#35: Kim | 48564

Missä.
Helvetissä.
Ruska.
On.

Mä katson ympärilleni Prismassa, joka paikassa on porukkaa kaljaa kärryissä, kaljaa korissa, kaljaa mäyräkorissa, kaljaa kädessä - kaljaa, aivan törkeästi kaljaa. Niin ja ilotulitteita. Uusivuosi, juhlista turhin, on huomenna, ja mitä vittua mä teen Prismassa? Hetken aikaa mulla lyö tyhjää, mitä mä teen täällä, mutta sitten iskä ilmaantuu nurkan takaa ja työntää perunasalaattilaatikon kärryihin, jotka ovat mun edessä. IOho. Mä taisin upota ajatuksiini aika pahasti äsken, mutta ei voi mitään, ei ole mun vika, että Ruska valtaa mun ajatukset aivan kokonaan. Mä alan menettää toivoni, mä toivon että se on kunnossa. Ehkä se vain ei halua olla mun kanssa, ehkä mä ahdistin sitä, ehkä se on kunnossa ja kaikki on hyvin. Mä en jaksa välittää enää itsestäni, mä toivon vain että Ruska on kunnossa, mä en enää välitä, haluaako se olla mun kanssa vai ei. Mä uskallan väittää että rakastan sitä poikaa niin paljon, että mä vain haluan, että se on kunnossa. Mä tunnen itseni tyhmäksi, musta tuntuu etten mä ole ensimmäinen jolle se tekee näin - saa ihastumaan itseensä ja katoaa. Se sanoi, että mä olisin sen ensimmäinen suudelma, ensimmäinen mies, eikä sillä olisi ollut edes naisia ennen mua, mutta mä en tiedä, sanooko se kaikille niin. Mun kaikista tunteista on taittunut terä, ja kun iskä kysyy, haluanko mä lonkeroa tai jotain uudeksivuodeksi, mä kohautan olkiani. Ei kiinnosta, vitut lonkerosta kun mä haluan pelkästään Ruskan. Iskä käskee ottaa maksimissaan litran, mä valitsen kaksi lonkeroa käsikopelolla enkä oikein välitä, miltä ne maistuvat, en mä niitä varmaankaan tule juomaan niin ihan sama. Kassalla iskä ostaa mulle myös kaksi askia tupakkaa, enkä mä väitä vastaan, viakka tuntuu vaikealta ajatellakaan, että polttaisin, koska ne saavat mut ajattelemaan Ruskaa, joka sanoi että mun tupakka tuoksuu seksikkäältä. Mä alan pakata ostoksia kassiin kun iskä maksaa.

Mun vuoteni tuntuu vaihtuvan aika upeasti. Huomenna mä vain lagaan kotona, vaikka Kata pyysi mua kyllä jonkun Janeten luo Nummelle. Ei kiitos. Mua ei huvita mennä sinne katsomaan kuudelta illalla räkäkännissä olevia teinejä, mä katson mieluummin elähtäneitä vanhempiani, jotka maistelevat viiniä hillitysti keittiön pöydän ääressä ja leikkivät, että uudenvuodenaatto eroaa jotenkin muista päivistä. Sitä paitsi sen Janeten luona on takuuvarmasti misteleitä vaikka muille jakaa, eikä mun tee mieli varoa jokaista askeltani kattoon katsellen. Pikkujoulut riittivät mulle, kiitos ja hei. Ei missään ole juuri mitään mieltä nyt. Mä yritän kieltää itseäni ikävöimästä ja tolkutan että kyllä tää tästä, ei mulla ole mitään syytä olal maissa. Uutta miestä, tai naista, tai vaikka helvetti soikoon [i]kamelia[/i] etsimään vaan, mitä tahansa. Ei vaan kiinnosta. Life goes on, elämä jatkuu, kaikki on hyvin ja sitä rataa. Miksi turhaan masentumaan yhdestä Ruskasta. Silti mä en pysty olemaan ajattelematta sitä, mä en voi olla ilman sitä. Mulla on ikävä joululoman alkua, silloin mä pystyin olemaan ajattelematta Ruskaa, okei, se oli työn ja tuskan takana mutta pystyin kuitenkin siihen. Nyt mä en ajattele oikeastaan mitään muuta kuin sitä, mä olen robotti joka seuraa isää parkkipaikalle ja kantaa kauppakassillista sipsejä, nakkeja, karkkia ja perunasalaattia. Iskä ei sano mitään, koska mä en sano mitään, ja autossa Voicelta soi Na na na enkä mä ala hypettää siitä, vaikka se on mun lempibändin yksi parhaista biiseistä, ei, mä en hypetä koska My chemical romance muistuttaa mua - kas kummaa - Ruskasta, miten se hypetti mun kanssa MCR;ää silloin joskus, ja että mä lainasin sille juurikin sen levyn, jolla tämä samainen biisi on. Iskä vilkuilee mua, mutta ei sano mitään, ja mä käännän katseeni ulos ikkunasta, tähyilen punaisen, naamalle menevän otsatukan takaa maisemia, lunta on tullut paljon muutamassa päivässä ja tienpientareet ovat harmaita. Punaiset hiukset, jotka mä värjäsin tämän viikon maanantaina, tapaninpäivänä, eivät jaksa enää innostaa - ne eivät ole jaksaneet innostaa mua edes tiistai-iltapäivään asti, koska silloin kolahti postiluukusta postia, myöhäisiä joulukortteja ja välipäivien alejen mainoksia, mutta ei mitään Ruskalta. Siinä sitten katosi mun viimeinenkin toivoni saada siihen edes jotain kontaktia, enkä mä ole vieläkään kuullut siitä mitään.

Kotona mä kaadun sänkyyn välittämättä lainkaan mistään, iskä heittää mun askit mua päin enkä mä edes valita siitä, vaikka toinen aski osuu kulma edellä mun takaraivoon ja kirpaisee vähän. Mä mietin hetken, jaksaisinko lähteä lenkille mutta en lähde, miksi mun pitäisi lähteä, ei ole mitään väliä miltä mä näytän, mä voin lihoa vaikka muodottomaksi kasaksi eikä ketään kiinnosta paskan vertaa, tai jos kiinnostaakin, mua ei kiinnosta jos sitä kiinnostaa - mua kiinnostaa pelkästään Ruskan mielipide, eikä se ole näkemässä, miten mä lojun kotona lihomassa.

Luojan kiitos mä en tehnyt Belloja. