#32: Ruska | 45152

Mulla on aika helvetin kova nälkä. Musta tuntuu, että mä en kohta enää kestä tätä, mutta mä en voi sille mitään, koska Aatu ei ole kotona, me ollaan Amandan kanssa kahdestaan täällä ja mä en voi saada mistään ruokaa tähän hätään, koska musta tuntuu, että vaikka mä pääsisin hengissä keittiöön asti (mitä mä en tule edes pääsemään, koska ystävämme aurinko paistaa mitä luultavimmin täydeltä laidalta oven ulkopuolella), siellä ei edes olisi mitään syötävää. Kello on puoli yksi päivällä, ja mulla ei ole mitään toivoa saada mistään ruokaa ennen kuin Aatu tulee kotiin puoli kolmen aikaan.

Mä en muista, milloin mulla olisi viimeksi ollut näin törkeän kova nälkä. Mä muistan kyllä aikoja, joina mä olen kärsinyt aika pahaa nälkää, se on niitä aikoja kun me on asetuttu asumaan meidän uusiin kämppiin ja Aatu ei ole vielä päässyt sisään kuvioihin niin, että se saisi helposti hankittua mulle ruokaa, mutta mulla ei ole koskaan ennen ollut asiat sentään näin pahasti. Vielä viime yönä mun oli suhteellisen helppo olla, kun mä olin Kimin luona vaihteen vuoksi yötä, mutta ei enää, mä en voi enää kunnolla olla missään, ja musta tuntuu, että mun on pakko lähteä ulos kun kello on viisi, eli on varmasti jo pimeää, etten mä törmäisi Kimiin, se tuppaa pääsemään koulusta varttia vaille neljältä ja viideltä se on kerennyt jo kotiinsa ja syö ihmisruokaansa. Mä ainakin toivon, etten törmää Kimiin missään vaiheessa, koska mulla on tällä hetkellä niin mieletön nälkä, että ei mitään järkeä, ja voi ei, mä en kestä tätä tunnetta. Amanda katsoo mua myötätuntoisena, no, sen on parempi tunteakin myötätuntoa koska mä olen antanut sille viimeksi kokonaisen veriannoksen, kun meidän olisi muuten pitänyt pistää se puoliksi, joten sen on todellakin syytä tuntea myötätuntoa ja vaikka mitä mua kohtaan - ei sillä että se fyysisesti mitenkään auttaisi, mutta ainakin siitä tulee edes vähän parempi mieli.

Kellon viisarit menevät liian hitaasti ensin ylös, sitten takaisin alas, ja niin edespäin. Mua vituttaa, mulla on nälkä, mä en ole koskaan tuntenut näin mieletöntä nälkää, tarvetta saada vain verta, mulla on niin mieletön nälkä ja se saa mut pelkäämään, että mä törmäisin Kimiin jossain vaiheessa, huonolla hetkellä, ennen kuin olen saanut yhtään helpotettua oloani. Ei se ole ennenkään tullut mua vastaan kun mä olen ollut nälissäni, ei edes silloin kun mä kävin Anttonin kimppuun, mutta silti. Ei sitä koskaan tiedä, ja mua ahdistaa aika hiton paljon tämä, mua pelottaa, mutta silti mä tiedän, että mun on pakko päästä syömään saman tien kun pääsen vain pois tästä kirotusta huoneesta.

