#12: Ruska | 17676

Kim on tällä hetkellä koulussa, mä totean vilkaistessani seinälle nostettua Lorusin kelloa, kello on varttia yli yksi. Tai en mä tietenkään tiedä, onko se enää (tai vielä? Mistä sitä lukioista ikinä tietää) tähän aikaan siellä, mutta kuitenkin. Anttonkin olisi siellä, jos... no niin, jos asiat olisivat menneet toisella tavalla, ja mä en olisi koskaan tutustunut siihen, tai edes tavannut sitä. Kaikki olisi hyvin. Toisaalta, jos halutaan miettiä pidemmälle, kaikki olisi myös paremmin, jos mua ei olisi purtu.

Mä värähdän ajatellessani, mitä mun elämäni olisi, jos mun äitini - josta mä en ohimennen mainittuna oikeasti enää edes muista mitään, mä en muista juuri mitään ihmisajoistani, mä en muista edes äitini kasvoja - ei olisi purrut mua. Vahingossa tai tahallaan, mua ei kiinnosta, mä itse haluan ajatella että se oli vahinko ja se sen jälkeen tappoi itsensä, mä luulen että se on näin, ainakin jostain mä olen saanut pinttymään päähäni sellaisen mielikuvan, että se olisi tehnyt niin. No, vitut sen todenmukaisuudesta, ei mua oikeastaan kiinnosta - mä olen mitä olen, eikä sille oikein mitään voi tehdä.

Jos tätä ei olisi koskaan tapahtunut - ja tällä mä tarkoitan koko vampyyripaskaa, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla ihan täyttä satua koko juttu - mä olisin juuri nyt noin kolmekymmentä, kolmenkymmenen toisella puolella. Mä varmasti eläisin jossain vaimoni kanssa, mulla olisi ehkä lapsia, pari kappaletta, tai sitten mä olisin kuolla kupsahtanut jossain vaiheessa, tai sitten olisi tapahtunut aivan mitä tahansa, mutta asiat olisivat joka tapauksessa aivan erilaisia kuin nykyisin - mä en olisi jumiutunut viisitoistavuotiaaksi. Mä olen ensimmäistä kertaa sitten pimeän 90-luvun oikeasti, siis aivan aikuisten oikeasti, katkera siitä, että tässä kävi näin. Mä en ole koskaan ennen tuntenut tällaista tunnetta, että mä vain... mä en edes tiedä, mitä, mä vain olen olemassa koska en voi muutakaan, ja mä olen katkera siitä, että multa vietiin mun elämäni - se oikea elämä, johon kuuluu se että ihminen kuolee jossain välissä jotenkin luonnollisesti tai epäluonnollisesti, aivan sama, mutta kuolee johonkin muuhun kuin akuuttiin aurinkoallergiaan.

Mä käännän katseeni Anttoniin, se makaa ihan hiljaa paikoillaan, selkä kohti mua, se ei hievahdakaan - ei sillä tavalla kuin ihmiset pysyvät paikoillaan, vaan sillä tavalla kuin patsaat pysyvät paikoillaan. Mä jäädyn tuijottamaan sitä, sen selkää, joka vilahtaa denimsinisten farkkujen ja harmaan t-paidan välistä, se on ihan valkoinen, ja sen hiuksia, jotka ovat kiillottomat ja valuvat pitkin päätä, koska poika ei ole käynyt suihkussa eikä mitään muutakaan koko aikana kun se on ollut täällä. Ei sillä, että meidän hiukset rasvoittuisivat tai yhtään mitään sellaista, mutta kiilto katoaa, ja mulla itselläni on ainakin niin törkeän pitkät yöt yksinään täällä pyöriessäni, että käyn suihkussa ihan vain ajan kuluttamisen takia. Mä jäädyn tuijottamaan sitä, me ei kumpikaan puhuta mitään - me ei olla puhuttu viimeiseen kolmeen päivään puolta sanaa enempää. Mä en tiedä miksi, mä olen kai ollut vähän turhan leijana Kimin takia, okei, ehkä mulla on siihen ihan hyvä syy, se on kuitenkin the love of my death tai jotain sen suuntaista, mutta silti. Antton ei ole puhunut paljon mitään, se on maannut päivästä toiseen lattialla ja vain ollut ihan hiljaa, ei ole sanonut mitään, ja mikään siinä ihmisessä ei kieli siitä, että se olisi ylipäätään ajatteleva ja puhuva olento, vaan se vain on - ihan kuin joku patsas. Mä en ole uskaltanut puhua sille, ihan vain siltä varalta että se suuttuisi mulle tai käy läpi jotain traagista tai jotain muuta hienoa, mutta nyt, nyt mun on pakko lähestyä sitä.

