#23: Kim | 31832

Amandan pulpetilla kotiluokassa, johon meidät käskettiin matikanluokan sijaan, on sen rippikuva, punainen ruusu ja kaksi hautakynttilää, ja mun sydän jättää kaksi lyöntiä väliin. Kukaan meidän luokasta ei sano mitään, vaikka tätä porukkaa on yleensä mahdotonta saada hiljaiseksi - meidän luokka on se hylkiöporukka, jotka ovat kaikki lukiossa vain siksi, että vanhemmat pakottivat, eivät omasta vapaasta tahdostaan. Joka puolella on ihan hiljaista, ja mä seison paikoillani tuijottamassa sitä, Amandaa, kuvaa pöydällä ja etenkin kahta hautakynttilää.

Mitä. Helvettiä. Rippikuva katsoo kaukaisuuteen etäisesti hymyillen, unelmoivasti, mä muistan miten Amanda valitti sen teennäisyydestä joskus ysiluokalla. Hiukset on sievästi toisella olkapäällä, ja paljaaksi jääneellä toisella olkapäällä on vaaleanpunainen ruusu, joka nojaa solisluuhun. Mä seison tuijottamassa kuvaa, se näyttää yhtä kauniilta kuin aina, mutta mitä tarkoittavat pienellä liekillä palavat hautakynttilät? Mitä vittua on tapahtunut?

Joku tarttuu mun käsivarteen ja lähtee vetämään mua pois, mä huomaan että se on Maria. Vaikka se näyttää samalta kuin aina, se ei hymyile enää ja näyttää siksi tuntemattomalta. Maria vetää mun käsivarresta kiinni pitäen mua kohti meidän paikkoja, istuttaa mut alas enkä mä edes huomaa, mitä tapahtuu. Mitä helvettiä. Se kiipeää istumaan pöydälle mun eteen niin, että sen jalat ovat mun vartalon molemmin puolin, se kumartuu mun puoleen tuijottaen mua tiukasti silmiin, mä en suostu katsomaan siihen.

"Etkö sä ole kuullut", Maria kysyy. "Eilen illalla. Sen... se löytyi." Eilen illalla, kun mä lojuin Ruskan kanssa katsomassa Linnan juhlia meidän olohuoneessa, me kommentoitiin pukuja, suurin osa kommenteista sisälsi sanat "en panis". Helvetin hieno itsenäisyyspäivä, josta mä nautin aika törkeän paljon, se oli paras tiistai pitkiin aikoihin.
"Mistä?"
"Pururadan metsästä."
"Mitä helvettiä."

Meillä ei ole ainuttakaan oikeaa tuntia koko päivänä. Aamunavauksessa tarjotaan kriisiapua ja mä pelkään oksentavani. Mä istun paikoilleni tuijottamassa eteenpäin, luokassa ramppaa terveydenhoitajaa, koulupsykologia, ja ennen kaikkea poliiseja. Ne eivät kukaan huomaa mua, eivät kai halua huomata, ja mä olen onnellinen. Ne eivät kukaan halua puhua mun kanssa, kukaan ei halua huomata mua, ja se on hyvä asia, koska mä en pystyisi puhumaan. Maria yrittää kyllä puhua jotain, mutta mä en halua kuulla sitä, ja varttia vaille kaksi mä nousen paikaltani ylös ja kävelen ulos ovesta, ulos koko koulusta.

Pub Vanhan Variksen seinässä on molempien iltapäivälehtien lööpit ja molemmat kirkuvat mulle koulutytön raa'asta surmasta, ja toisessa on mukana sama Amandan rippikuva kuin meillä on koulussakin. Totta kai, sekä Ananaksen että Amandan katoamista on revitelty molemmissa lehdissä, ne ovat herkutelleet sillä, että ne ovat samalla luokalla. Mun tekee mieli repiä lööpit seinästä, repiä ne palasiksi ja sitten vielä polttaa ne sillä Katan sytkärillä, jota mä en koskaan palauttanut, enkä tule palauttamaankaan.

Mä löydän itseni makaamasta sängyssäni. Mun pää lyö tyhjää, mä en tiedä paljonko aikaa on kulunut aamusta, eikä musta tunnu miltään. Ruska vakuutteli mulle, että kyllä Amanda on kunnossa, ja sitten se löytyy... pururadan metsiköstä.

