#20: Ruska | 28804

Mä en pysty katsomaan Kimiin päin, kun se istuu mun viereen telineelle. Mä istun tuijottamassa omia tennareitani, niiden kärjet eivät ole olleet suunnilleen ikinä näin kiinnostavat.
"Eikö sulla oo kylmä?" se kysyy normaalia jäljittelevällä äänellä, se olisi onnistunutkin siinä ihan hyvin jollei sen sydän paljastaisi sitä. Se läpättää sitä tahtia, että pulssi lähentelee jännityksen takia varmaan sataa. Nytkö sitä kaduttaa? Mutta toisaalta, jos kaduttaisi, miksi se olisi täällä mun kansa? Se varmaan välttelisi mua tai jotain? Miksi ihmisten pitää olla niin vaikeita?
"Ei", mä vastaan hiljaa. "Ei tässä mitään."
"Mulla ainakin on kylmä", Kim sanoo ja nyt mä uskallan katsoa sen suuntaan, se värjöttelee mun vieressä ja näyttää paleltuvan istuvilleen.
"Mä en voi auttaa sua siinä, anteeksi", mä mutisen, Kim säpsähtää ja katsoo muhun hassusti, sen toinen kulma on kurtussa ja se näyttää lähinnä eksyneeltä. Mä katson sitä vähän hämmentyneenä takaisin, mitä tuo ilme tarkoittaa, miksi mä en osaa lukea ihmisten ilmeitä?
"Öö, tuota. Siitä lauantaiyöstä..."
"Niin?" mä kysyn ja Kim säpsähtää mun innokkuuttani. Hupsista, Ruska voisi rauhoittua.
"Öö, tota, mä olen pahoillani."
"Ai mistä?" mä kysyn.
"No siis, siitä kun mä... en tiedä, sekosin. Mä olin ihan hiton humalassa ja..."
"Joo mä huomasin sen", mä naurahdan tarkoituksenani pelata aikaa, mä yritän miettiä hiljaa pienen pääni sisällä, voisinko mä sanoa niin kuin haluaisin - että se ei haitannut mua yhtään, että sekosi, päin vastoin? Mulla on koko loppukuolema aikaa, luultavasti maailmanloppuun asti (olettaen että se ei koita vielä silloin kun mayat ennustivat, olivatko ne mayat, no jaa, tuskin, mutta sama se mulle kai on), ja siinä ajassa mä ehdin löytää kaksikymmentä Kimiä omaan kuolemaani, jos tämä yksi sekoaa siitä, ettei mua haitannut sen sekoilut. Joten, syteen tai saveen, kuten sanotaan.
"Ei sillä, että mua olisi kamalasti haitannut se", mä sanon ehkä vähän turhankin nopeaan tahtiin, niin, että Kim katsoo mua hetken aikaa ollen vähän niin kuin pihalla. Se räpäyttää silmiään pari kertaa ilmeisen hämmentyneenä, ja sitten, ihan yhtäkkiä, sen sydän hidastaa tahtiaan - se rentoutuu silmissä, mitä tämä on? Mä luulin, että tässä vaiheessa sen kuuluisi tyyliin juosta kirkuen karkuun. No, ei väkisin, mä en varsinaisesti valita siitä.
"Ai mitä?" Kim kysyy ja näyttää edelleen jokseenkin siltä, että on ihan pihalla, mutta mä olen melko varma, että se tajusi, mitä mä sanoin - se kuitenkin rentoutui, sen sydän rauhoittui, sen pulssi ei enää hakkaa niin törkeän kovaa että melkein korviin sattuu.
"Niin että tuota, ei mua ainakaan haitannut kauheasti, että sä sillä tavalla lauantaina halusit suudella mua", mä sanon ja kiitän taas vaihteen vuoksi onneani siitä, että mä en hengitä - mä olisin nimittäin juuri äsken pidättänyt hengitystäni niin paljon, että olisin nyt puhuessani ihan semisti hengästynyt.
"Öö, miksei?"
"Koska... no, sä tiedät kyllä. Että mä pidän susta. Niin kuin siinä mielessä."
"Ai. No. Jaa. Sitten, selvä se sitten on", Kim sanoo epämääräisesti, mä kohotan kulmiani ja katson siihen vähän ihmetellen, öö, okei, selvä?
"Okei?"
