#5: Kim | 6599

"Missä Ananas on?" Renja keksii kysyä. "Koska se on viimeks ollut poissa?"
"Pitkä viikonloppu", Amanda ehdottaa ja mun sydän jättää pari lyöntiä välistä, koska... no niin.
"Ikään kuin sillä olisi elämää", Renja huomauttaa ja pyöräyttää silmiään.

Mua ei totta puhuakseni kiinnosta paskaakaan Ananas Rantanen, mun luokkalainen poika jonka omaa nimeä eivät edes opettajat käytä. Mä olen ollut sen luokalla ekaluokasta asti enkä kuollaksenikaan muista sen oikeaa nimeä - mä en usko, että melkein kukaan meistä on sitä edes koskaan kuullut. Mutta niin, Ananas ei kiinnosta mua, koska Amanda

Mun on vaikea ajatella, että se oli vasta viikko ja yksi päivä sitten, kun Amanda sanoi, että meidän pitäisi olla vain ystäviä. Tämä aika on tuntunut ihan hieman vain pidemmältä, esimerkiksi vuodelta tai joltain, mutta se nyt ehkä johtuu siitä että mulla ei yhtäkkiä ole enää yhtään mitään tekemistä koulun jälkeen, iltaisin eikä viikonloppuisin, koska kaikki, mitä mä tein, oli Amandan kanssa. Kuulostaa ehkä tyhmältä, okei kuulostaa, mä myönnän sen, mutta silti - mä en tiedä. Mä vain olin jotenkin kiinni Amandan kanssa ja olin ihan tyytyväinen siinä tilanteessa, vietin sen kanssa aikaa enemmän kuin kaikkien muiden kanssa yhteensä, ja sitten yhtäkkiä vain bäng - meidän pitäisi olla vaan ystäviä. Mä istun paikoillani tuijottamassa taululle. Mun päässä pyörii Amandan ääni, joka sanoo, että pitkä viikonloppu. Ei voi mitään, mä vain en osaa päästä yli Amandasta, koska totta puhuakseni mä rakastan sitä. Edelleen. Mihinkäs se nyt viikossa olisikaan kadonnut, mutta siis.

Mulla menee koko tunti Amandaa miettien. Mä vain, en tiedä, mä en osaa olla ilman sitä, aina kun mä en näe sitä mä pystyn kyllä ajattelemaan että okei, antaa olla, se vain on tyhmä ja antaa olla, Amanda jätti mut ja kaikki on nyt ohi ja ihan hyvin. Mä pääsen iltaisin siihen lopputulokseen, ja sitten sueraavana aamuna näen sen, näen taas miten helvetin kaunis se on, ja että mä rakastan sitä. Mä tuhahdan itsekseni ja kiroan tätä, yleisen mallin mukaan se on suhteen nainen joka jää itkemään perään, ei mies.

"Kim keskittyy taas", Ikonen murahtaa.
"Joo joo, koko ajan", mä sanon ja havahdun ajatuksistani. Kello on vasta kymmentä vaille kymmenen, tunti loppuu kymmeneltä, sitten on välitunti ja sen jälkeen on vielä neljä ja puoli tuntia koulua - eli neljä ja puoli tuntia Amandaa. Ihan kuin mua juuri nyt kiinnostaisi koulunkäynti. Mun lukiomotivaationi ei ole ennenkään ollut mitenkään liian korkea, saati nyt sitten kun mä istun vain ajattelemassa Amandaa suoraan eteeni tuijottaen.

Akseli kysyy mua tupakalle seuraksi välitunnilla, ja mä suostun sen kummemmin miettimättä. Parempi vartin verran ilman Amandaa, ei kun miten oli... Vähänkö mä olen säälittävä. Akseli tarjoaa mulle tupakkaa, mutta mä kieltäydyn, ei, tupakka ei maistu nyt eikä koskaan, koska Amanda (ylläri, mä en osaa enää ikinä puhua mistään muusta, tai ehkä mä juuri ja juuri osaan puhua mutta ajatteleminen tuottaa jo tuskaa) ei kestä sen hajua. Hetken mä leikittelen ajatuksella, että alkaisin tupakoida siitä syystä, että olen niin kamalan sekaisin Amandan takia. Huomaisiko se? Luultavasti. Tupakoinnin aloittaminen ei kuitenkaan mitenkään helpottaisi Amandan takaisin saamista - koska mä todellakin haluan sen takaisin. Niinpä mä tyydyn seisomaan vieressä kun nämä polttelevat, Akseli, Juuso ja Toni, ne puhaltelevat savujaan mua päin ja hetken mielijohteesta mä vien Akselin sormista puoliksi poltetun tupakan, vien sen huulilleni ja imaisen savua sisääni. Mä en ole ihan täydellisen varma, miten tämä kuuluu tehdä, mutta ne vain katsovat vieressä, kun mä vedän tupakkaa, okei, Akseli pilkkaa poskareista mutta aivan sama. Mä heitän tumpin maahan ja hieraisen sitä tennarin kärjellä, niin kuin olen nähnyt niiden kaikkien ainakin miljoona kertaa tekevän.

