kadota pikku hiljaa, mutta ei sentään tule läskiä tilalle - mä en pysty syömäänkään paljon mitään, mä en ole syönyt tiistain jälkeen juuri mitään, koska mua vituttaa/pelottaa niin helvetin paljon Ruskan puolesta. Mä olen jo päätynyt siihen tulokseen, että se vain jatkaa elämäänsä - tai mitä elämää, sehän on kuollut, mutta aivan sama - niin kuin mua ei olisi ollutkaan, aivan vitun sama mulle, ei heilauta mua. Mä yritän kerätä itseeni raivoa, puristan kädet tiukkaan nyrkkiin, mutta rentoudun sitten, mä en pysty suuttumaan Ruskalle. Mä haluun vaan että se olisi iloinen ja kaikkea muuta mahdollista paskaa, ja musta tuntuu, että [i]I'll blow my brains against the ceiling[/i], jos tiedät mitä mä tarkoitan. Mä lasken katseeni lattiaan, suljen silmät, kävelen silmät kiinni huoneen poikki sänkyni luo ja kaadun siihen vatsalleni, painan kädet kasvoille. Kyllä se tästä, mä hoen itselleni, kyllä tämä tästä. Tää helpottaa. Ainakin luultavasti, ehkä, joskus saattaa helpottaa.

#34: Kim | 47415

Joulupäivä on yhtä tuskaa. Isä ja Carolina haluavat viettää aikaa perheenä, eli mä lojun omassa huoneessani jumissa tuijottamassa seiniä, käyn aina välillä parvekkeella tupakalla, johon kumpikaan ei sano mitään. Ne utelevat, tykkäänkö mä lahjoistani, ja mä mumisen, että kyllä joo, oli hienoja ja kiitos. Kyllä ne oli, ei siinä mitään, uusi puhelin vanhan rämän Samsungin tilalle, sileä kahdensadan euron seteli vaaleansinisessä kuoressa, jonka päällä luki että välipäivien aleihin, pari kirjaa ja uudet farkut, sähkönsiniset, ne joita mä ole kuolannut ties miten pitkään mutta joita en ole saanut aikaiseksi pyytää isältä, koska ne maksoivat yli 120 euroa. Jee, vau, mahtavaa. Silti mä en saanut sitä, mitä toivoin, all I wanted for Christmas was him enkä mä saanut sitä. Anteeksi, että kuulostan kiittämättömältä paskalta, mutta mä en voi sille mitään, että mulla on törkeä ikävä Ruskaa. Mä en usko, että tälle koko jutulle on mitään muuta selitystä kuin se, että se vain lähti vetämään - mä kävin eilen urkkimassa, onko se tullut takaisin, sillä varjolla että toivotan hyvää joulua. Ei ollut ei, mies, jonka mä oletan tarinoiden Aatuksi, pelastavaksi enkeliksi, kysyi multa, tiedänkö mä sattumalta, mihin Ruska on kadonnut. Mä en valitettavasti tiennyt yhtään sen paremmin kuin sekään.

Mulla on ihan mieletön ikävä Ruskaa. Mä en edes tajua, miten mulla voi olla näin kova ikävä sitä, mä olen tuntenut sen alle kaksi kuukautta ja silti mä vain makaan yksin kotona voivottelemassa elämäni kauheutta, kun en ole nähnyt sitä vajaaseen viikkoon. Mua vituttaa ja alkaa melkein itkettää, kun mietin sitä, Ruskaa, mietin missä se on, mitä tekee ja missä seurassa - mitä sille on tapahtunut? Mieleen tulvahtaa muistikuva Amandasta, ei, Ruskaa ei ole näkynyt kahteen [i]päivään[/i]. Mä en ole suostunut miettiämään sitä mahdollisuutta, johon kaksi [i]päivää[/i] Amandan puheissa viittasi, mutta nyt mietin, oikein ajan kanssa. Ennen joulua se oli kahteen [i]päivään[/i], nyt se on jo kuuteen. Paniikki alkaa hiipiä jäseniin, ei kai, voi ei. Järki yrittää kyllä pistää väliin että se on selvinnyt puolitoista vuosikymmentä, mitä on kuusi päivää kun vertaa siihen? Silti mun ajatukset eivät suostu mukailemaan järkeä. Se on ollut luoja ties kuinka pitkään Aatun kanssa, entä jos se ei ole joutunut ikinä selviämään yksin, entä jos se on aina ollut Aatun suojeluksessa? Mä yritän hokea itselleni, että ei mun ole järkeä stressata tästä, mutta... silti. Ahdistuksen riemuvoitto. Mä keskityn vakuuttelemaan itselleni, että kyllä, kyllä Ruska on kunnossa, se ei ole vielä kertaakaan kuollut joten ei mitään hätää. Tai no jaa, miten sen nyt ottaa - onhan se periaatteessa kuollut, mutta en mä sitä tarkoittanut. Silti, miksei se ole ilmoittanut itsestään? Ei sen ole välttämättä mahdollista, mä järkeilen, se ei tiedä mun numeroa, osoite... no joo, se tietää kyllä omansa joten sen pitäisi tietää myös mun, koska sen pitää vaihtaa vain asunnon numero, voi kamalaa, kauhea homma, mutta jouluna ei kulje posti. Huh helpotusta. Mun vatsanpohjaa puristanut tunne helpottaa aika hiton paljon, ja mä saan taas kunnolla henkeä - mä en edes tajunnut, etten mä ole hengittänyt kunnolla sen jälkeen, kun Amanda sanoi, ettei Ruskaa ole näkynyt kahteen [i]päivään[/i], mutta nyt mä voin taas hengittää.

