#2: Ruska | 3200

"Mitä tykkäät?" Aatu tiedustelee mulle ja levittelee käsiään toistaiseksi tyhjässä asunnossa.
"Ihan jees", mä vastaan. "Missä se mun huone on?"
"Täällä", se sanoo ja lähtee ohjaamaan mua kohti olohuonetta, jonka kattolamppu palaa ja valaisee tyhjät korkkilattiat, valkoiset seinät ja yhden ainokaisen oven, joka on auki. "Tähän täytyy tietty vaihtaa vielä saranat toiselle puolelle, mut Jake suostuu tekemään sen torstaina illalla", Aatu sanoo ja näyttää ovea, joka on keskellä valkoista olohuoneen seinää, mä näen, että se aukeaa olohuoneeseen päin, ei sisäänpäin huoneeseen niin kuin sen kuuluisi. Aatu leväyttää oven auki ja päästää mut sisään, mä napsautan oven vasemmalta puolelta valot päälle ja Aatu seuraa perässä mua.
"Tää on tosi jees", mä sanon katsellessani ympärilleni huoneessani, jossa on keskellä huonetta suuri, punainen sohva, se sama joka on seurannut meitä asunnosta toiseen jo puolentoista vuosikymmenen ajan, "miten ihmeessä sä löysit tällaisen kämpän?"
"Mä olen nero", mies vastaa varsin omahyväisesti, "mä olen vain niin saatanallisen lahjakas tässä jutussa. Ei mitään, sä tykkäät?"
"No todellakin! Ei tarvii enää mitään ikkunanteippauspaskaa tai mitään!"
"No niin... mutta... tuota, häiriikö sua että sä joudut olemaan yhdessä ainoossa huoneessa päivät pitkät?"
"No ei oikeestaan", mä vastaan ja kohautan olkiani, "kyllä sen kestää. Parempi ettei herätetä epäilyksiä, eikö?"
"Joo." Aatu onnistui ajoittamaan joonsa niin, että se osui sydämenlyönnin jälkimmäiselle osiolle - niin kuin että jos sydän sanoisi tu-tum, joo olisi osunut kokonaiselle tumille. Mä käännän päätäni poispäin, ettei mies näkisi mun ilmettä - mua iljettää itseänikin ajatella, että kuuntelin juuri sen sydäntä tällä tavalla, mutta mä en ihan tosissaan voi sille mitään, mä vain... en mä tiedä, mä olen vain ihminen.

Tai en ihan.

Mulla.
On.
Nälkä.

Aatu tuntuu kuulevan mun ajatukseni, tai sitten se ehkä vain huomasi miten mä käänsin pääni poispäin, sillä se sanoo, että mä taidan tarvita jotain safkaa ennen kuin sille käy huonosti. Se heittää läppää tästä, mutta mä tyydyn vain painamaan pääni vähän alemmas. Mies katoaa johonkin ja jättää mut seisomaan keskelle huonetta, josta tulee mun päivittäinen maailmani.

Mä en oikeasti ymmärrä, miten ihmeessä Aatu onnistui löytämään kerrostaloasunnon, joka on ihan kohtuuhintainen (sellainen, että mies, joka ei saa mitenkään erityisen hyvää palkkaa toimiessaan sairaalassa jonkinlaisena lääkärinä, ei aavistustakaan millaisena), jossa on huone, jossa ei ole ainuttakaan ikkunaa. Mä olen asunut elämäni aikana kai kahdessatoista asunnossa (me ollaan jouduttu vaihtamaan asuntoa vähän yli vuoden välein, ihan vain siksi että ihmiset ovat niin helvetin uteliaita olentoja), ja edellisessä elämässäni... okei, en muista, koska siitä on kauan ja edellinen elämä on jotakuinkin harmaata mun aivoissani, mutta kuitenkin, eikä niissä yhdessäkään ole ollut muita ikkunattomia huoneita kuin vessa. Tämä tarkoittaa sitä, että yhtään ikkunaa ei tarvitse teipata - yksi asia vähemmän vastattavana elämäänsä kyllästyneille ihmisille, joilla ei ole mitään tekemistä jos eivät työnnä nenäänsä toisten elämään. Nyt pitää vain selittää se, miksi mä en käy koulua kun mä selkeästi olen alaikäinen ja näytän siltä, että mun oppivelvollisuus on vasta hädin tuskin puolivälin yli.