Mä säikähdän hulluna kun puhelin alkaa vibrata hupparin taskussa. Mun päähän välähtää nopeasti Stephen Kingin novelli, jonka luin edellisellä joululomalla, olisiko sen nimi ollut New York Times erikoishintaan, okei, mä en ole varma, mutta joku iso lehti kuitenkin. Siinä tän päähenkilön kolme päivää sitten kuollut mies soittaa sille, ja hetken mä melkein uskon, että Amanda soittaisi - tyhmä Kim. Mutta sitten mä huomaan, että se on vain muistutus - että mun pitää olla poliisilaitoksella kello 16:30. Puolen tunnin päästä. Mä muistan etäisesti vastanneeni puheluun jossain vaiheessa, mutta en mä olisi sitä muistanut ilman muistutusta - järki sentään toimii vielä, ainakin jotenkuten. Mä nousen konemaisesti seisaalleni ja lähden ulos koko kämpästä - mulla on tennaritkin jalassa vielä edellisen reissun jäljiltä.



"Kim", Ruska sanoo yllättyneenä avatessaan oven. Mä kapsahdan sen kaulaan mitään sen ihmeellisemmin tuntematta, suutelen sitä melkein aggressiivisesti, ja Ruska tarttuu mun ranteisiin yllättävän vahvasti omaan kokoonsa nähden, ja työntää mua kauemmaksi itsestään.
"Kim, mikä sulla on?"
"Se on kuollut?" mä sanon, eikä Ruska päästä mun ranteita irti mun avuttomista pyristelyistä huolimatta. "Amanda." Ruska säikähtää silminnähden.
"Kuollut?"
"Kuollut. Se löytyi... pururadalta. Sieltä metsästä."
"Hei, mitä vittua", Ruska sanoo vähän pihalla ollen, "löytyi?"
"Joo, varmaan joku koirankusettaja löysi tai jotain. En mä tiedä, kuka, mutta se löytyi. Muakin kuulusteltiin ja sen paikalla on hautakynttilöitä ja rippikuva ja -"
"Siis mitä, Kim, rauhoitu." Ruska tarttuu mun käteen ja vetää mut keittiöön, istuttaa pienen pöydän ääreen. "Kim, rauhoitu nyt. Haluatko sä kahvia tai jotain?"
"Kahvia?"
"Niin, kahvia. Haluatko sä?"
"En. Kiitos", mä lisään hetken viiveellä.
"No niin, selitä nyt, Kim."
"Mä... Ruska, se on kuollut. Amanda on kuollut. Tajuatko sä?"
"Tajuun, mutta mitä, kuulusteltiinko sua, etkö sä niin sanonut?"
"Joo, mä olin kuulustelussa, mutta... en mä tiedä", mä sanon, jäädyn miettimään, mitä hittoa siellä tapahtui - mä muistan, miten menin poliisilaitokselle sisään, mutta en muista miten olen päätynyt takaisin tänne, tai Ruskan luo. "Mä en tiedä."
"Syytetäänkö sua?"
"Mä en tiedä. Mä en muista... mitään. Paitsi että mun hiusväri haisi. Mä värjäsin tän eilen sit kun sä lähdit", mä lisään ja pörrötän hajamielisesti hiuksiani. "Ne haisee värille ja mua ahdisti vitusti, koska siellä oli tosi pieni huone ja se haisi tosi pahasti.
"Jaa", Ruska sanoo, nousee ylös tuolista, johon mä en edes ollut huomannut sen istuneen, astuu mun lähelle. "Kim hei, saanko mä halata sua?"
"Joo", mä mutisen. Ruska tulee mun luo ja kumartuu halaamaan mua, se on selkä kohti avonaista keittiön ovea ja mä tuijotan ulos siitä.

"Kim?" mä kuulen huhuilua jostain muualta asunnosta, ja mun sydän jättää taas pari lyöntiä välistä. "Kim?"
"Amanda?" mä hämmennyn ja sitten se on siinä, keittiön oviaukossa, katsoo mua silmät selällään ja mä tuijotan takaisin. Sitä kestää vaikka kuinka kauan, mä tuijotan Amandaa, Amanda mua ja Ruskan kädet ovat jäykistyneet mun ympärilleni.
"Voi perse", Ruska kiroaa.