Tää on ihan omituista. Mä en ole nähnyt sitä viikkoon, ja mun tekee mieli räjähtää. Mä muistan, nyt jo vähän hämärämmin kun ei tarvitse enää siitä angstata, millaista elämä oli ennen kuin Amanda jätti mut. Se oli kesälomalla kolme viikkoa reissussa, ensin viikon vanhempiensa kanssa Ruotsissa ja sitten se karkasi Rovaniemelle kahdeksi viikoksi, eikä mulla ollut mitään ongelmaa. Mä puhuin sen kanssa ehkä kolme kertaa puhelimessa sinä aikana, sellaisia ruhtinaallisia kolmen minuutin puheluita, eikä mulla ollut mitään vaikeuksia siinä. Ehkä mä olen nyt Ruskan kanssa enemmän tosissaan kuin Amandan kanssa koskaan, vaikka mä en edes tajunnut, että se voisi olla niin - että Amanda olisi oikeassa, että mä en olisi ollut sen kanssa tosissaan. Mutta niin vain mä ikävöin Ruskaa jo kuuden päivän jälkeen, okei, tähän saattaa ehkä vaikuttaa se, että mulla ei ole mitään tietoa, miten mä saisin siihen yhteyden, tai mitään. Tai ehkä se on vain sitä, että mä en koskaan oikeasti ollut tosissani Amandan kanssa, mä en tiedä, mutta aivan sama, Amanda on vanha juttu ja nyt ollaan minä ja Ruska, jonka on parempi olla kirjoittanut mulle kirjeen, joka tulee huomenna mulle tänne kotiin. Päitä putoaa jos ei ole. Mä olen iloinen keksittyäni itseäni tyydyttävän vastauksen Ruskan hiljaisuuteen.

