#15: Kim | 21765

"Maria?"
"Joo..."
"Riina?"
"Täällä."
"Kim?"
"Juu", mä sanon enkä vaivaudu nostamaan päätäni pulpetin pinnasta, hassua, että viikonlopun jälkeen väsyttää entistä enemmän.
"Amanda?" Hiljaisuus. "Kuka tietää missä Amanda on?"
"Ei aavistustakaan", joku mutisee.
"Oota mä soitan sille", Maria sanoo, mä vilkaisen siihen, se istuu mun vieressä koska Amanda ei koskaan siirtynyt istumaan takaisin mun viereen bilsanluokassa. Se kaivaa puhelimensa esiin, vaaleanpunainen Samsung, samanlainen kuin mulla mutta mun on musta, valitsee sieltä Amandan ja nostaa puhelimen korvalleen. "Ei sillä oo puhelin ees päällä", se toteaa melko pian. "No niin, hitto kuin hienoa."
"Salee se nukkui pommiin", mä mutisen, vaikka ei, ei Amanda nuku pommiin. Eikä se ainakaan nuku puhelin pois päältä.
"Ens tunnille tulee", Maria vahvistaa.

Se ei kuitenkaan tule seuraavalle tunnille, eikä kolmelle iltapäivätunnillekaan, ja siinä vaiheessa mua alkaa hieman pelottaa. Okei, mä olen ehkä vähän vainoharhainen tai jotain, mutta Ananaksen tyhjä pulpetti musta kahden rivin päässä edessäpäin, se on omiaan herättämään ennakkoluuloja. Okei, se on vain sattumaa, mutta silti - se ei tullut maanantaina, ja Amanda ei tule maanantaina. Yhteensattumaa? En usko.

Äidinkielen jälkeisellä välitunnilla, ennen päivän viimeistä tuntia eli ruotsia, mä soitan Amandalle. Sen puhelin on edelleen pois päältä, ja mä en enää oikeasti usko, että se olisi voinut nukkua pommiin - musta on aina välillä tuntunut, että se ei nuku suurin piirtein ikinä. Että niin. Mua alkaa ihan tosissaan pelottaa, jopa siinä määrin, että mä päädyn taas tupakalle jätkien kanssa - huono tapa, pitäisi luopua siitä, mutta silti.

Mä olen ihan semisti paineissa viimeisellä tunnilla, ja kun mun hartioita alkaa särkä jatkuvasta jännittämisestä, mä totean että mun on [i]pakko[/i] keksiä jotain, miten pääsisin eroon törkeästä stressistäni, suhteellisesta pelosta Amandan kohtaloa kohtaan. Mä päädyn siihen lopputulokseen, että mun on pakko käydä Amandalla koulun jälkeen, ehkä se on vain kipeänä, eikä se vain ole muistanut tai jaksanut tai viitsinyt ilmoittaa siitä? Sellaista sattuu kaikille, yhtäkkinen sairastuminen on ihan yleinen juttu eikä siinä ole mitään omituista. Silti mua pelottaa, ihan törkeän paljon kaiken lisäksi, ja Ananaksen tyhjä paikka (se on oikeastaan kaikilla samoilla kursseilla kuin mä) on mahtava lisäämään pelkoa - mun mielessä risteilevät NS11C-luokkaa vainoava murhaaja, pahat henget ja terroristit sekä Venäjän mafia, kaikki sekaisin, ja tässä mielentilassa kaikki tuntuu mahdolliselta. Mä pudistelen päätäni itsekseni, Kim rauhoittuu nyt ja kerää itsensä, okei? Joo, hienoa, Kim. Silti mä mietin, löydänkö sängystäni hevosen pään tai jotain muuta yhtä ihanan The Godfather -henkistä. Jess.

Mä sujautan napit korviin, painan Danger Daysin soimaan ja lähden kävelemään vasemmalle koulusta, kun ruotsintunti on lopultakin ohi, en suoraan, niin kuin mun pitäisi mennä että pääsisin kotiin nopeammin - mun on pakko käväistä Amandan luona. Mä liikuttelen huuliani levyn alussa olevan Dr. Death Defyingin kälätyksen mukaan, look alive, sunshine ja muuta yhtä kaunista, mä rakastan tätä kohtaa, ehkä parasta koko levyllä. Mä keskityn 99-prosenttisesti musiikkiin, ja yhden ainoan prosentin keskittymisestäni mä käytän siihen, että löydän Amandan luo - okei, se ei ole erityisen vaikea reitti, mutta joo. Mä kokeilen vielä kerran soittaa sille, mutta se on edelleen pois päältä, enkä mä jaksa edes yllättyä.

Mä soitan ovikelloa, niiden kamalan pieni mutta törkeän kovaääninen koira, josta mä en koskaan oikein tykännyt, alkaa räksyttää oven takana. Mä kuulen, miten jompi kumpi Amandan vanhemmista (ne kuulostavat ihan samalta, niiden ääniä on mahdoton erottaa oven takaa, mä toivon etten koskaan päädy naimisiin koska en halua ruveta ennen pitkää vaimoltani) käskee koiran olla hiljaa, mutta se jatkaa räksyttämistä siihen asti, että joku luultavasti ottaa sen syliin - Amandan äiti siis.