Jos totta puhutaan, mä olen 31. Jos mun ruumista katsotaan, mä olen kuusitoista. Jos mun ajatuksiin katsotaan, mä olen iätön. Oliko siinä riittävän suuri mindfuck yhdelle päivälle? Toivottavasti.

Mä istun sohvalle samalla kun Aatu tulee takaisin mun huoneeseen, sillä on kädessään Muumimaailmaa julistava, hervottoman kokoinen, ainakin litran vetävä kannellinen muki, jonka vaaleankeltaisesta kannesta törröttää pitkä pilli, toisessa kädessään saman kokoinen mutta pelkästään samean valkoinen muki, ja niitä samoja valkoisia mukeja vielä kaksi toisessa kainalossa, se tulee vähän vaikean näköisesti.

"Tää on ihmisestä", mä sanon hörpättyäni Muumimaailma-mukista, saatoin yllättyä. "Ei yhtään niin karvaisen makuista."
"Joo, ja yks näistä on vielä... mut mä en saa hommattua sulle sitä rajattomasti", Aatu varoittaa, "sä tiedät sen."
"Totta kai tiedän, älä rupea."
"Joo joo, mutta me -"
"Ei ruveta mihinkään laittomuuksiin tämän takia", mä toistan tylsistyneen tottuneena perässä, pyöräytän silmiäni samalla kun alan imeä ruokaani kunnolla.
"No niin, ei ruveta. Mä en suostu siihen, koska ihmis-"
"-elämä on pyhä. Niin niin joo joo mä tiedän sen kyllä, anna mä nyt syön. Vaikka mun pitää syödä vähän harvemmin kun sun, se ei tarkoita etteikö mulla olis just tällä hetkellä ihan saatanallisen kova nälkä."
"Sun olis pitänyt sanoa vähän aikaisemmin. Riittääkö nää vai lämmitänkö mä sulle vielä lisää?"
"Katotaan, katotaan", mä vastaan epämääräisesti. "Anna mä nyt ensin syön nämä, mitä mulla on, okei?"
"Joo, sori, mä menen tuonne järjestelemään astioita ja sellaista", Aatu sanoo epämääräisesti ja poistuu. Jos mä en tuntisi sitä, mä sanoisin, että tämä haju, joka mun huulilta ja neljästä mukista löyhähtää, oksettaa sitä, mutta ei se voi sitä oksettaa, koska se on niin kauan lämmittänyt mulle ruokaa ja tarjoillut sen näissä samoissa neljässä mukissa. Yhdeksänkymmentäluvun loppupuolelta ainakin, mä en ole varma vuodesta, koska... no jaa, siihen aikaan vuodet eivät merkinneet paljon paskaakaan mulle, mulle merkkasi lähinnä... no, miten sen nyt sanoo. Veri. Niin ja se, että mä olen kuolematon, ainakin siihen asti että mä vain en jää kiinni, ja niin mä olen, mä olen ollut jo vaikka kuinka kauan kuolematon - edelleenkin, ja nyt mä olen kuolemattomampi kuin koskaan, koska mulla on Aatu, ja tämä asunto, ja mulla on kaikki ihan vitun hienosti.