"Onko kaikki hyvin?" mä tiedustelen.
"On", se toteaa, sen ääni kumisee hassusti, sillä tavalla että jos en tietäisi paremmin, mä sanoisin sen itkevän. Mä tiedän sen vain siitä, että mä kuulen sen joka ikisen äännähdyksen, ja itkemiseen liittyy aika paljon kyyneleitä ja niiskutusta ja sellaista, tai ainakin ihmisillä liittyy - nyt kun tarkemmin miettii, niin mulla ei ole sittenkään aavistustakaan, miten vampyyrit itkevät. Me ei hengitetä, joten meille ei kai tule mitään automaattista nyyhkytyssysteemiä? Mä en tiedä, mä en ole koskaan itse itkenyt millään tapaa, mä en harrasta itkeskelyä missään muodossa. Ei mulla ole koskaan ollut mitään syytä, mä vain olen jatkanut elämääni jos on tapahtunut jotain mullistavaa, koska mä en suostu siihen että alan miettiä jotain turhaa liian kauan ja liian syvällisesti.
"Ootko sä varma? Sä et vaikuta siltä. Sä et ole puhunut paljon paskaakaan."
"Joo, ei tässä mitään. On vain vähän hassu olo, ollut jo muutaman päivän."
"Onks se hyvä vai paha juttu?"
"Mä en oikeastaan tiedä."
"Millainen olo?" mä huolehdin. "Kerro toki." Tässä rakas Ruskamme, joka ei osaa pitää nenäänsä poissa muiden asioista, voi jee, mä olen ehkä vähän paskiainen mutta ei voi mitään, mä haluan tietää, koska tuo on kuitenkin mun kaverini ja sitä rataa.
"En mä tiedä. Anna olla."
"En mä halua. Mä haluun tietää. Me kuitenkin ollaan tässä paskassa yhdessä."
"Niin, yhdessä ollaan", mä kuulen Anttonin mutisevan ihan hiljaa, niin hiljaa, että ihminen ei kuulisi sitä, mutta onneksi mä en olekaan ihminen, vaan vampyyri.
"No niin ollaan juu yhdessä, joten sä voisit vaikka kokeilla kertoa mulle, että mikä mättää?"
"Anna olla nyt."
"En. Mä haluan tietää."
"Aivan sama, haluat tai et. Mä en aio selittää tätä sulle."
"Mikset?"
"Ei sua kiinnosta, sullahan on Kim, jonka asioista sä voit kiinnostua vaikka koko loppukuoleman ajan." Meidän yhteinen, sisäpiirin juttu - loppukuolema, mun kuolemani rakkaus, vaikka mitä tällaista, koska totuushan on että me ei olla hengissä, me ollaan niin kuolleita kuin kukaan voi olla - okei, ei ehkä ihan kuitenkaan, koska me kuitenkin puhutaan ja kävellään ja kaikkea mahdollista, mutta kuolleita me silti ollaan. Kuolleita kuin kivet, me ollaan luonnonoikkuja, meidän kuuluisi olla haudattuna syvälle maahan, meidän kuuluisi olla sielä mätänemässä ja vaikka mitä, mutta kas kun ei olla, vaan maataan tässä Aatun kustantamassa asunnossa syömässä Aatun hankkimaa verta, oikein helvetin mukavasti. Takaisin asiaan, mun ajatukset lähtivät vähän harhailemaan... tai vähän enemmänkin, ehkä.
"Miten Kim liittyy mihinkään?"
"Siten se liittyy mihinkään", Antton murahtaa. "Ei mitään, unohda."
"Ei kun mikä ongelma sulla on? Siis, mä tiedän kyllä että sä et tykkää Kimistä, mut siis..."
"Joo ei kun anna olla. Unohda että mä sanoin mitään. Kaikki on hyvin."
"Ei kun sano nyt! Me ollaan kuitenkin suurin piirtein koko loppukuolema tässä samassa kopperossa, joten kai mä nyt saan sulta vähän udella, että what the hell is going on in here?"
"No et sä kyllä oikeasti saa udella, joten anna olla."
"Utelin jo."
"Anna nyt jo Ruska olla."
"No en anna! Puhu nyt!"