Mä yritän uppoutua lukemaan taas vaihteen vuoksi Aamunkoita, Kim lupasi viedä mut leffaan katsomaan sitä sitten jossain vaiheessa, varmaan joulun jälkeen, koska se saisi leffalippuja joululahjaksi ja sitten se voisi viedä mut. Mä en ole mitenkään erityisen ekstaasissa ajatuksesta että viettäisin kaksi tuntia tupaten täynnä ihmisiä olevassa salissa, mutta kai se menisi, jos olisi juuri syönyt - tai jotain. Bellan uskomattoman nopeasti pullistuva raskausmaha ei kuitenkaan saa mun ajatuksia vietyä pois nälästä, joka kasvaa ja kasvaa ja musta alkaa tuntua, että mä räjähdän ihan juuri tähän nälkään. Ihmisnälkä ei varmasti ole mitään kun vertaa tähän, ei sillä että mä kauheasti ihmisnälästä tietäisin tai muistaisin, mutta tämä nälkä täyttää joka ikisen solun mun vartalossa, ja jos mä olisin yhtään vähemmän varovaisempi, mä repisin kirjaston kirjoja ihan antaumuksella ihan vain siksi, että nälkä saa kaikki jäsenet kouristelemaan ja tukkii mun kurkun niin, että puhumisesta ei meinaa tulla mitään. Amanda katsoo mua vähän säikähtäneenä, mutta mä kieltäydyn huomioimasta sitä mitenkään, mä en pystyisi nyt puhumaan sille. Mun ruumiin joka ikinen lihas on melko epämukavasti jännittynyt, ja mua alkaa oikeasti pelottaa - tätä menoa mä varmaan karkaan ulos täältä ennen kuin kello on viittä, joka on mun ja Aatun määrittelemä kellonaika, jolloin on turvallista lähteä ulos pimeästä huoneesta joulukuussa. Mä nousen istualleni, mun lihakset jännittyvät edelleen - harmi etteivät mun lihakset kehity, mä saisin tätä menoa sixpackin, hehehe olipas oikein hauska juttu ja sitä rataa. Kai sitä saa yrittää olla positiivinen edes vähän, tai jotain? Okei, jatkossa mä en edes yritä, ja sitten on elämä oikein hienoa, niin. Okei, on, koska jos tuo on yksi mun parhaista jutuista, niin mun elämä on sanalla sanoen köyhää. Miten vain. Hei, mä onnistuin harhauttamaan ajatuksiani nälästä pois melkein kokonaiseksi minuutiksi... Vau.

Mä katson tuskastuneena kelloa, se on puoli viisi, mä en uskalla lähteä vielä, Amanda yhtyy mun kellon tuijotteluun vaikka sillä ei olekaan mitään kiirettä päästä pois täältä, ja lopulta, kun mä olen onnistunut saamaan lihasjännityksen laukeamaan paljon siedettävämmäksi jännitykseksi, kello on viittä vaille viisi ja mä ryntään ylös lattialta. Vitut viidestä minuutista, ei mua kiinnosta, nyt on kuitenkin joulukuu, mitä väliä, ei se mitään muuta jos mä viisi minuuttia aikaisemmin lähden täältä. Amanda tulee mun perässä sulkemaan oven, kun mä juoksen ulos käytävään.

"Ruska?"

Kim.

Voi vittu.

Mä painan käden kasvoilleni, yritän olla haistamatta mitään, mutta nälkä on virittänyt mun kaikki aistit äärimmilleen, kun Kim tulee vastaan alaovella. Mä en kuitenkaan voi olla haistamatta sen tuoksua, mä voin melkein tuntea, miten sen tuoksu löytää tiensä mun nenään ja siitä hermoratoja pitkin aivoihin, ja mun aivot yrittävät antaa pelkälle vampyyrille vallat, aivot ovat sitä mieltä että ihmis-Ruskan ei tarvitse olla missään tekemisissä minkään kanssa. Voi ei, voi ei, voi ei. Mä pysähdyn paikoilleni, jään tuijottamaan Kimiä.