Ajatuksissani mä lopettelen neljättä purkkia ja alan huvikseni putsaamaan sormella vielä viimeisiä tilkkoja purkkien sisäpuolilta reunoista, ja Aatu tupsahtaa paikalle kun mä imeskelen sormiani.
"Et viittis tehdä noin, se on aika vitun ällöttävää", mies toteaa. Mä hymyilen sille leveästi. "Sulla on tuota naamassa", Aatu sanoo ja piirtää etusormellaan suunsa ympärille laajan ympyrän. "Käy pesemässä."
"No mä käyn. Paljon kello on?"
"Kahdeksan yli kaksi. Mun on pakko mennä nukkumaan, ja pidä vittu soikoon huolta, että olet tasan sohvallasi kello nolla kuusi nolla nolla. Mieluummin ennen. Mä menen nukkumaan nyt, sä varmaan pärjäät täällä, eikö?"
"Joo joo, mä olen", mä mutisen. "Hyvää yötä. Nuku hyvin. Milloin sulla alkaa huomenna duuni?"
"Kymmeneltä alkaa vuoro, että niin. Mä sanon sulle heipat sitten vielä, ja sun on oikeasti parempi olla nyt täällä. Selviäthän sä oikeasti kun on vaan yksi huone?"
"No vitunko väliä sillä on kun ei mulla kuitenkaan täällä mitään tekemistä ole", mä vingun. "Ihan sama vaikka olis koko vitun kerrostalo pelkästään mun käytössä, ei mulla silti tekemistä ole."
"Ota kirjoja?"
"Mä olen lukenut jo ne kaikki."
"No perkele, ota joku kirja ja lue uudestaan. Mä voin käydä kirjastossa... perkele, enpäs voikaan jollen mene ennen duunia... voi perse."
"Ei sun tarvitse tänään hakea niitä kirjoja", mä sanon kiltisti. "Mä selviän kyllä vielä pari päivää ja yötä ihan näillä meidän kirjoilla." Okei, oikeasti en, vaan tylsistyn hengiltä, mutta mä en uskalla pistää tuota valvomaan yhtään ylimääräistä takiani. Ei muuten mitään, mutta se esimerkiksi hallitsee mun ruokiani - jos mä pääsisin niihin käsiksi, mä söisin (tai ennemmin joisin, mutta ihan sama) ne kaikki kerralla ja sitten kuolisin nälkään. Mä olen siis pelkästään Aatun hyvän tahdon varassa, joten sitä ei parane ärsyttää.
"Mä katon sit aamulla että käynkö siellä kirjastossa... ja silleen. Mut joo, öitä."
"Nuku hyvin."

Aatu katoaa siihen huoneeseen jonka se osoitti makuuhuoneekseen saman tien kun mä astuin sisään tähän asuntoon. Mä astelen tylsistyneenä pitkin asuntoa, en pistä valoja keittiöön, käyn vain katsomassa. Se on huuhdellut kattilan, jossa se keitti mulle juotavaa, se on huuhdellut sen ja nyt mä haistan putkista asti, että siellä... ihmistä. Perkele.

Mä tiedän olevani tällä hetkellä sen verran hyvin syönyt, että uskaltaisin ihan hyvin lähteä ulos. Okei, kello on kaksi ja on perjantai-ilta, siellä saisi aika helposti turpaan, enkä mä ota turpaan jos joku yrittää hakata mut, vaan... no niin, en sano, mutta niin, teen palveluksen siinä samalla ihmiskunnalle. Sehän se on, eikö vain? Sitä minäkin. Taas ihmiskunta vapautettu yhdestä mulkvistista, joka hakkaa alamittaisia teinipoikia, jotka ei mitenkään voisi pärjätä sille (paitsi että [i]minä[/i] voin pärjätä, koska mä olen mitä olen), mutta mä en viitsi lähteä koettamaan onneani ulos. En mä kyllä edes usko, että täällä sellaisia tulisi vastaan, mutta toisaalta, mistä mä tiedän. Maahanmuuttajaprosentti on yli 70 tässä kaupunginosassa, ja mä en kyllä tajua siitä että miten se on paha, mutta Aatu vaan katsoi mua varoittavasti kun mä kysyin, josko saisin lähteä ulos ihan vain vähäsen jaloittelemaan. Okei, kyllä se tulee päästämään mut ulos, sitten kun se ei voi hankkia mulle enää juotavaa, mä pääsen metsästämään oravia ja rusakkoja ja muuta yhtä ihanaa, mutta ei milloinkaan enää ihmistä - mä olen juonut ihmisverta, joka on muuta kuin luovutusverta, viimeksi vuosituhannen vaihteen tuolla puolen, koska mun ei ole tarvinnut. Rusakoiden pyydystäminen on yllättävän hauskaa, siinä vaiheessa kun ne ovat kömpimässä omaan nukkumapaikkaansa pitkän päivän päätteeksi pimeällä, mutta päätyvät sitten mun ateriakseni. Okei, mä en pidä mitenkään erityisen paljon rusakosta, enkä oravasta, enkä mistään tällaisesta, ne maistuvat liian karvaiselta. Mä en osaa selittää, mutta oletko sä koskaan maistanut, miltä maistuu vaikka turkistakin kaulus? Älä kysy, mä en tiedä, mutta sekoitat siihen rautaa, siltä maistuu rusakko. Talvella enemmän raudalta, kesällä vähän ruohoisemmalta.