"Joo. Mä en tiedä. Musta tuntuu että mäkin taidan tykätä susta, niin kuin siinä mielessä", Kim sanoo matkien mua ja mua alkaa melkein naurattaa - tai alkaisi naurattaa, jollei tämä tilanne olisi niin törkeän tyhmä. Miksi pitää olla epävarma teini, miksi ei voi puhua niin kuin aikuiset ihmiset puhuvat, miksi pitää puhua tykkäämisestä ja pitämisestä niin kuin siinä mielessä, miksi ei voi sanoa että on kiinnostunut toisesta tai jotain muuta yhtä fiksua, miksi tämän pitää olla näin tyhmää? Ihan niin kuin oikeasti. Tää alkaa mennä naurettavaksi, mä en olisi ikinä uskonut, että alentuisin tällaiselle tasolle, mä en koskaan aiemmassakaan elämässäni alentunut puhumaan yhtään kenenkään kanssa tykkäämisestä tai pitämisestä siinä mielessä, ja miksi nyt, mun uudessa, monin verroin paremmassa elämässäni mun pitää joutua tällaiseen tilanteeseen, jossa mä puhun näin helvetin nolosti tykkäämisestä ja pitämisestä? Varsinkin, kun mun tykkäyksen ja pitämisen kohteeni on Kim. Tää on niin tyhmää. Mä vihaan elämääni juuri nyt - tai kuolemaani, mä irvistän itsekseni mun ja Ananaksen ei kun Anttonin sanaleikille.
"Sä esitten et sano mitään siihen että mä niin kuin saatan tykätä susta siinä mielessä?" Kim kysyy usuttaen mua puhumaan.
"Öö, pitäisikö mun sanoa?"
"Sun pitäisi sanoa, että hyi ällöä homoja?"
"Mäkin olen sitten että hyi ällöä homo", mä huomautan. "Mä olen ihan yhtä lailla miespuolinen kuin säkin." Nyt se ainakin tuli varmasti selväksi sulle, ihan vain siltä varalta että sä et tiennyt tai muistanut sitä, että mä kerroin sen kyllä sulle kun sä olit humalassa. Mä olen aika hiton ystävällinen tehdessäni tämän näin, voi jee, elämä on ihanaa koska Ruska osaa olla ystävällinen. Mitä?
"No joo. Mutta siis."
"Mitä mutta siis?"
"Niin että sä... niin kuin... tykkäät musta takaisin?"
"Pliis, käytetään jotain muuta ilmaisua", mä pyydän, "mä tunnen itseni ihan kamalan teiniksi kun puhun tykkäämisestä ja hyi saatana."
"No okei, käytetään sitten... niin kuin mitä?"
"Olla kiinnostunut, miten olisi?"
"No okei, sä olet kiinnostunut musta niin kuin takaisin?"
"No joo, olen."
"No öö, okei, se on hienoa."
"Musta kanssa", mä sanon ja lasken katseeni takaisin tennareihini - tää on vähän turhan vaikea tilanne taas vaihteen vuoksi, mä en niin kuin esimerkiksi arvosta yhtään. Mä vihaan tällaista teinimäistä epätoivon tunnetta, josta mä tulen ilmeisesti kärsimään jatkossa tästä ikuisuuteen - tämä teiniepätoivo heräsi mun sisälläni tosiaan tässä vasta vähän aikaa sitten, samassa yhteydessä kun mun ilmeinen homouteni (tai biseksuaalisuuteni, tai kimseksuaalisuuteni, tai ihan mikä tahansa), ja mä alan miettiä, että pääsenköhän mä koskaan tästä eroon. Entä jos mä olen tuomittu elämään tällaista elämää maailman tappiin asti - entä jos mä joudun tämän Kimin ja kahdenkymmenen seuraavan Kimin kanssa olemaan tällä tavalla teiniepätoivoinen, koska pidän niistä ja teinit nyt tunnetusti eivät osaa puhua keskenään? Miksi mä vihaan itseäni juuri nyt, miksi mä en voi keskittyä siihen oikeaan asiaan eli Kimiin? Ruska, hei pliis.
"Öö."
"Öö. Mitä öö?"
"No en mä tiedä, mitä öö. Ruska hei?"
"Joo?"
"Mikä sun numero on?"
"Numero?"
"Puhelinnumero? Kyllä sä varmaan tiedät mikä on puhelin? Se pieni muovinen kapistus, josta tulee ääntä jos painaa vihreää luuria?"
