#10: Ruska | 13259

"Hei Kim!" mä huikkaan, kun näen sen tulevan ulos alaovesta. Se hakee mua katseellaan ja lopulta paikantaa mut lopulta mattotelineiltä, samasta paikasta jossa me juteltiin tässä jonain päivänä. Mä tunnen miten jännityksen perhoset lepattavat mun vatsassa, ja Kim tulee kohti. "Oletko sä taas menossa lenkille?" mä kysyn sen vaatteita katsoen, kaksi avonaista vetoketjullista hupparia, musta ja harmaa, musta t-paita ja mustat kollarit.
"Joo", se sanoo, "mut mieluummin mä täällä oon sun kanssa", se virnistää ja mä hymyilen sille jännittyneenä, tuo kuulosti vähän turhan hyvältä että se voisi olla tosissaan. "Mut mitä kuuluu? Sua ei oo oikein näkynyt viime aikoina."
"On ollut vähän kiireitä", mä vastaan vältellen. Tosiasia on, että mä en ole uskaltanut tulla ulos ennen kuin olen saanut verta, mua pelottaa Kimin puolesta ja haluan suojella sitä ja sen kamalan haurasta sydäntä. Nyt, kun on myös Antton, Aatulla on hankittavana kaksinkertainen määrä verta - ei mikään helppo homma. Varsinkin kun mä ällöän edelleen oravia enkä turvaudu niihin kuin pakon edessä eikä tää toinen suostu edes lähtemään ulos talosta, koska pelkää ihmisiä. Että näin. "Mutta joo, ihan hyvää. Entä itellesi?"
"Samaa vain", Kim sanoo ja istuu mun viereen mattotelineelle. "Eikö sulla oo yhtään kylmä?" se kysyy ja mä katson sitä vähän hämmentyneenä, pitäisikö olla? Se katsoo merkitsevästi mun paljaita käsivarsia ja mä voisin vaikka lyödä itseäni (kuvainnollisesti, koska voi ei, paljonpa se vampyyria satuttaa). Aatu tai Antton ei nähnyt mua kun mä lähdin eikä mulla käynyt mielessäkään, että marraskuun loppupuolella ihmisillä on vähän niin kuin kylmä, ja näin ollen ne käyttävät ulkona päällään muutakin kuin mustaa, tavallista, löysää t-paitaa, joka oikeasti roikkuu mun päällä.
"No, on mulla vähän joo", mä sanon epämääräisesti, vaikka tosiasiassa mulla ei ole yhtään kylmä, vampyyreilla nyt harvemmin on kylmä.
"Miksi sulla ei sit oo pitkähihaista?"
"Mä lukitsin itseni vahingossa ulos kun vein roskia ja mun serkku tulee kämpille vasta päälle tunnin päästä", mä kehittelen nopeasti ja onnittelen itseäni, hyvä Ruska!
"Eikä", Kim sanoo, "mut hei, ota mun huppari." Se alkaa jo vetää päällimmäistä, mustaa huppariaan pois päältään, mutta mä estelen.
"Eikä kun en mä oikeasti tarvitse, ei mulla ees oo kylmä."
"Just sanoit että on, sä saat jonkun hypotermian ja kuolet!"
"Mut sit sulle tulee kylmä."
"Eikä tuu, mulla on itse asiassa melkein kuuma", se sanoo, mutta mä olen melko varma että se yrittää huijata mua tuolla. "Oikeesti, ota se nyt, okei?"
"No kai mä sen voin ottaa", mä myönnyn lopulta ja vedän yli-ison, mustan hupparin päälleni ja esitän melko hyvin kääriytyväni siihen. "Kiitos."
"Ei se mitään. Kauan sä oot ollut täällä?"
"En mä tiedä, jonkun tunnin verran varmaan..."
"Voi jeesus", Kim sanoo, "et päässyt mihinkään sisälle?"
"No oisin mä varmaan johonkin päässyt, mutta mä odotin sua."

