#18: Ruska | 25980

Mun on pakko myöntää, että mä nautin aika hiton paljon, kun kerron Amandalle, mitä eilen tapahtui. Mä kävin peittelemässä Kimin omaan sänkyynsä, se oli siinä kunnossa että mä en totta puhuakseni tajua, miten se edes löysi meidän talolle, ja se luultavasti makaa koko tän päivän pää vessanpytyssä, mikäs sen juhlavampi tapa viettää pikkujoulujen jälkeistä sunnuntaita. Hassua ajatella, että joulu on taas tulossa - kaksikymmentäyksi päivää, kun viimeksi laskin. Mä en tiedä, ei joululla ole mulle mitään erityistä merkitystä koska mä en usko oikeastaan mihinkään, mutta hassua sinänsä ajatella, että se on taas. Mä en valita, mä pidän talvesta, koska se tarkoittaa pidempiä öitä ja huolettomampaa eloa, mä olen viettänyt taas koko kesän melkein kokonaan sisällä, kesäkuussa en uskaltautunut ollenkaan ulos ja heinäkuussakin vain parina hassuna päivänä koko kuukauden aikana, joten siksikin mä rakastan talvea. Mulla ei ole mitään väliä, onko kylmä vai kuuma - mä olen yhtä kylmä joka tapauksessa, joten mitä väliä, ketä kiinnostaa. Sen sijaan sillä on väliä, kuinka pitkiä yöt ovat - ja täällä ne ovat helposti kaksitoistatuntisia.

Amanda istuu nurkassa tuijottamassa itsepintaisesti seinää, ja mä en sano sille mitään. Mua vituttaa aika reippaasti, miksi sen pitää olla tuollainen, mä voisin kyllä heittää sen ulos täältä, jos haluaisin, jos en olisi niin hirveän hyvä ihminen. Tai toisaalta, mun omatuntoni muistuttaa, Amanda ei olisi tässä tilassa ilman mua, vaan luultavasti se olisi oksentamassa omassa kodissaan kahden kilometrin päässä musta, koska se olisi käynyt samoissa bileissä kun Kim, koska mun käsittääkseni - mitä mä nyt tajusin sen sammalluksesta kun raahasin sitä sen kämpille - siellä oli suurin piirtein niiden koko luokka, ja mua nauratti kun se kertoi siitä jostain, olisiko ollut Kata tai joku tällainen, se kertoi siitä että se oli yrittänyt iskeä sitä ja voi ei. Mua naurattaa ajatus Kimistä humalassa, kun joku random tyttö tulee vaan silleen jee siihen viereen - Kim kertoi luultavasti totuudenmukaisesti, mitä oli tapahtunut: että Kim karkasi mun luokse ja vei mukanaan tytön sytkärin ja kaksi röökiä. Mikäs siinä.

Mun vatsaa puristaa sillä tavalla kun joka kerta kun mä muistan, mitä eilen tapahtui ennen kun Kim suurin piirtein lakosi mun käsivarsille, poika oli ihan sammumispisteessä. Mua hymyilyttää, kun ajattelen hetkeä ennen sitä kun se päätti unohtaa seisomisen jalon taidon (tässä kohtaa mä naurahdan hämysti, koska eh, vähän saattoi olla ehkä härskiä tai jotain, ei Ruska näin) ja valahti melkein mun päälleni, mikäs siinä. Okei, mua huolestuttaa ihan kiitettävästi kaikki, siis kyllä, mä suutelin Kimiä ja jopa sen aloitteesta, mutta se oli ihan kirotun humalassa. Että silleen. Sitä paitsi, Kim sanoi mua tytöksi - ja se jos mikä on hälyttävää. Se kyllä väitti ihan sujuvasti, että sekosi vain sanoissaan, ja sen kuntoa kun miettii niin ei sinänsä yhtään ihme että sekoili sanoissaan, mutta silti mä mietin, entä jos se oikeasti onkin koko ajan luullut mua tytöksi? Okei joo, mun on pakko myöntää, että mä olen liian lyhyt ollakseni miespuolinen - 155 senttiä ei ole mitenkään liian paljon, koska otetaan nyt huomioon, että yleensä 15-vuotiaat pojat alkavat jo kasvaa tyttöjen mittaisiksi ja siitä ylitse, mutta ei, minä olin viisitoistavuotiaana 155 senttiä pitkä, enkä ole siitä kasvanut tai kutistunut suurin piirtein milliäkään. Että niin. Ja lisäksi mä tiedän kyllä aika helvetin hyvin, että mun ääneni on vähän niin ja näin, se on ollut samanlainen viimeiset viisitoista vuotta, ja mä tiedän myös, että mun hiukset ovat naamalla ja saavat mut näyttämään ihan suhteellisen naiselliselta - mutta ei kai se silti ole voinut koko aikaa ajatella, että mä olisin tyttö? Eihän? Mä en tiedä. Se kyllä aika hyvin väitti, että sekoili, mutta voiko sitä olla sittenkään varma? Ehkä se vain on hyvä puhumaan humalassa itsensä ulos asioista, tai jotain tällaista, mä en tiedä, ja voi kettu sentään, mä en kestä. Mä alan olla melko varma, että Kim teki niin, siis suuteli mua, ihan vain siksi että se oli humalassa - ei siinä voinut olla mitään todellisuuspohjaa. Järki yrittää olla mun puolellani, sanoa, että Kim on jo ennen eilistä kännäysreissuaan puhunut siitä, että se taitaa ehkä pitää musta, ja sitä paitsi mähän tiedän sen sanonnan, joka sanoo, että humalassa ihminen ei tee mitään, mitä ei tekisi selvänäkin - kynnys tehdä se vain laskee railakkaasti. Mä uskallan hymyillä itsekseni melko toiveikkaasti, mä teidän etten saisi toivoa, mutta silti. Ehkä kuitenkin mulla voisikin olla jotain toivoa, ehkä? Sitä paitsi, mä mietin omahyväisenä, Amanda ei ole enää niin sanotusti kuvioissa mukana, joten eikö se tarkoita vielä vähän enemmän, että mulla on mahiksia Kimiin? Okei, mä en uskalla ajatella. Mä en uskalla miettiä tätä, mä tiedän, että mun pitäisi puhua Kimin kanssa ekana tästä koko jutusta, ennen kuin alan joko toivoa liikoja tai vaipua toivottomuuteen angsteissani.