Miten mä arvasin tämän. Miten mä arvasin että tässä käy näin, että mä törmään Kimiin, miten mä pystyin arvaamaan että mä tapaan Kimin juuri tänä iltana, ehkä se tuli tahallaan juuri nyt, mitä tahansa. Mä vain tuijotan poikaa, se katsoo mua kulmat kurtussa takaisin, sekin näyttää tajuavan ettei kaikki ole ihan juuri niin kuin pitäisi olla - ei se sentään tyhmä ole, kaikkea muuta kuin tyhmä. Mä vain tuijotan sitä, kuuntelen miten sen sydän lyö hitaasti, yritän hillitä itseäni, mutta vampyyri mun sisälläni, se joka haluaa vittu soikoon juoda Kimin tyhjäksi, ei se joka haluaa olla sen kanssa ja pussailla sen kanssa ja olla sen kanssa iloinen, on koko ajan pääsemässä vahvoille. Voi vittu, mä en ole koskaan ennen edes tajunnut, kuinka helvetin vaarallinen mä olen Kimille. Sen tuoksu tulvahtaa mun nenään entistä vahvempana ja kamalampana ja vaikeammin kestettävänä, kun mä otan käden kasvoilta, mä en suostu vetämään tuoksua nenääni yhtään enempää, mun on pakko olla edes vähän järkevä nyt.

"Mene pois", mä onnistun kuiskaamaan. Aika dramaattista, etten sanoisi, mä tiedän että kuulostan lähes idiootilta, mutta ei tätä tilannetta voi tajuta jollei ole itse tässä vieressä, mun kanssa samassa tilanteessa. Tätä tilannetta ei voi tajuta kaikessa kauheudessaan, jos ei ole ollut tässä kohtaa mun osassani - ei ole katsonut Kimiä ja miettinyt, miten helvetin helppoa mun olisi vain rentoutua niin, että mä saisin sen kuvittelemaan että kaikki on niin kuin aina ennenkin, mä saisin sen huijattua sen niin hiton helposti ansaan ja voisin... niin. Mä en halua edes ajatella, mä säpsähdän omia ajatuksiani, mä en aivan varmasti ajatellut tuota juuri. En. Ajatellut. Mä joudun entistä pahempaan pään sisäiseen kriisiin tajutessani kunnolla, mitä mä ajattelin juuri äsken, mun mieleni tuotti salaman nopeudella kuvia, vähän niin kuin valokuvia, siitä, miten mä vain hymyilisin Kimille, se rentoutuisi, mä sanoisin sille että moi, se hymyilisi mulle niin kuin se aina hymyilee. Sitten mä astuisin lähemmäs sitä ja olisin niin kuin aikoisin suudella sitä, ja se ei tajuaisi luultavasti koskaan, mikä siihen osui tai mitä sille tapahtui. Mä jännitän kaikki lihakseni vastustellessani vampyyrinvaistojani, en mä voi niin tehdä, ja Kim tuijottaa mua silmät pyöreinä. Sen sydän alkaa lyödä kovempaa, kun sen verenkiertoon syöksähtää adrenaliinia, nyt sekin näyttää tajuavan, että asiat eivät ole ihan just niin kuin niiden kuuluisi olla, niin kuin mä olen sanonut aika hiton monta kertaa, se on fiksu jätkä.
"Mitä?"
"Mene pois."
"Okei", se sanoo, katsoo mua vähän omituisesti, ja lähtee sitten hitaasti valumaan kohti portaikkoa. Mä en pysty enää olemaan paikoillani, vaan säntään vähän turhan nopeasti ulos porraskäytävästä, sitä vauhtia, että meinaan mennä suoraan ikkunasta läpi mutta työnnän sentään käteni vastaan niin, että saan oven auki siitä välistä. Ei ainakaan tarvitse vaksin valittaa että mä olen pahis kun rikon täällä ikkunoita, no jaa, se on mun murheista vähäisin tällä hetkellä.

Pururadalla mä saan kiinni oravan vaivautumatta edes säksättämään sille, mun suuhun purskahtaa puolet sen suolista kun mä upotan hampaani sen vatsaan, mä syljeskelen ne ulos eikä mun oloni ole helpottanut mitenkään huomattavasti. Mun päässä hakkaa se, mitä mä olin juuri tekemässä Kimille, mä saan oravia kiinni helposti eivätkä ne täytä mua juurikaan, mutta sen verran, että mä pystyn ajattelemaan selkeämmin. Mitä mä juuri meinasin tehdä Kimille, mitä mä ihan oikeasti, ihan vakavissani ajattelin - mä en voi tehdä sille niin. Mä. En. Voi. Tehdä. Kimille. Näin.