"En. Puhu", se sihahtaa hampaidensa välistä. Hassua muuten, että kaikissa kirjoissa väitetään aina että vampyyreilla on kulmahampaat - tai siis, toki mullakin on kulmahampaat, mutta ei sellaiset kulmahampaat kuin kirjoissa, ei mitenkään erityiset. Mun kulmahampaat on ihan yhtä tavalliset kuin mun muutkin hampaat, että ei siinä mitään - okei, niistä lähtee kai myrkkyä, mutta silti. Mä en ole ihan varma, miten tämä roska toimii, koska Aatu vain kirjaa kaikki tutkimuksista selville saamansa ja päättelemänsä jutut ylös onnesta soikeana, mutta ei se sitä koskaan selkokielellä selitä, ainakaan niin että mä tajuaisin. Luulisi, että mä tajuaisin edes jotain sen selityksestä, mähän olen kuitenkin meistä se vampyyri, ja jos asiat olisivat niin kuin niiden kuuluisi olla, mä olisin Aatua vanhempi.
"Hienoa. Älä puhu sitten."
"En niin."



"Ruska?"
"Joo?"
"Anteeksi."
"Mistä?"
"Siitä että mä tiuskin sulle äsken."
"Ei se mitään", mä sanon hieman kummastuneena. "Miksi sä sitä pyydät anteeksi?"
"Teki mieli pyytää. Ja anteeksi etten mä selitä sulle tätä juttua."
"Mikset sä voisi selittää?" mä mangun. "Kiltti?"
"En mä halua. Se on vähän... mä olen vähän pihalla tän jutun kanssa, että niin. Mä en itsekään tiedä, mitä se on."
"Mihin se liittyy? Tiedätkö sä edes sitä?"
"Öö, tiedän."
"No, mihin?"
"Suhun", Antton mutisee.
"Muhun?" Muhun? Miksi? Mitä pahaa mä olen nyt tehnyt, ihan oikeasti?
"Suhun", Antton vahvistaa. "Älä kysy enempää."
"Miksi sä et kerro tätä mulle? Nyt mä ainakin halua tietää!"
"No kun siis, öö, mä en oikein pidä Kimistä."
"No, mä tiesin sen jo, joten se ei varmaankaan ollut se juttu mitä sun piti kertoa?"
"No ei ollutkaan, mutta siis niin. No kun, öö, no, mä toivon että sä oot iloinen Kimin kanssa - jos teistä tulee jotain. Koska se on kivaa katsoa sua tuollaisena, että sä oot niin kirotun onnellinen."
"Oliko toi sarkasmia?"
"Sä oot vampyyri ja omistat lähes täydellisen kuulon etkä silti kuule äänensävystä, oliko se sarkasmia? Ei, se ei ollut sarkasmia."
"Okei. Mihin tuo nyt liittyi?"
"No siihen, että mä haluan katsoa sua kun sä olet niin onnellinen ettei mitään rajaa."
"Öö, miksi?"
"No en mä tiedä."
"Eiks tuo ala mennä jo aika neidiksi?" mun on pakko huomauttaa, Antton katsoo mua olkansa yli ja virnistää takaisin nähdessään mun virneeni.
"No kaipa se, mutta et sä itsekään ole mikään miehekkäin mies, että ei siinä mitään."
"No vähän vaikeaa olla jos jumitut ysiluokkalaisen vartaloon!"
"Ja oot metri viiskyt pitkä", Antton täydentää. "Niin se on, aika traagista kyllä, Ruska."
"Sä yrität johdatella mua väärille raiteille."
"Mä en yritä mitään."
"No yritäthän sä. No niin, kerro nyt loputkin kun alotit jo niin hienosti."
"No ei mitään, en mä halua kertoa sulle."
"Sun pitää kertoa, sä oot ilkeä paska."
"Kuka se neiti taas olikaan", Antton huomauttaa ja hymyilee mulle, mutta huomattavasti kapeammin kuin vielä äsken. "No ihan sama, anna olla nyt, Ruska, okei?"
"En! Mä haluan tietää. Mulle on aivan vitun sama, kuinka neiti mä olen, mä vaan haluan helvetti soikoon tietää, mitkä saatana sua vaivaa!"
"Sä jotenkin tasoitat tuota neitiyttäsi kiroilemalla kuin rekkakuski", Antton huomauttaa, "aika söpöä sinänsä."
"No kyllä mustakin, mutta mä vannon, että se, mitä susta tulee mun käsittelyn jälkeen jos sä nyt et kerro, mitä sä tarkoitat, ei ole kovin söpöä. Kerro."
"En kerro."
"Kerrothan", mä sanon ja nousen uhkaavasti seisomaan. Antton nousee ketterästi, lähes kissamaisen sulavasti seisaalleen ja katsoo mua alaviistoon, mä taisin unohtaa mainita että se on mua yli parikymmentä senttiä pidempi?