Mä hymyilen nätisti Amandalle, joka tuijottaa mua vihaisena takaisin.

"Mitä kuuluu", mä tiedustelen. "Joko sä haluat ulos?"
"Totta helvetissä haluan", se murahtaa. "Että miten olisi?"
"No jos sä haluat [i]nyt[/i] ulos, niin mun puolesta - mä en estä sua mitenkään", mä lupaan ja kiroan itseäni. Olisiko mun ehkä sittenkin pitänyt vain juoda se kuiviin, siitä olisi tullut paljon vähemmän päänvaivaa ja vitusta meidän kaikkien osalle.
"Heko heko", Amanda sanoo ja irvistää mulle melkoisen rumasti, ei ole nyt kivaa kyllä yhtään, Amanda. "Tiedätsä, sä olet aika helvetin paskiainen."
"No mä tiedän sen kyllä, sen verran monesti sä oot sen sanonut", mä ilmoitan, "joten kerro toki jotain uutta."
"Sä olet ihan vitun kusipää", Amanda toteaa ja jatkaa täydellä tarmolla eteenpäin, "sä olet tuollainen - vitun kusipää. Sä vain menet ja tapat ihmisiä ja -"
"Ethän säkään ole kuollut?" mä huomautan, vaikka olen itsekin vakaasti sitä mieltä, että me ollaan molemmat kuolleita - mitä nyt satutaan puhumaan ja kävelemään ja näkemään ja tuntemaan nälkää. Mitäs pienistä.
"No olen mä itse asiassa", Amanda huomauttaa, "ihan niin kuin säkin. Miten sä kehtaat?"
"Ei tee pahaakaan... koska mä en oikeasti tee mitään pahaa muille kuin kusipäille", mä sanon ja hymyilen tytölle oikein mahdollisimman nätisti. "Niin."
"Mikä musta muka tekee sulle kusipään? Sä et edes tunne mua."
"Mä tunnen sut ihan riittävän hyvin tietääkseni, että sä olet kusipää. Sitä paitsi, ethän säkään tunne mua sen paremmin - mä itse asiassa varmaan tunnen sut paremmin kuin sä mut. Joten miten [i]sä[/i] voit sanoa [i]mua[/i] kusipääksi?"
"Mä en sentään kuljeskele pitkin kaupunkia listimässä randomeita ja vie niitä sitten kämpilleni."
"Älä valita. Mä olisin voinut ihan hyvin jättää sutkin sinne, että ei siinä mitään. Mieluusti olisinkin, ja olisin mielelläni vielä kattonut kun sä palat tuskissasi hengiltä auringossa", mä irvistän. "Joten älä valita."
"Haista paska", Amanda mutisee. "Älä jaksa puhua. Mä en jaksa kuunnella sua enää."
"Tunne on kyllä ihan molemminpuolinen."

Hitto että me ollaan naurettavia. Mun tekisi mieleni nauraa, jollen tuntisi niin helvetillistä ahdistusta juuri nyt - miksi mä purin Amandaa, ja miksi mä suutelin viime yönä humalaista Kimiä? Miksi tämä kaikki on niin paskaa, miksi kaikki on niin perseestä. Mä revin hiuksiani pääni sisäisen tuskan vallassa, okei, moi, olen teiniangsti, päivää. Mun on pakko saada asiat selvitettyä.

"Mitä sä sekoat siinä", Amanda kysyy, enkä mä vaivaudu edes vastaamaan. Riutukoon epätiedossaan, mua ei kiinnosta.