#36: Kim | 49738

Ulkona on alkanut paukkua jo ennen viittä, vaikka lain mukaan sen saisi aloittaa vasta kuudelta. Mä olen katsonut ikkunasta pari hassua rakettia, mutta sitten mä kyllästyin, kuka hitto jaksaa niitä ampua tähän aikaan? Tai tietenkin se on sitten hyvä että ampuu ne nyt, että voi sitten koko loppuillan ryypätä huolella, niin ei ainakaan satu onnettomuuksia. Eikö se ole ihan hieno juttu?

Isä käy huhuilemassa mua syömään, mutta mä sanon, että mulla ei ole nälkä. Se uhkaa tulevansa taas kantamaan mut pöytään, mutta mä huudan, että painuu nyt helvettiin siitä, ja kai se tajuaa, että mä en oikeasti rupea tähän. Se on nyt antanut mun olla rauhassa koko illan.

Ulkona on pimeää, mä huomaan kun käännän päätäni sängyllä sen verran että näen ulos ikkunasta, no tietenkin, joulukuun viimeinen päivä, ja kello on puoli kuusi. Vielä kaksi hassua viikkoa sitten mä odotin että aurinko laskisi että mä näkisin Ruskan, joka oli tosiaan mun poikaystäväni... tai, nyt kun miettii, niin onhan se edelleenkin. Yhähän se on mun poikaystävä, vaikka se ei ole maisemissa - se ei ole varsinaisesti missään vaiheessa pistänyt poikki mun kanssani, näin kulunutta sanamuotoa käyttääkseni. Mä mietin, miten kaikki oli hyvin vielä päivää ennen kuin se vain lähti. Mä kelaan taas vaihteeksi mielessäni meidän viimeistä tapaamista - kuulostaapa dramaattiselta, todella dramaattiselta - ja mietin, mitä silloin tapahtui. Se katsoi mua silmät suurina, se käski mun lähteä pois. Ei muuta, se vain sanoi että mene pois, piti kättä suun ja nenän edessä ja katsoi mua melkoisen kauhuissaan, ja lähti sitten juoksemaan ihan hullua vauhtia pois rappukäytävästä, ja sen jälkeen mä en olekaan nähnyt sitä. Ikävä painaa mun ajatuksia eikä anna ajatella mitään muuta, vaikka mä haluaisin ajatella oikeastaan mitä tahansa muuta kuin sitä, mä en halua ajatella Ruskaa, mä en jaksa enää märehtiä tätä mutta en voi sille oikein mitään.

"Kim", mä kuulen, miten Carolina huhuilee oven takaa.
"No", mä vastaan vaimeasti.
"Voinko mä tulla sisään?"
"Siitä vaan."