Mä lysähdän istumaan keskelle tyhjää olohuonetta. Miten Aatu saa junailtua mun oven saranoiden vaihdon? Se on pakko tapahtua auringonlaskun jälkeen, koska... mä en voi edes ajatella, mitä tapahtuisi, jos tämä mystinen Jake (yksi niistä monista, joiden avulla Aatu saa hoidettua elämänsä mukavaksi pikkurahalla ja aivan helvetin pimeästi) avaisi mun huoneen oven... keskellä päivää. Irrottaisi oven. Pitäisi ovea auki vähintään tunnin. Siinä vaiheessa mua ei enää olisi, melko varmasti, tai riippuu tietysti, mutta mä harvemmin pidän päälläni kovin paljoa vaatetta.

Mä olen kerran "uudessa" elämässäni (eli tässä nykyisessä) joutunut hetkeksi auringolle alttiiksi. Se taisi olla tämän vuosituhannen alkupuoliskoa, ennen puoliväliä, se oli sitä aikaa kun mä vasta totuttelin asumaan Aatun kanssa ja totuttelin olemaan haistamatta sitä sillä "haluan imeä sut tyhjäksi"-tavalla, ja me muutettiin kerran. Me ei Aatun kanssa oikeastaan tiedetty paljon paskaakaan asioista, ja mua jännitti aivan perkeleesti kun meidän oli jostain syystä, jota mä en enää muista, pakko liikkua hetken aikaa ulkona. Luojan kiitos se oli talvi, kukaan ei katsonut kun mä kuljin huppu päässä, aurinkolasit silmillä, pitkät housut jalassa ja tumput käsissä kohti autoa, jossa oli tummennetut takalasit - näin ollen myös siis takaluukun lasit, joten mä pääsin livahtamaan takaluukkuun ja käpertymään sinne. Mä en ikinä unohda sitä tuskaan, kun mun kasvoistani näkyi noin sentin leveä kaistale, neljä senttiä korkea, ja siihen osui aurinko. Se tuska olisi voinut tappaa mut - jos mä en olisi ollut jo valmiiksi kuollut. Musta tuntui, että mä räjähdän, mä en voinut sille mitään, mun oli pakko pitää tuskanhuudot sisälläni koska Aatu oli vannottanut mua olemaan ihan hipihiljaa, tapahtui mitä tapahtui. Aatu kantoi mut autoon sisään, kun mä taistelin ollakseni huutamatta, sulki mut takaluukkuun ja siellä vasta mä pystyin taas avaamaan silmäni, kasvot edelleen kupruillen kivusta. Samana iltana, kun me päästiin perille uuteen kämppään (Kangasala vai Imatra, mä en muista enää), mä löysin tummanruskeita, puolipitkiä hiuksiani (mulla on ollut samat hiukset noin yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä, niitä ei ole leikattu eivätkä ne kasva) kammatessani suihkun jälkeen vitivalkoisista, verettömistä kasvoistani kirkuvan punaisen, täydellisen suorakulmion - tasan sen alueen, joka oli altistunut auringolle. Näin ollen mua ei kauheasti huvita joutua alttiiksi auringolle enää ikinä, ja siksi ovi pitää vaihtaa niin, että se aukeaa sisäänpäin - jos se aukeaa ulkoapäin ja aukeaa syystä tai toisesta, mä en saa sitä enää itse kiinni. Mä luotan Aatun suhteisiin, se löytää kyllä jonkun joka vaihtaa puoli-ilmaiseksi saranat toiselle puolelle ovea - se ei ole mikään pieni homma, mä voisin periaatteessa tehdä sen itsekin kun olen päivät pitkät yksin kotona, mutta en sattumoisin kuitenkaan voi. Mä olen nähnyt sitä tehtävän suurin piirtein vajaat kymmenen kertaa, ja osaisin kyllä, mutta mä en pysty. Mä tunnen itseni aika helvetin arvottomaksi juuri nyt, pudistan päätäni ja etsiydyn keittiöön. Sinne kannetulle pöydälle on nostettu kirjalaatikko, mä alan kaivaa sitä ja päädyn sitten Tuija Lehtiseen - mä vihaan sitä kirjailijaa, se kirjoittaa tytöille kirjoja pojista, mutta se kuluttaa mukavasti aikaa, ja sitähän mulla on vaikka muille jakaa. Voi perjantai.