#3: Kim | 4512

"Kim." Mä avaan silmäni hitaasti ja tarkentelen katsettani, totean sen liian raskaaksi touhuksi ja painan sitten silmät takaisin kiinni. Silmäluomien ulkopuolella on liikaa valoa, Amanda on sytyttänyt yöpöydällä olevan pöytälampun.
"Kim, ootsä hereillä?" Amandan ääni tunkeutuu mun tajuntaa, vaikka mä meinasin jo nukahtaa."
"Oon."
"Avaa silmät."
"En aatellut."
"Avaa."
"En." Mä käperryn lähemmäs, tytön ihon tarjoamaan lämpöön kiinni. "Mua väsyttää." Väsyttäisi itseäsikin viime yön jälkeen, pakko sanoa. Paitsi ilmeisesti Amandaa ei väsytä, ja mun käsittääkseni mun pitäisi olla meistä kahdesta fyysisesti paremmassa kunnossa, kiitos adrenaliinipiikkiriippuvuuden. No jaa, miten vain.
"Kim, mulla on asiaa!" Amanda puuskahtaa.
"No mitä", mä murahdan ja avaan silmät lopultakin.
"Musta meidän pitäisi olla vain ystäviä." Ai, okei, mä ajattelen ja suljen taas silmäni tyytyväisenä siitä, että se sai asiansa kakaistua niin nopeasti. Hetkinen.

Mitä?

"Niin että miten oli?"
"Että meidän pitäisi olla vain ystäviä. Meillä ei selkeesti oo oikeestaan mitään yhteistä, joten -"
"Ootko sä lukenut jotain Cosmoa taas?"
"Liittyi mihin?"
"Kuulostat ihan siltä."
"Ja sä tiedät, miltä Cosmoa lukenut ihminen kuulostaa?"
"Ei, vaan mä tiedän miten Cosmossa kehotetaan jättämään mies. Saisinko mä paremman syyn?"
"Et. Me vain ei olla... en mä tiedä, meidän välillä ei oo oikein mitään kipinää tai mitään sellaista."
"That's not what you said last night."
"Aivan sama, miten vain." Amanda alkaa suuttua. Se nousee istumaan ja mä jatkan paikoillani makaamista, olen edelleen jotakuinkin pihalla, mitä juuri tapahtui? Mä katson sen selkää, kylkiluut paistavat ihosta läpi, samoin ne luut joita mä sanon paremman nimen puutteessa siiventyngiksi, vaalea iho ja pitkät, ruskeat hiukset jotka valuvat pitkin selkää ja heilahtavat siiventynkien päälle, kun se kurkottaa peitto häveliäästi lantiollaan lattialta alushousujaan ja rintaliivejään, joiden mä tajuan vasta nyt olevan yhteensopivat. No, pakko myöntää, ettei sen alusvaatteiden yhteensopivuus ollut ihan juuri se juttu, johon mä kiinnitin huomiota - mä kiinnitin huomiota lähinnä niiden mahdollisimman nopeasti riisumiseen. Tai jotain tällaista.

"Siis mitä mä tein? Olin paska sängyssä? [i]Mitä[/i]?"
"Et sä tehnyt mitään, oikeasti. Anna nyt olla."
"Että seurustellaan kahdeksan kuukautta ja erotaan sitten, [i]koska meillä ei ole mitään yhteistä[/i]?"
"Suunnilleen näin."
"Mitä vittua."
"Anteeksi. Mä toivon että me voitais olla vielä ystäviä."
"Joo ja sä voit silti pitää koirasi, kun se kuolee", mä totean myrtyneenä. Amanda on noussut seisaalleen, vetää mustaa pitsiä - oh - olevat alushousut jalkaansa ja kääntyy nyt katsomaan mua ilman rintaliivejä. Mä pidän helvetisti sen rinnoista, näin ihan ohimennen mainittuna, mutta nyt en saa katsoa niitä.
"Miten oli?"
"Ei mitään."
"Uhkailetko sä mun koiraa tai jotain?"
"En. Mä vain... kyllä sä tiedät sen tykkäyksen? Facebookissa? Saying 'we can still be friends' is like your mom telling you that your dog died and saying 'you can still keep it'?"
"Ai. No mä vähän ajattelinkin." Se laittaa rintaliivit päälleen, mä katson sitä edelleen kun en osaa silmiäni mihinkään muuallekaan laittaa.