"Ihana kaatopaikka tää sun huonees."
"No ei voi mitään."
"Kim hei, oikeesti, kerää ittes."
"Mikä sä oot sanomaan mulle että mun pitäisi kerätä itteni."
"Mä oon sun äiti, vaikka sä et haluakaan sitä myöntää. Ei voi mitään, sä et pääse siitä eroon."
"Oisit kokeillut käyttäytyä niin kuin äiti."
"Keksi hei jo jotain uutta, jooko", Carolina tuhahtaa, "oikeasti. Ei oo noin vakava asia, Kim, ei voi olla."
"Ai se, että mun äiti ei halua olla mun äiti ja jättää mut yksin mun isän kansa? Ei oo vakava asia. Ihan sama. Ei kiinnosta. Jos toi oli sun ainoo asiasi niin voit sit saman tien vaikka häipyä helvettiin täältä."
"Kim, et sä voi maata täällä vaan koko lomaa koska joku poika dumppasi sut. Miehiä tulee ja menee, tai naisia, tai mitä sä haluatkaan -"
"Kameleita."
"Mitä?"
"Ei mitään. Mee pois."
"En mä mene pois kun mä nyt Kim oikeasti vaan yritän auttaa sua. Et sä voi jäädä tänne märehtimään tuota koko elämäs loppuun asti. Et sä voi, ei kukaan poika oo sen arvonen."
"Aivan sama mulle. Ruska on mun mielestä sen arvonen, joten aivan sama."
"Kim, yrittäisit edes. Sun pitäisi nousta ylös ja tulla syömään isän ja mun kanssa, koska en mä voi kattoa miten sä vaan lojut täällä pilaamassa oman elämäs jonkun Ruskan takia."
"Ei se oo vaan joku Ruska", mä huudan sängystä. "Ei se oo vaan joku Ruska, et sä voi tajuta kun sä olet [i]tuollainen[/i]."
"Miksi mä edes yritän", Carolina huokaa, "Kim, oikeesti. Ala nyt tulla sieltä."
"En mä halua. Ei mulla oo nälkä."
"Sun koko viikon ruokavalio taitaa olla vitusti liikaa tupakkaa eikä just muuta."
"En mä niitä röökejä syö, vaan poltan."
"Tajusit kyllä, mitä mä tarkoitan."
"Aivan sama."
"Mä tiedän kyllä että kaikki on sulle aivan sama, mutta se ei ole mulle aivan sama. Sä oot mun poika, vaikka sä et haluiskaan olla sitä", se sanoo, enkä mä viitsi huomauttaa itsensä toistamisesta mitään. "Mun tehtävä on huolehtia susta. Enkä mä haluu nyt kuulla mitään sellaista että mun olis pitänyt huolehtia susta sitten alusta alkaen, Kim, oikeasti. Sä oot sanonut sitä jo ihan tarpeeksi usein, kyllä mä sen tajusin jo ekasta kerrasta. Sä vaan et voi ymmärtää sitä tilannetta, jossa mä olin, ja -"
"Mä en halua kuulla sun tilanteista mitään. Mä haluun et sä vaan lähdet pois ja annat mun olla lopultakin rauhassa. Anna mun kuolla tänne yksin jos mä haluun kuolla yksin, ei sen kuulu kiinnostaa sua."
"Kim, älä viitti olla noin melodramaattinen." Mä en edes kysy, mitä melodramaattinen tarkoittaa. "Kim, oikeasti. Kiltti."
"Mä olen ilkeä", mä totean ykskantaan. "Mee pois." Mä käännän kasvoni takaisin tyynyyn, mutta kuulen, miten Carolina jatkaa paikoillaan seisoskelua, se ei lähde mihinkään. "Kiltti", mä lisään. "Anna mun nyt olla."
"Me ollaan isän kanssa susta ihan kamalan huolissaan. Sä et voi tietää, miten kauheeta se on katsoa miten oma poika on tuossa kondiksessa, eikä sitä voi auttaa mitenkään, ja -"
"No et sä kyllä auta mua mitenkään seisomalla siinä, että ei siinä mitään", mä huomautan. "Niin että sä voit mennä pois, sä autat mua sillä."
"Kim, yrittäisit nyt edes tajuta."
"En yritä", mä tiuskaisen. "Mä en halua tajuta. Mä haluun tajuta vain sen, että sä olet kusipää, ja että mäkin olen kusipää, ja Ruska on kusipää, eikä mua kiinnosta. Anna mun nyt vaan olla, Carolina helvetin Grundström. Painu vittuun." Carolina tottelee mua lopultakin, jättää mut makaamaan yksin mahalleni sängylleni. Mulle jää omituinen tyhjä tunne, mä tunnen itseni kusipäiden kuninkaaksi juuri nyt, mikä on sinänsä outoa, koska mä olen tottunut vittuilemaan Carolinalle niin paljon kuin sielu sietää vailla pienintäkään ongelmaa tai sielun väännettä. Silti musta tuntuu nyt vielä astetta kamalammalta, ihan vain siksi, että mä olin niin kamala Carolinalle, joka yritti oikeasti tehdä jotain mun hyväkseni - ihan sama vaikka se ei osannutkaan, mulla on silti paha olo siitä, että mä olin sille niin kusipäinen. Mä en tiedä, miten saisin korvattua sen, mutta nousen sitten ylös sängyssä, lähden keittiöön, missä isä istuu Carolinaa vastapäätä ja ne katsovat toisiaan silmiin. Mä istun sanaakaan sanomatta pöydän ääreen ja alan lappaa lautaselle perunasalaattia, josta mä en kyllä erityisemmin tykkää mutta kai mä nyt sen verran voin joustaa. Ne molemmat katsovat muhun kun mä alan syödä ruokaani, ne katsovat mua vähän siihen tyyliin että onko tuo nyt ihan kunnossa, mutta alkavat sitten lopulta itsekin syödä, niin ettei mun tarvitse syödä yksinäni. Ne ovat molemmat ihan hiljaa, niin mäkin, mitä mä edes sanoisin, mitä mun pitäisi sanoa?

"Kiitos", mä murahdan kun saan syötyä lautaseni tyhjäksi, iskä työnsi mun lautaselle sanaakaan sanomatta lisää nakkeja ja perunasalaattia ja vihreää salaattia ja mitä tahansa ja mä söin kiltisti, voi helvetti että mä olen nyt hyvä ihminen tai jotain, koska mä syön ruokaa kun mun vanhemmat niin pyytävät. Ne sanovat yhteen ääneen somasti hymyillen että ole hyvä ja mä tukahdutan vain vaivoin haluni irvistää niille.

Mä heittäydyn sängylleni makaamaan vatsalleni, kuinkas muuten. Mun vatsa painaa ainakin tonnin juuri nyt, koska mä söin niin helvetin paljon, mä söin mukisematta kaiken mitä isä mulle työnsi. Kai mä sitten söin sen viikon edestä, tai jotain, kerralla. Joku koputtaa mun ovella, mä huudan sitä häipymään, mutta koputus ei lakkaa, ja mä nostan päätäni, koputus ei tulekaan ovelta vaan ikkunasta.

"Ruska? Mitä helvettiä?"