"Tuutko kattomaan meidän kanssa leffaa", iskä huikkaa oven takaa, se kuulostaa enemmän rutiinilta kuin siltä, että se oikeasti kysyisi sitä, niin kuin ihan tosissaan yrittäisi saada mua katsomaan leffaa kanssaan.
"Mitä leffaa?"
"Love actually."
"Ei kyllä sano mitään mut kyl mä voisin oikeestaan tulla", mä sanon ääni huojennuksesta pehmeänä ja yllättän iskän. Mä sammutan musiikin ja suoriudun käytävään, iskä odottaa siellä ja haluaa piruillaan kokeilla mun otsaa, olenko mä kipeä tai jotain kun suostun ilman mitään vastaväitteitä niiden kanssa katsomaan leffaa. Mä seuraan sitä olohuoneeseen, istun iskän ja Carolinan väliin. Ne juovat kahdestaan pullon viiniä ja iskä tarjoaa mulle ison tölkingreippilonkeroa. Ne eivät huomaa, miten mä korkkaan seuraavan tölkin, ja laatuajan viettäminen perheen kanssa tuntuu toisen tölkin lopulla huomattavasti mukavammalta. Tässä me istutaan kolmisin, vedetään suklaata toisella ja alkoholia toisella kädellä ja jossain välissä mä tajuan nauravani vähän turhan kovaa ja väärissä kohdissa. Kumpikaan ei huomaa mitään, ne nauravat yhtä lailla tyhmästi Christmas caroleille ja hätäiselle Keira Knightleyn kanssa vaihdetulle suudelmalle, siitä miehestä mä en kyllä kuollaksenikaan muista kuka se on, sille suudelmalle nauretaan kuitenkin kaikkein eniten. Tää tuntuu melkein mukavalta, olla täällä porukoiden kanssa, ja se jos mikä on huolestuttavaa. Ehkä se johtuu alkoholista, luultavasti johtuu, mutta mä mietin, että tällaiseen voisi melkein tottua, siihen, että mulla on sekä isä ja äiti. Okei joo, mä en ikinä tule myöntämään Carolinaa muuta kuin biologiseksi äidikseni, mutta silti. Sitten ne pilaavat mun fiiliksen ja alkavat arpoa kaupunginosien välillä, mihin me muutetaan, omakotitalo jossain paremmalla (isän mukaan huonommalla, mutta se ei intä Carolinalle vastaan) alueella. Mä huokaan syvään, mä en halua muuttaa mihinkään, mä haluan asua tässä talossa, tässä asunnossa, lähellä Ruskaa. Ai niin, Ruska on kadonnut. Mä hätkähdän ja muistutan itselleni jo valmiiksi, että se varmasti pistää mulle kirjeen, tai kortin, tai jotain. Aivan varmasti. Kai?

#33: Kim | 46413

Mä tuijotan seinää, iskä yrittää huudella mua keittiöstä mutta mä esitän, etten kuullut mitään. En mä halua kuulla sitä, mä en halua nousta ylös ja mennä sen ja Carolinan kanssa syömään, Carolina on ruvennut pyörimään täällä enemmän ja isä jaksaa laittaa ruokaa, koska sen tuleva vaimo on täällä. Mä en edelleenkään tajua tätä naimisiinmenojuttua, mutta ihan sama.

"Kim", iskä huutaa käytävältä. "Haloo!"
"Mitä", mä mutisen, se avaa mun huoneen oven ja mun tekee mieli heittää sitä jollain mahdollisimman painavalla.
"Syömään."
"Ei oo nälkä."
"No parempi olla. Meillä ois äidin kanssa asiaa."
"Sano nyt vielä että se on paksuna", mä tiuskaisen ja käännän kylkeä niin, että olen selkä päin siihen.
"Ei sentään", iskä murahtaa. "Tuu nyt. Pitäis kysellä joululahjoista."
"Mä en halua joululahjoja. Mä vihaan joulua. Mä en suostu viettämään joulua."
"Älä puhu paskaa", se toteaa. "Nyt ylös sieltä tai mä kannan sut."
"Mä. En. Halua. Ruokaa. Enkä ainakaan joululahjoja."
"Kim, tää on viimeinen varotus."
"Olkoon, ei kiinnosta."
"Sä et jätä mulle vaihtoehtoja", iskä sanoo melkein pahoittelevasti, ja seuraavaksi mä tajuan, miten se kantaa mua ulos mun huoneesta kohti keittiötä. Mä potkin hulluna, mä en edes tajua miten se onnistuu tuossa, koska mä olen sitä vain vajaa viisi senttiä lyhyempi, okei, mä painan kolmekymmentä kiloa vähemmän mutta silti, miten se vain pystyy siihen? Mä meinaan potkaista Carolinaa otsaan, voi vittu kun en osunut, olisin tähdännyt parikymmentä senttiä vasemmalle niin olisin mäjäyttänyt siltä tajun kankaalle. No jaa, aina ei voi voittaa. Isä istuttaa mut tuoliin, johon mä jään nyrpeänä istumaan, mitä sitä turhaan liikkumaan. Iskä ja Carolina höpisevät jotain omiaan ja olettavat, että mua kiinnostaisi, joo, ei mitään pelkoa. Carolina lappaa lautaselle risottoa, ja iskä mäkättää kun mä en sano kiitos, mä mulkaisen sitä ja olen ihan hiljaa, en koske ruokaani.