"Joo, mä lähden. Älä turhaan nouse. Nähdään koulussa, eikö?"
"Joo, moikka..." mä mutisen sängyn pohjalta. Mä odotan siihen asti, että meidän asunnon ovi kolahtaa Amandan perässä kiinni ja vasta sitten painan kädet kasvoilleni, ei sillä tavalla että yhyy nyt itken silmät päästäni koska tyttöystäväni jätti minut, vaan silleen että voi paska. Ei tässä oikein muuta voi sanoa.

"Se oli siinä sitten", mä mutisen ääneen ja naurahdan kuivasti - tuo oli mun yläasteaikani kaikkein paras helmi, juttu, jota mun luokkalainen häirikkö jaksoi hokea joka ikinen tunti ihan vain sen takia, että joskus kasiluokalla kemianopettaja sanoi, että jos teet jotain niin se räjähtää ja se oli siinä sitten. Mä irvistän itsekseni, tuntuu jotenkin tyhmältä tällainen - mä tosiaan seurustelin Amandan kanssa sen yli kahdeksan kuukautta... ja sitten se vain ilmoittaa, ettei meidän välillä ole kipinää. Ja tosiaan, yhteisen yön jälkeen - mun sisäinen siveyden sipulini nostaa päätään enkä mä pysty sanomaan sitä yhtään kuvaavammin - se vain toteaa, että [i]meillä ei ole mitään yhteistä[/i]. No, mikäs siinä sitten.

Mua vituttaa raskaasti, mutta en jaksa nousta ylös sängystä. Ehkä se on ihan hyvä, mä purkaisin vitutustani potkimalla ovenkarmeja, ovia ja mitä tahansa, joka pysyisi riittävän kauan paikoillaan tai jonka saisin kiinni että saisin potkaistua sitä. Sitä paitsi mä voisin törmätä isään, joka tulee kotiin ehkä tänään tai ehkä ensi viikolla tai ehkä ensi vuonna eikä jaksa käydä kaupassa, koska se on niin rakastunut ettei tarvitse ruokaa eikä vessapaperia. Isä leijuu niin korkealla pilvien yläpuolella, että mä varmaan oksentaisin jos katsoisin sitä - ja oksentaisin kahta kauheammin, jos se tekisi niin kuin yleensä ja toisi Carolinan mukanaan. Hyi saatana. Sitten ne kuhertelisivat sohvalla ja mä joutuisin katsomaan vieressä, koska ne tapaavat tehdä niin että jumittuvat aina sohvalle eivätkä esimerkiksi oven taakse isin makuuhuoneeseen, niin kuin kuka tahansa yhtään toisten viihtymisestä huolehtiva tekisi. Esimerkiksi minä. Paitsi että mullahan ei ole enää ketään jonka kanssa lukkiutua makuuhuoneeseen, joten niin. Voi paska. Miksi tämä on niin helvetin tyhmää taas, mä irvistän itsekseni ja potkaisen aikani kuluksi seinää.

Mä keräilen itseäni vaikka kuinka kauan, mutta päädyn lopulta siihen, että mun unet jäivät kesken kun... no, kun Amanda dumppasi mut. Noloa sinänsä. Mä ojennan käteni sammuttamaan pöytälampun ja käännän sitten kylkeäni enkä välitä täydellisestä alastomuudestani, mun oma sänky tää kuitenkin on niin ehkä mä voin nukkua alasti, jos huvittaa. Okei, ei erityisemmin huvittaisi, mutta pakko se on koska mä en millään jaksa nousta ylös sängystä, edes sen vertaa että vetäisin päälleni bokserit, jotka jäivät Amandan käsistä lojumaan jonnekin päin mun huonetta, joten mä vain käännän kylkeäni uudestaan ja painan silmät kiinni. Luulisi että se, että sun tyttöystävä jättää sut kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen tuolleen vaan piiitkän, yhteisen yön jälkeen, veisi sulta unet, mutta ei.