Mä käännän sneakysti päätäni niin, että saan haistettua hupparin kauluksesta hönkivää tuoksua vielä paremmin, ja mä vannon, että jos se olisi mahdollista, mä kuolisin tähän tuoksuun. Okei, huppari on vähän ummehtunut, sillä tavalla että sitä on käytetty vähän turhan kauan pesemättä, mutta sen takia huppari ei haise teollisen kirvelevältä, vaan pelkästään Kimiltä. Mä en saa kiinni, miltä se tuoksuu, mutta mielettömän hyvältä, niin hyvältä että mun sydän voisi räjähtää, jos omistaisin pulssin. Mun tekee mieli painaa kasvoni huppariin niin, että mä haistaisin vain Kimin enkä mitään muuta, en kylmää ilmaa enkä pakokaasua, jotka tulevat jostain parinkymmenen metrin päästä meistä vasemmalle, siellä on 90-luvun Ford, joka pitäisi päästöjensä takia kieltää lailla tänä ilmastonmuutosaikana. Mä en kuitenkaan toteuta mielihalujani vaan käännyn takaisin katsomaan Kimiin.
"Mun on jo pidempään pitänyt palauttaa sulle se levy", mä totean Kimille, "mut sua ei oo näkynyt."
"Ai jaa. No mut jos sä nyt vaik tänään?"
"Ei kun huomenna, vaikka? Mä en pääse kuitenkaan sisälle ennen kuin mun serkku tulee takaisin, joten jos mä tuon sen sulle huomenna? Jos nähtäis vaikka tässä samassa kohtaa huomenna joskus illalla?"
"Ei, vaan mulla on parempi ajatus, lähdetään kirjastoon. Mun on pakko mennä sinne lainaamaan muutama kirja, niin eikö voitais käydä samalla?"
"Ei", mä laskettelen nopeasti, ei, ei ihmisiä - mä pystyn hillitsemään itseni Kimin seurassa, mutta mä en halua ottaa riskiä siitä, että se huomaisi jostain, että mä en olekaan ihan ihminen, ja kirjastoissa tuppaa olemaan ihmisiä vähän enemmän kuin täällä. Ja sitä paitsi, jos mä päätyisin sille päälle että alkaisin niin sanotusti metsästää ihmisiä, Kim pitäisi sitä flirttailuna ja menettäisi kiinnostuksensa mua kohtaan - jos sitä siis on koskaan ollutkaan. "Ei sittenkään kun, kun, ai niin, niin mulla on huomenna partio."
"Partio?"
"Joo, partio", mä sanon helpottuneena keksimästäni tekosyystä, "joo, huomenna on huono päivä. Mä en kerkeä tulemaan mihinkään ennen kahdeksaa." Kahdeksalta on jo pimeää ja yleensä kirjastot ovat jo siinä vaiheessa kiinni, tai ainakin menossa kiinni."
"Ai, okei, no mut jos mä käyn sit yksin", poika sanoo vähän turhautuneena. "Joo, mut niin, kai me voidaan silti nähdä, sit sun partion jälkeen?"
"Joo, totta kai", mä vakuutan ja mietin, vaikutanko ehkä liian innokkaalta. Kim hymyilee mulle leveästi ja mä hymyilen takaisin.
"Hei, et sä haluaisi tulla vaikka meille lämmittelemään, tai jotain?"
"En - en mä tiedä", mä hämäännyn, voi ei, mitä se juuri ehdotti? Voi ei, voi ei, voi ei. Tämä ei voi olla todellista, se ei juuri ehdottanut että mä menisin sen luo - se ei juuri sanonut että mun pitäisi tulla sen luo lämmittelemään. Lämmittelemään, se kuulostaa aika törkeän härskiltä, enkä mä tiedä mitä lämmittely tarkoittaa, mutta eikö se ole jo aika intiimiä mennä [i]lämmittelemään[/i] jonkun luokse, jonkun kämpille?