"Missä Ruska on", Carolina ihmettelee varovasti, "sitä ei oo just näkynyt."
"Kuule kun en tiedä."
"Yritä nyt vähän olla yhteistyökykyinen." Mikä sä olet puhumaan yhteistyökyvystä, neiti, tuleva rouva, En halunnut lasta joten odotin kymmenen vuotta ja otan sitten vasta sen isän takaisin.
"No mä en tiedä, voi helvetti", mä tiuskaisen. "Sitä ei oo näkynyt loman alun jälkeen, ei oo mun vika."
"Kai te vielä seurustelette", Carolina huolehtii.
"Öö, no nyt kun miettii, kuuluuko se sulle?"
"Mä olen sun äiti."
"Käyttäydy sit niin äläkä oo mun kimpussa. Sä et selkeästikään osaa tätä äitijuttua."
"Kim", Carolina vetoaa, "älä viitti. Mä en pärjää sun kanssa."
"Olisit ollut äiti alusta alkaen niin ehkä sit pärjäisit", mä sanon kylmästi. "Mulla ei ole nälkä", mä sanon iskälle ja työnnän lautasta poispäin. "Kiitos", mä lisään vielä hetken harkinnan jälkeen isälle, vaikka vallan hyvin tiedän, että Carolina se teki ruoan. Mä tunnen molempien katseet selässäni kun nousen ylös ja pakenen huoneeseeni. Mitä mä pakenen? Ajatuksiani. Yksin ollessa mä sain aika hienosti suljettua Ruskan ulos mielestäni, mutta nyt Carolina nosti sen aika lahjakkaasti taas ylös. Kiitti vitusti, [i]mutsi[/i].

Siitä on nyt neljä päivää, kun mä näin Ruskan viimeksi. Se oli omituinen, oli puolet meidän kolmen minuutin kohtaamisesta käsi suun ja nenän peittona ja tuijotti mua silmät suurina. Mä en ymmärtänyt silloin, mikä sillä oli, se taisteli selkeästi jotain vastaan mutta mitä, mä en tajunnut. Vasta viime yönä, kun mä makasin hereillä sängyssäni puoli neljään, mä tajusin, että sillä oli nälkä. Pakkohan sen on niin olla. Mä en tajunnut sitä aiemmin, koska en antanut itseni ajatella sitä, mutta viime yönä mä muistelin sitä yhtä iltaa kun mä annoin Ruskalle joululahjan, ja... niin. Mä olen tietoisesti sulkenut Ruskan mielestäni nyt kaksi päivää, mä nimittäin kävin kaksi päivää sitten sen oven takana, tietenkin pimeän laskeuduttua. Mä tiesin kyllä ettei se ole fiksua koska Amanda, mutta kävin silti, mulla alkoi olla ikävä Ruskaa koska kolme päivää ilman sitä muuten kuin sen yhden ainoan kerran kun se oli sanalla (tai sanoilla, mutta kuitenkin) helvetin omituinen. Oven avasi Amanda, joka totesi, että Ruskaa ei ole näkynyt pariin päivään ja se on mystisesti kadonnut ihan kokonaan. Se ei sanonut sitä ääneen, mutta mä tajusin kyllä äänenpainoista - kahteen [i]päivään[/i], mystisesti [i]kadonnut[/i]. Musta tuntuu ihan selvältä, että se katosi oikeastaan saman tien sen jälkeen kun mä näin sen nälissään, ja näin ollen syytän tietenkin itseäni. Miksi, en tiedä, mutta varmasti se on mun vikani - jotenkin. Mä olen pakottanut itseni sulkemaan pojan ulos mielestäni, mä en halua ajatella sitä yhtään enempää, koska mulla on riittävän paska mieli muutenkin. Hyvää joulua, Kim.