Mä en voi olla Kimin kanssa. Mä tunnen itseni täydeksi idiootiksi kuviteltuani edes, että voisin olla Kimin kanssa - miten mä voisin sen kanssa olla, jos kuitenkin osa musta, se muutaman kerran viikossa vahvempi osa, haluaisi kuitenkin maailman tappiin asti vain juoda sen veret. Miten mä voisin olla Kimin kanssa, jos mä vain haluaisin tai yrittäisin vaistojeni varassa tehdä sille pahaa - vaikka mä en oikeasti halua tehdä sille mitään pahaa, mutta silti, mä olin äskenkin ihan vain vaistojen varassa ja melkein... niin. Mä kuvittelin ihan selkeästi mielessäni, miten mä joisin Kimin tyhjäksi, mä kuvittelin miten mä saisin sitä harhautettua että se ei edes tajuaisi mun aikeitani.

Mulla ei ole ollut tässä mitä, vajaaseen kahteen kuukauteen, mitään ongelmaa Kimin kanssa. Mä olen voinut olla sen kanssa, vaikka mulla on ollut aina välillä pieni nälkä, sellainen, että voisi tehdä hyvää rusakko tai pari, mutta mä en ole koskaan ollut oikeasti sille sillä tavalla että... että mä voisin olla sille vaarallinen. Se johtuu ihan vain siitä sen sydämestä, jonka mä kuulin silloin marraskuun alussa sen ollessa lenkillä, se ei kuulosta enää mun korviin niin vahvalta, koska mä olen ehtinyt jo tottua siihen melko hyvin, mutta silti se on vain Kimin sydän, joka on oikeasti mahdollistanut tämän, että mä olen Kimin kanssa... näinkin läheisissä väleissä, mä irvistän itselleni kun en keksi parempaakaan ilmaisua. Niin se kuitenkin on, sillä jos mä en olisi koskaan kuullut Kimin sydämen hypnoottisuutta, mä en olisi ikinä päätynyt sen kanssa yhtään mihinkään tekemisiin - mä en olisi ikinä puhunut sille, mä en olisi ihastunut siihen, mä en olisi rakastunut siihen - enkä mä edes tiedä, olenko rakastunut. Sillä ei ole tällä hetkellä mitään väliä, olenko mä rakastunut siihen vai en - en mä voi kuitenkaan jatkaa tätä tällä tavalla. Mä en voi jatkaa Kimin kanssa tätä, koska herraisä, mä meinasin juuri juoda sen veret, ja olisin varmasti juonutkin, jollei sen sydän sykkisi edelleen sillä kirotulla tavalla kuin se tuppaa sykkimään. Mä pudistelen päätäni, enkä mä voi tälle mitään, mutta mun on vain pakko, aivan pakko päästä pois täältä. Mä en voi enää antaa näin käydä, sillä vaikka mä tiedän, että näin tulee tuskin enää ikinä käymään, musta tuntuu että meillä ei tule koskaan enää olemaan näin vaikeaa veren kanssa, mutta silti. Mä en voi tälle mitään, mä totean, sille että tarvitsen ruokaa. Mä en voi mitään myöskään sille, että Kim on vain... ihminen, mutta mä voin jotain sille, että mä ihan tosissani harkitsin äsken juovani Kimin verta. Mä pudistan päätäni ja lähden sitten päättäväisesti kävelemään poispäin meidän asuintalosta, kiristän tahtini hölkäksi ja siitä eteenpäin juoksuksi, mä juoksen tasaisesti suoraan eteenpäin, mun tavoitteena on vain päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas. Ei tässä sitten muuta.