"Et sä edes yltäisi tekemään mitään", se huomauttaa.
"Ja silti mä tein susta vampyyrinkin", mä huomautan.
"Sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Et sä enää pysty tekemään mulle mitään. Mä olin heikko... jo silloin."
"Jo silloin", mä tartun niihin kahteen sanaan kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen, "no niin, kerro, jo silloin? Oletko sä nytkin heikko, vai mitä sä tuolla tarkoitit?"
"Olen mä joo."
"Ala selittää, senkin perse."
"En ole perse!"
"Haiseva mursun perskarva oot, jos et kerro."
"Voi luoja näitä sun lempinimiäsi taas", Antton sanoo ja pyöräyttää silmiään. "Anna olla nyt jo."
"En."
"Enkö mä saa sua mitenkään luovuttamaan?"
"Et."
"Aika surkeaa sitten."
"Kuolema on."
"Sä alat ärsyttää mua. Tuollainen kirppu ja hyppii nenille tuohon tapaan."
"No voi anteeksi. Ei tarviisi hyppiä, jos sä olisit kiva ja kertoisit kaiken ihan oma-aloitteisesti, mutta kas kun olet ilkeä paska etkä kerro mitään."
"En mä olen ilkeä paska, että ei siinä mitään."
"Olet sä kyllä aika." Mä ristin kädet rinnalle ja tuijotan sitä silmä kovana takaisin, mun ei tarvitse edes räpytellä silmiä niin kuin ihmisten - ehdottoman mahtava asia, mä pystyn kyttäämään muita paljon painostavammin kuin ihmiset, joiden silmät tykkäävät kuivua.
"No niin. Mitä mun piti edes kertoa sulle?" Antton kysyy, mutta ei saa mua hämääntymään.
"Sun piti kertoa mulle, miksi sä olet apaattinen lahna, lojut vaan lattialla pitkin pituuttas ja oot että göö."
"Mä kyllä luulin että mä taisin selittääkin sen sulle jo. Ei mulla oo mitään erityistä syytä, mä vain haluan tehdä niin. Ei mulla oo mitään ongelmaa minkään kanssa."
"Ei niin varmaan juu, ei. Mikset sä vain voi kertoa?"
"Koska mä olen ilkeä, kai sä sen nyt varmaan oot jo huomannut. Luulis kyllä että olisit huomannut."
"No ehe ehe, oli hauskaa."
"Ei mutta niin, tuota. Mä... mä vain haluan, että sä oot iloinen. Ei tässä muuta."
"Miten se nyt liittyy mihinkään? Mä voin ihan hyvin olla iloinen, vaikket sä lahnaisikaan lattialla."
"Mä en viitsi puhua, kun mä pelkään että mä sanon vittuuntumisissani Kimistä jotain niin, että sä pahoitat mielesi. Mä en halua että sulle tulee paska mieli mun takia."
"Ahaa?" mä kysyn ja kohotan toista kulmaani. "Okei?"
"Joo. Juuri niin."
"Mikä sua vituttaa? Ai se että mä höpötän koko ajan Kimistä? Mä voin lopettaakin sen, jos sä haluat, ei siinä mitään, sano vaan niin mä en sano siitä enää mitään -"
"Ei kun oo vain onnellinen, mun puolesta, mä vain haluan että sä olet onnellinen." Tuo alkaa kuulostaa jo hälyttävältä, mä alan miettiä niitä kaikkia kirjoja joita olen ajan mittaan lukenut, ja tuollaiset sanat, 'mä haluan että sä olet onnellinen' johtavat yleensä väistämättä siihen, että -
"Sano nyt vielä, että sä olet mustasukkainen", mä sanon. "Älä vain sano niin."
"Okei, en sano."
"Oletko sä!" mä huudahdan. "Etkä oo, et oo tosissas varmaan!"
"En ole", se väittää vastaan aika laimeasti.
"Miksi sä olet? Musta? Kimistä? Oletko sä mustasukkainen, koska sä olet kuolettavan rakastunut Kimiin, oot aina ollut? Mä oon lukenut tukholmasyndroomasta! Se selittäis kaiken kyllä, ainakin sen että sä tykkäät Kimistä vaikka se onkin kiusannut sua tyyliin aina!"
"Ruska, rauhoitu. Ei mitään sellaista. Mä en ole kuolettavan rakastunut Kimiin, ei mitään pelkoa."
"Vaan?"
"Vaan suhun."
"Häh!"