"Kim ja Amanda! Varmaan te nukutte täällä vielä", isä huikkaa oven takaa ja koputtelee siihen kärsimättömästi. "Kello on jo puoli seitsemän, ylös sieltä, lapset!"
"Ei Amanda oo täällä", mä huudan silmät kiinni. "Ja mä nukun jos mua huvittaa."
"Miksei Amanda oo siellä?"
"Koska Amanda lähti pois, mee pois!"
"Oletpas sä aurinkoinen tänään."
"Itekin olisit jos olisit mä. Painu vittuun nyt!"
"En mä taida nyt ihan just tällä hetkellä, mut kyl mä varmaan huomenna voisin", iskä hykertelee oven takana ja mä meinaan oksentaa. Hyi. Saatana. Mun isäni ei varmaan just vihjaillut mulle sen ja Carolina vitun Grundströmin seksielämästä... oikeasti, mua ällöttää.
"Joo ei tarvii kertoa enempää, mee nyt pois sieltä!"
"Miksi sä olet niin kiukkuinen?"
"Ei varmaan kuulu sulle?"
"No niin, housut jalkaan poika, mä tuun sisään."
"No etkä vitussa tuu!"

Iskä ei kuitenkaan kuuntele mua, vaan leväyttää oven auki niin, että sen takaa tuleva käytävän kattolampun valo piirtää mun huoneen lattiaan suorakulmion, jossa on musta, isänmuotoinen reikä.
"No niin, mitäs vittua sä oot tehnyt täällä koko päivän?"
"Nukkunut, mee pois."
"Et sä nyt varmaan enää nuku, sullahan on unirytmi päin vittua."
"Miksi sä kiroilet enemmän kuin minä? Eikö mun kuuluisi kiroilla sua enemmän?"
"Ihan sama." Hui, isäni on teini. "No niin. Ylös. Missä Amanda on, ei kai se lähteny vielä?"
"Lähtipä hyvinkin, se lähti jo aamulla, isi."
"No miksi se nyt niin aikaisin lähti?"
"Se jätti mut."
"Se mitä?"
"Jätti mut!"
"Surkeata vallan on tämä." Sanajärjestys. Miksi mun isäni kuulostaa tekotaiteelliselta teiniltä tuon sanajärjestyksen kanssa? "Miksi se teki niin?"
"No koska öö, miten ois, [i]meillä ei ole oikein mitään yhteistä?[/i]"
"Näinkö se sanoi, oikeasti?"
"Tasan näillä sanoilla, kyllä."
"Okei. Ihme muija."
"No sepä se. Mee pois."
"No okei, kai mä sit menen. Älä poika kulta angstaa koko iltaa täällä, okei? Käy vaikka lenkillä."
"Jahka jaksan nousta ylös. Mut sitä ennen, [i]ulos[/i]."
"Älä kiukuttele mulle."
"Älä kiusaa mua."
"Jos sä et kiukuttele mulle."
"Jos sä et kiusaa mua."
"Sä oot ihan mahdoton", iskä huokaa. "No niin, nyt sä oot tyytyväinen kun mä poistun?"
"Joo, olen."

Mä pudistan päätäni ja nousen istumaan pimeässä huoneessani - pimennysverho on kiva kaveri. Itsekseni vittuuntuneesti mutisten mä nousen istualleni, napsautan lampun päälle ja silmäilen huonettani. Kaikki on suhteellisen järjestyksessä, koska mä siivosin ihan vain Amandaa ajatellen kaikki likaiset vaatteet ja astiat pois näkyvistä, mitä nyt mun eiliset vaatteet lojuvat pitkin lattiaa. Mä huokaan ääneen ja nousen ylös, alan potkia niitä jonkinlaiseen kasaan, vedän jalkaan kaapista puhtaat bokserit ja kollarit, tyydyn eilen käyttämääni t-paitaan ja päädyn lähtemään lenkille.