"Ai puhelinnumero", mä sanon ja alan nopeasti kehitellä jotain mielessäni, ää, mun on pakko keksiä jotain. "Öö, tuota, mä hävitin mun puhelimen niin mulla nyt ei ole väliaikaisesti puhelinta ollenkaan... Mä saan sen sitten kun mun äiti suostuu ostamaan mulle uuden, eli varmaan jouluna."
"Ai jaa... okei. Sä oot sitten ilman puhelinta siihen asti?"
"Joo, niin olen", mä sanon ja olen vaihteen vuoksi aika törkeän tyytyväinen itseeni, no anteeksi nyt mutta mä en voi sille mitään että olen yksinkertaisesti [i]nero[/i]. Mä olen keksinyt Kimille selityksiä johonkin normaalista poikkeavaan asiaan niin paljon, että mun alkaa tätä menoa olla vähän vaikea itsenikin pysyä jutuissani perässä, mutta ei se mitään haittaa - Kim on kuitenkin tyytyväinen, ja jos se on tyytyväinen, mä olen tyytyväinen. Sitä paitsi vampyyreilla on ylimahtava muisti - mä tiedän kyllä jokaisen valheen jonka olen hätäpäissäni Kimille livauttanut elämäni jossain vaiheessa, että ei sen puoleen.

Yhtäkkiä - siis oikeasti yhtäkkiä, yllättäen mut ihan kokonaan, ja sen pitäisi kaiken lisäksi olla mahdotonta yllättää vampyyri - Kim vain tulee ja suutelee mua. Mä räväytän silmäni suuriksi ja katson sitä, hätkähdän sitten ja tajuan mennä mukana, niin kuin kaikissa nuortenkirjoissa käsketään menemään - turha kai sanoa, että tämä on mun elämäni toinen suudelma ja ensimmäinenkin tapahtui tuossa pari päivää takaperin. Niinpä mä sitten vain menen mukana, mukaudun huulillani Kimin huulien liikkeeseen.

"Oho", Kim mutisee, kun vetäytyy taas istumaan mun viereeni. "Sä kusetit mua."
"Ai miten niin?"
"Sulla on ihan salee kylmä. Sun huulet on ihan jäässä." Mä tukahdutan virnistyksen, ei, mulla ei ole kylmä, mutta mä olen niin kylmä jätkä että ei mitään rajaa, että sä et tiedäkään.
"Okei, on mulla vähän." Valkoinen valhe, meidän molempien yhteiseksi hyväksi kerrottu - eikö se ole jo melkein jalomielistä tai jotain?
"Voinko mä tulla lähemmäs?" Kim kysyy varovasti.
"Tuu." Poika liikkuu sen vajaa puoli metriä lähemmäs, istuu ihan mun kylkeen kiinni, kiertää oikean kätensä mun ympärille. Sen käsi alkaa tehdä silittelevää liikettä mun oikealle käsivarrelle, sellaista lämmittävää liikettä, joka lämmittäisi ihan ketä tahansa muuta kuin mua. Okei, mä painaudun nyt poikaa vasten tunteakseni sen lämmön paremmin, haluan saada sen lämmön lähelle itseäni.
"Sun pitäisi opetella käyttämään takkia", Kim huomauttaa ja nyppäisee mun ruutupaidan hihaa. "Niin sulla ei sitten ehkä olisi kylmä. Se on silleen ihan normaalia, että joulukuussa aletaan käyttää takkia."
"Noinko väität", mä ihmettelen. "Ei musta vain."
"Näin väitän, ja mulla on ihan helvetin loistava ehdotus."
"No?"
"Mennään meille."

Mä emmin hetken aikaa, mutta sitten päädyn vastaamaan, että mennään vain. Mihinköhän mä olen taas nenääni työntämässä, tuon pojan tuoksu tulee vielä tappamaan mut - ei se enää niin vahvasti vaikuta, mutta jos mä joudun sen huoneeseen, sen tuoksuisten lakanoiden ja sen käyttämien vaatteiden ja minkä tahansa sellaisen kanssa samaan melko ahtaaseen tilaan - mä tulen melko varmasti hulluksi. No jaa, kerran sitä eletään ja kerran sitä seotaan yhden ihmispojan takia. Antaa mennä.