Me palataan takaisin sisään ja mä istun bilsanluokan eteen penkille, Akseli tulee mun viereen ja leväyttää reppunsa lattialle, mä lasken katseeni maahan, koska kuka muukaan sieltä tuli juuri sisään koulun toisista ulko-ovista kuin Amanda. Mä en halua katsoa sitä, haluan säilyttää hetken verran omat ajatukseni ja järkeni.

Luokassa siitä tulee kuitenkin mahdotonta, koska Amanda istuu mun vieressä. Okei, se istuu lähes jokaisella tunnilla mun vieressäni, jotka meillä on yhteistä, ja luojan kiitos meillä on vain matematiikka, terveystieto, biologia ja maantieto yhteisiä - eli noin puolet tämän jakson kursseista. Näin ohimennen mainittuna. Niin ja tietenkin ruokiksen yhteiset porukat, vakiintunut istumajärjestys vakiintuneessa pöydässä, ja siihen istumajärjestykseen kuuluu Amanda mun vieressäni ja minä Amandan vieressä. Ei näin.

Luokassa Amanda kumartuu kohti mua, mä kallistun siitä kauemmas. Se nyrpistää nenäänsä aika helvetin sievästi, okei, se on sievä, tai ei sievä vaan aika törkeän kaunis. Se on koonnut ruskeat hiuksensa nutturalle päälaelleen, pitää karkaavat suortuvat pois kasvoiltaan kahdella kirkkaan vihreällä leijapannalla - mä olen ylpeä kun tiedän, mikä edes on leijapanta. Amanda pänttäsi tämän tiedon mun päähän vain ehkä viikko sen jälkeen, kun me käytiin ekaa kertaa meditoimassa sen buddhistipiireissä.

"Sä oot polttanut."
"Sä et."
"Hyi saatana, Kim."
"Älä viitti kiroilla, ei sovi sun kasvoihin."
"Älä jaksa. Ei väkisin. Mä vain yritin normaalia keskustelua sun kanssa, mutta ei sitten."
"Onko se normaalia että sä vain alat valittaa tupakasta? Eihän se sulle kuulu, vaikka mä polttaisinkin."
"Ei kuulukaan, vaikka sä selkeästi niin haluaisit", Amanda tuhahtaa ääneen ja ristii kädet rinnalleen. "Okei. Tee sitten normaali elämä mahdottomaksi. Mun puolesta. Mä en jaksa katsoa tuollaista."
"Mä en jättänyt sua sentään Cosmon ohjeilla..."
"Painu vittuun Cosmoines", Amanda tuiskahtaa. "Vittu, mä en jaksa sua!" Se nousee seisaalleen tönäisten labratuolinsa kumoon ja pöytää puoli metriä eteenpäin siinä samalla. Mä katson vieressä, kun se kerää kirjansa, laukkunsa, puhelimensa ja kansionsa pöydältä ja lähtee niine hyvineen luokan etuosaan, leväyttää kamansa Jennan viereen ja toteaa, että muuttaa nyt tähän, koska "ei jaksa tuota yhtä pillunaamaa joka haisee migreeniltä." Ai, kiva, kiitos kultaseni, mä tykkään kanssa. Mä jään suhteellisen hölmistyneenä istumaan paikoilleni, tuijotan sen perään, ja herään transsistani vasta, kun Maria, jonka kuuluisi istua Jennan vieressä eturivissä, istuu mun viereen ja utelee, mitä mä tein Amandalle, koska se selittää jotain ihan kahjoa Cosmosta, pillunaamoista ja migreeninhajuisista entisistä poikaystävistä, joilta ei pääse millään rauhaan. Mä pudistelen päätäni ja kieltäydyn kertomasta Marialle mitään, ei tämä sille kuulu. Mitä hittoa mun pitäisi tehdä, että saisin tämän Amanda-jutun selvitettyä? Ihan tosissaan. Mulla alkaa mennä hermot tähän koko roskaan, siihen, että mä en osaa enää ajatella oikein mitään, ja että Amanda on mulle omituinen, ja että kaikki kyselevät kaikkea ja voi perse. Mä pudistelen päätäni ja painan sitten posken nojaamaan toiseen kämmeneen, jäädyn koko tunniksi paikoilleni vaivautumatta edes ottamaan kirjoja esiin, edes näytöksen vuoksi. Ei mun tarvitse, ai miksi, no siksi että mä olen Kim ja mun sydämeni on särkynyt, ja mä haisen migreeniltä.

Miltä migreeni edes haisee?