"Ai moi, Kim", se sanoo avatessaan oven Miska, maailman raivostuttavin koira, kainalossaan. "Amanda ei oo kotona, jos sä sitä mietit."
"Missä se on", mä kysyn, "se ei ollut koulussa tänään?"
"No kun mä en oikeastaan edes tiedä", sen äiti sanoo vähän vaikeana, "se lähti lenkille eilen eikä se tullut koskaan takaisin. Musta tuntuu että se karkasi tyyliin Rovaniemelle tai jotain - ei ois eka kerta."
"No mä tiedän sen, mutta sen puhelin ei oo päällä."
"Ei ole ei, se on varmaan lähtenyt johonkin."
"Niin varmaan", mä totean apeana, "joo, mutta mä lähden tästä. Jos se ottaa yhteyttä niin käske soittamaan mulle, jooko?"
"Joo mä käsken... heippa, Kim."
"Joo moi", mä sanon ja käännähdän ympäri ennen kuin ovi ehtii edes alkaa sulkeutua mun edestä, ja mä olen jo pihatien toisessa päässä kun ovi lopulta kolahtaa lukkoon.

Lähtenyt Rovaniemelle. Kyllä mä tiedän, että sillä on tapana karata omaksi ilokseen Rovaniemelle, sen yksi parhaista kavereista asuu siellä melkein tuhannen kilometrin päässä, mutta silti. Rovaniemelle? Puhelin pois päältä? Mä en jaksa uskoa. Mä kuitenkin takerrun siihen väitteeseen tiukasti, siellä se on, sen kaverinsa, jonka nimeä mä en millään jaksaa muistaa, luona, pitää siellä hauskaa - paskat lukiosta kun se voi painua Rovaniemelle. En kyllä tiedä, musta se ei ole kovin Amandan tyylistä skipata kokonaisia koulupäiviä vaan siksi että haluaa lähteä huvikseen Rovaniemelle, luulisi että se olisi sen verran tosissaan lukionsa kanssa - huonoinakin päivinä se on enemmän tosissaan kun minä parempina päivinäni, mutta kai se sitten. Ainakin mä haluan uskoa tähän Rovaniemi-teoriaan, mutta silti - Ananas. Ananas ei tullut maanantaina kouluun, Amanda ei tule maanantaina kouluun. Mä olen niin varma siitä hevosenpäästä, pian se on mun sängyssä ja sitten mä olen että voi nyt vitamiini, ja sitten mä tiedän että tässä on jotain kamalaa tekeillä ja sitten... ja mitä sitten? Mä en tiedä. Mä soitan poliisille, ja joudun kivi nilkassa sataman pohjaan? Luultavasti.

Miksi hitossa mä sotken Godfather-roskan mukaan tähän... Miten vain, mä mietin ja kohautan itsekseni olkiani, työnnän kuulokkeet takaisin korviin, Planetary (GO!) ja voi jeesus, okei joo, ehkä tämä on nyt vähän omituista mutta mun tekee mieli moshata ja kaikkea, ihan vain huvikseen - mutta mä en voi, koska öö, miten olisi, Amanda. Moi, tykkään musiikkiorgasmeista, ja mun on pakko vaihtaa biisiä etten tanssisi kotiin - ja minä en sentään edes tanssi. Mulla menee hetken aikaa hahmottaa, mitä [i]helvettiä[/i] mun soittimessa on, mutta sitten tajuan, että Amanda se vähän sääti ja tunki mulle mitäs muutakaan kuin Bruno Marsia. I'd catch a grenade for ya, okei, kiitti ja moi, kiinnosti vitussa. Mä jätän sen huvikseni soimaan, kävelen kädet syvällä farkkujen taskussa kotiin, mun sormet ja varpaat ja pää ja kaikki ovat suhteellisen jäässä, koska ei, mä en halua käyttää takkia, enkä pipoa, enkä lapasia, mä en suostu siihen että ihan pian on jo joulukuu. Ulkona alkaa olla jo melkein pimeää, ja mua ärsyttää. Mä en tykkää pimeästä mitenkään liian paljon, mä rakastan kesää koska valoisat yöt ja lämpö ja kaikki, mä voin viettää yöni missä haluan eikä näin ollen tarvitse jumittaa kotona kuuntelemassa, miten mun äitini panee mun isääni - et itsekään haluaisi kuunnella sitä, ethän? Sitä minäkin. Niin. Talvella mä en kuitenkaan voi hengailla koko yötä keskustassa, koska mä jäätyisin pystyyn, ja sitten ei olisi yhtään kivaa, elämä olisi kuraa ja sitä rataa. En kyllä tiedä, kenen elämä olisi, ei tule yhtäkkiä mieleen ketään, jonka elämä mitenkään muuttuisi, jos mä yhtäkkiä jäätyisin keskellä yötä keskustaan, mutta silti. Pointti ei ollut siinä. Mä taisin itse asiassa hukata pointin, se katosi jo aikoja sitten totta puhuen.

Hitto että mä haluan nähdä Ruskan. Mun päässä pyörii, vielä äsken olin törkeän huolestunut Amandasta ja nyt sitten... mä vain muistin Ruskan, ja yhtäkkiä on paljon helpompi olla. Toiset tupakoi helpottaakseen ahdistusta, mä vain muistan Ruskan. Tää alkaa mennä jo omituiseksi. Onko mun elämässä enää järjen häivääkään? Ei, älä vastaa.


// tootta kaikki ihkuja. rakastan.