"En mä oikein tiedä", mä epäröin, vaikka mun joka ikinen sieluni huutaa että mene mene mene. "Mun pitäis kyllä oikeestaan venata Aatua täällä." Totuus on, että Aatu on kotona, ihan yhtä lailla kuin oli silloinkin kun mä karkasin ulos istumaan ja odottamaan Kimiä lenkille lähteväksi. Sitähän Kimin ei tarvitse tietää, eikä sitäkään, ettei mun oikeasti tarvitse mennä lämmittelemään, koska mä en tunne kylmää. Että niin.
"Ai miksi?"
"Et mä tiedän, koska se tulee kotiin, mulla on vähän niin kuin kiire päästä kotiin heti kun mahdollista - ja sitä paitsi", mä laskettelen epätoivoissani, "mun on pakko olla ulkona, törkeä migreeni ja -"
"Okei, okei", Kim naurahtaa, "ei tarvii selitellä. Sä et haluu tulla meille ja se on ihan hienoa, no niin, ei mitään kriisiä, okei?"
"Okei", mä mutisen. "Joo. Mut siis, mulla on migreeni. Ihan törkeä."
"Pitäiskö mun mennä pois? Saisit migreeneillä rauhassa?"
"No ei hitossa", mä älähdän, "sä et varmaan karkaa mihinkään!"
"Okei, en ajatellut kyllä", Kim sanoo ja hymyilee.

"Kim!" mä kuulen huudon jostain kauempaa, nostan katseeni yhtä matkaa Kimin kanssa ja näen, miten ruskeatukkainen, mustaan puolireiteen yltävään villakangastakkiin pukeutunut tyttö tulee meitä kohti.
"Ai moi", Kim sanoo kun tyttö on riittävän lähellä. "Ruska, tää on Amanda", Kim sanoo ja viittoo mun ja tän Amandan välillä, "Amanda, tää on Ruska."
"Ai sä oot se mystinen Ruska", Amanda toteaa, enkä mä pidä sen tavasta mittailla mua katseellaan päästä varpaisiin. "Okei. Mut Kim, voisitko sä tulla hetkeksi aikaa vähän tännepäin?"
"Mitä?"
"Mulla on asiaa sulle."
"Ai, no kai mä voin, anteeksi", se sanoo ja osoittaa viimeisen sanan mulle, heittää vielä anteeksipyytävän katseen mua kohti. "Mä tuun ihan just takaisin."
"Joo", mä mutisen ja seuraan katseellani, miten Amanda ja Kim menevät musta vähän päälle viiden metrin päähän, niin, että mun ei kai kuuluisi kuulla niiden keskustelua mutta kuulen kuitenkin.

"Ai tää on Ruska", Amanda toteaa.
"Joo, se on Ruska. No niin, sulla oli asiaa? Aattelitko tulla haukkumaan mua vähän vielä lisää vai mitä sä aioit?"
"Mä aioin tulla pyytämään sulta anteeksi", tyttö puuskahtaa. "Sitä miten paskasti mä käyttäydyin sua kohtaan. Mun ei olisi pitänyt sanoa sellaisia ja -"
"Miksei, jos sä kerran tarkoitit niitä?"
"No mut ei sitä silti tarvii sulle silleen huutaa. No niin, anteeksi, Kim. Nyt tääkin on hoidettu."
"No sä saat anteeksi, vaikka mä en kyllä tajuakaan yhtään että mistä sä tuota juttuasi revit. Mut antaa olla, se on jo vanha juttu. Liikutaan elämässä eteenpäin."
"Joo, liikutaan", Amanda sanoo. "Mä lähden tästä kotiin."
"Tuonko takia sä raahauduit tänne, niin kuin oikeasti?"
"Joo", Amanda sanoo. "Mun mielestä se oli parempi tulla sanomaan se sulle päin naamaa. Tietty mä olisin voinut koulussakin, mut mä en halua enää lentää ulos luokasta enkä mitään muuta sellaista paskaa."