"Ei, tai siis, en mä ole kuolettavan rakastunut suhun, mutta mä en tiedä mitä tämä on. Musta tuntuu että mä ikään kuin niin kuin saatan pitää susta, enemmän kuin ystävänä, koska koska tahansa ennen mua olisi häirinnyt helvetisti, että joku hypettää tyyliin mun pahinta vihollista mulle - ja nyt sä hypetät sitä, eikä mua yhtäkkiä haittaakaan juuri ollenkaan. Mä en itsekään tajua tätä."
"Ootko sä sanonut tästä Aatulle?" mä tiedustelen.
"En?" se sanoo hämmästyneen näköisenä. "Olisko pitänyt?"
"Ei muuten, mutta kun se haluaisi... tehdä kokeita. Tai siis, kai sä tiedät, miksi Aatu edes pitää mua täällä?"
"No öö, en."
"No se pitää mua täällä siksi, että se haluaa tutkia vampyyreita, niiden rakennetta, se haluaa selvittää miksi vampyyrit juo verta ja kaikkea. Siksi se pitää mua ja sua täällä ja hankkii meille luovutusverta juotavaksi ja vaikka mitä, niin että sun kannattaisi mainita tuosta sille. Oikeasti. Se olisi ihan helvetin onnellinen, jos sä sanoisit tuosta."
"Varmasti oliskin. Mä en kyllä ajatellut sanoa sille tästä mitään. Mitä kello on?"
"Öö, vähän yli kaksi."
"Okei... mä tuota vain mietin, että... koska Aatu tulee kotiin?"
"Sen vuoro loppuu kai kuudelta."
"Okei. Tuota, Ruska?"
"No?"
"Mä pyydän yhtä juttua."
"No?"
"Mene seisomaan tuonne reunaan."
"Ai miksi?"
"KoskaVirhe. Hyperlinkin viittaus ei kelpaa. mä pyydän, eikö se riitä?"
"No ei se kyllä oikeastaan. Miksi mun pitäisi mennä tuonne seisomaan?"
"Koska mä pyydän. Kiltti, tottele mua nyt, jooko, tän ainoan kerran? Sun ei tarvitse enää ikinä totella mua tämän kerran jälkeen. Mene nyt vaan sinne." Mä katson sitä pitkään, mutta lähden sitten hitaasti tallustamaan kohti reunaa, johon Antton osoittaa.
"Tuota, oikeasti, anteeksi. Mä vaan."
"Mitä sä meinaat tehdä", mä kysyn ja kylmät väreet juoksevat pitkin mun selkää.
"Anteeksi, mä olen kliseinen paska juuri nyt", Antton mutisee ja naurahtaa kuivasti, "Mut siis oikeasti. Ruska, sä oot jäätävän hyvä tyyppi, ja oikeasti, onnea sulle Kimin kanssa - mä toivon, että sä jaksat sitä ja sitä rataa. Oikeasti. Teistä tulee hyvä pari, jos asiat menee hyvin, ja jos ei mene, niin anna sille turpaan ja juo se kuiviin."
"Okei?"
"Ja tuota, anteeksi. Mä oon oikeasti pahoillani."
"Niin kuin mistä?"
"No siitä, että... no niin, tästä kaikesta. Siitä, että sulle on koitunut vitusti vaivaa musta - et sä et oo saanut kunnolla ruokaa, koska kaiken pitää riittää meille molemmille, ja silleen. Sun elämäs, tai kuolemas siis, helpottuu nyt ihan hitosti, ja kaikki on hienosti."
"Mitä vittua sä draamaat?"
"Mä yritän tehdä tästä koskettavan hetken ja sä vain oot tuolleen että mitä vittua sä draamaat", Antton nauraa, "okei, miten vain sä haluat."
"Ei, mitä sä oot tekemässä?" mä kysyn, mutta poika astuu lähemmäs ovea, mä astun askeleen lähemmäs, mutta samassa se on avannut jo oven, valo, joka näyttää valkoiselta koska olohuoneessa on valkoiset seinät ja ne tunnetusti heijastavat valoa, ja siinä samassa Antton, joka seisoi vielä äsken oven edessä, se vain... katoaa. Mä en tiedä, se vain lysähtää kasaan niin kuin sillä ei olisi koskaan luita ollutkaan, vaatteet jäävät makaamaan lattialle kuin koko Antton olisi ollut mun mieleni luoma harha, ne lojuvat siinä silmiä särkevän valkoisessa valoneliössä, ja mä työnnän oven konemaisesti kiinni, sillä tavalla että mä voin olla taas rauhassa.


/ danaatti, oot ihk. ♥