"Mikä sulla on", Carolina kysyy ovelta, mä en edes huomannut, että se tuli paikalla. Mä en jaksa edes vittuilla sille, aika hälyttävää tämä.
"Ei mitään."
"Miksi sä sitten vittuilet kaikille koko ajan", se kysyy. "Ei elämä oo noin kamalaa."
"Mitä sä tiedät elämän kamaluudesta kun et sellaista omista."
"Olipa hauskaa", Carolina sanoo ja pyöräyttää silmiään. "Kim, ihan niin kuin for fucking real." Moi, mä olen Kim, mä olen kuusitoista, ja mun äiti on astetta nolompi muija.
"Mee pois."
"Onks sulla vielä jotain joululahjatoiveita?"
"Mitä?"
"Niin että haluatko sä vielä jotain? Onko toiveita?"
"Aatto on huomenna." Terävä havainto, Kim. Oot kyllä parhaassa iskussa.
"Kaupat on auki kolmeen."
"Hyvä että sä oot ajoissa liikkeellä."
"Haluatko sä vielä jotain??"
"En. Sitä mitä mä haluan, ei saa kaupasta."
"Mihin Ruska katosi?" Carolina kysyy yllättävän fiksusti. Hyvä hyvä mutsi.
"Jaa-a kun en oikein tiedä."
"Soita sille."
"Ei oo numeroa."
"Käy sen luona."
"Ei se ole siellä."
"Mä haluaisin rauhallisen joulun, Kim. Etsi Ruska niin voitais olla rauhassa ja sä et vittuilisi koko ajan kaikille."
"Vaan olisin hiljaa, niin kuin yleensä sun kanssas."
"Miten vaan", se sanoo ja kohauttaa olkiaan. "Me käydään huomenna vielä kaupassa, tarviitko sä jotain?"
"Tuo värinpoisto", mä sanon hetken mielijohteesta.
"Hiuksiin?" se varmistaa ja mä tuhahdan.
"Ei kun varpaisiin. Niin ja tuokaa kans punainen väri." Mitä tapahtuu? Näinkö pahasti mä sekosin, oikeasti?
"Onko sävyllä väliä?"
"No punainen?"
"Mut minkä punainen? Viininpunainen? Oranssinpunainen? Mikä punainen?"
"Tollanen kuin tuolla", mä sanon ja osoitan kaappini oveen kiinnittämääni Voguesta suurennettua kuvaa kestähän muusta kuin Gerard Waysta, joka on vaihteen vuoksi hel-vetin seksikäs.
"Ootko sä varma?"
"Olen."
"Miten vain", Carolina sanoo ja pyöräyttää silmiään. "Itte sä hiuksesi pilaat. Noi mustat on musta kivemmat."
"Niin pilaan, ja iloisesti."
"Mut vasta välipäivinä, okei?"
"Jos sä niin tahdot", mä myönnyn kiltisti. Voi jee että mä olen kiltti äidilleni, joka on enemmän ilkeä äitipuoli kuin äiti. Carolina mussuttaa vielä jotain, mutta mä huitaisen sängylle jääneellä kaukosäätimellä stereoihin päin, Dr. Death Defying käskee vaihteen vuoksi [i]look alive, sunshine[/i] ja peittää sillä Carolinan äänen, se tajuaa että äiti-poika-keskustelut on nyt keskusteltu ja jättää mut murehtimaan yksin elämääni.

Vitut mä haluan joululahjoja. Mä siteeraan mielessäni yhtä biisiä, I don't care about the presents underneath the christmas tree.
"All I want for Christmas is you", mä mutisen ääneen ja mulkaisen välinpitämätöntä Gerardia kaapin ovessa. Niin, perkele, näin sä laulat ja kuulostat hiton hyvältä, niin kuin aina, ja nyt mä siteeraan tässä sua (vaikka se onkin kai Mariah Careyn se alkuperäinen biisi, mutta se on aivan sama mulle, en mä nyt Mariah Careyta siteeraisi), ja mässytän yksinäni elämän kurjuutta. Mun tekee mieli tupakkaa. Nyt kun ajatus pälkähti päähän, mun tekee sitä mieli enemmän kuin koskaan - mä tahdon vain tupakkaa, mun on pakko saada tupakkaa.

"Carolina?" mä huikkaan, se ilmaantuu ovelle ja näyttää tyytyväiseltä itseensä, tää on varmaan eka kerta ikinä kun mä puhun sille ihan oma-aloitteisesti ja suoraan.
"Tuokaa mulle kans tupakkaa."
"Ootko sä alkanut tupakoida?"
"Joo", mä vastaan hetken mielijohteesta. En kyllä ole, mutta miten vain, jos mä saan sillä ilmaiseksi tupakkaa.
"Ei ole fiksua se", Carolina toteaa, mutta kysyy sitten, mitä saisi olla.
"Vaaleanvihreää Pall Mallia", mä vastaan miettimättä tarkemmin, se on sitä jota Ruska sanoi seksikkääksi. Carolina nyökkää ja katoaa sitten taas, ja mä jään taas yksin. Ei mene hyvin mullakaan taas.

Hitto että mulla on ikävä Ruskaa.