"No joo, mut antaa nyt olla. Mun pitää mennä, Ruska on tuolla ja -"
"Joo, mene. Onnea sitten sulle ja Ruskalle."
"No kiitos, vaikket sä tarkoittanutkaan tuota."
"No kyllä mä oikeastaan tarkoitinkin. Toivottavasti teille käy paremmin kun meille." Paremmin kuin teille? Mitä?
"Miten vain", Kim tuhahtaa. "Joo, mut mä menen."
"Joo, mä lähden tästä kotiin. Moikka. Nähdään huomenna koulussa."
"Joo, nähdään", Kim sanoo, mä käännän katseeni pois juuri sopivasti siihen, kun se kääntyy ympäri kohti mua ja tulee kivet jaloissa rahisten kohti mua.
"Vitut", Kim murahtaa, "mä en jaksa tuota."
"Mitä se?"
"Se on mun ex, raivosi mulle eilen jostain ihan turhasta..." Sun ex. Yhtäkkiä mä alan tajuta, mitä tää Amanda tarkoitti sanoessaan [i]toivottavasti teille käy paremmin kuin meille[/i], ja mä innostun taas. Okei, ei pitäisi innostua, mutta kun... voi jeesus. Oikeasti? "Se on syytellyt mua vaikka mistä, tyyliin että mä en välittänyt siitä, koska me erottiin vasta kaksi viikkoa sitten ja nyt jo mä puhun susta."
"Puhut musta?" mä kysyn ja yritän - melko huonosti - peitellä kiinnostustani aiheeseen.
"Joo, tai siis silleen. Juteltiin tuon kanssa jotain paskaa ja mä mainitsin sut ja se raivoaa mulle, etten mä rakastanut sitä koska mulla on jo nyt sun kanssa juttua, näin nopeasti eron jälkeen, ja kaikkea muuta paskaa."
"No mut eihän meillä ole juttua", mä huomautan, ja jätän lisäämättä, että mulle kyllä kävisi, jos meillä olisi juttua.
"No ei olekaan. Ei sillä että mulla olisi sitä jotain vastaan", Kim sanoo ja hymyilee leveästi suoraan eteenpäin, ei suostu katsomaan muhun päin, ja mä katson sen sivuprofiilia ja mahassa lepattaa taas miljoona perhosta. Mitä se juuri sanoi?
"Jaa", mä päädyn toteamaan. "Okei." Musta tuntuu että sekoan ihan pian.



Musta tuntuu, että jalat eivät kanna, kun mä lopulta lähden sisälle Kimin kanssa, sen jälkeen kun me ollaan istuttu ilmeisen kylmällä mattotelineellä päälle kaksi tuntia (Kim katsoi aikaa puhelimestaan ja ihmetteli, miten me ollaan istuttu jo pari tuntia paikoillaan kun se tuntuu pariltakymmeneltä minuutilta, ja mä totta puhuakseni mietin ihan samaa). Kim lupasi tulla mun kanssa samaa matkaa, kun mä menisin katsomaan, olisiko Aatu tullut sittenkin sisälle ilman, että mä olisin huomannut, ja mä esitän hämmästyväni kovasti, kun se avaakin oven. Mä meinaan vain moikata Kimiä ja kadota sisälle, mutta Kim nappaa mut nopeaan halaukseen, ja musta tuntuu, että mä sekoan. Kun mä saan lopulta oven kiinni takanani ja jätän Kimin käytävään, mä vain valun seinää pitkin lattialle. Hetken aikaa mä kuvittelen, että mun jalkani kantaisivat paremmin, mutta sitten mä päädyn taas haistamaan ilmaa ympärilläni ja tajuan, ettei Kimin haju ole kadonnut mihinkään, mä haen tuoksun lähdettä ympäriltäni ja tajuan sitten, että unohdin antaa Kimin hupparin takaisin sille.

"Mä sekoan ihan just", mä ilmoitan Aatulle, joka katsoo mua huvittuneena seisten puolen metrin päässä. "Mä oon vaan niin rakastunut."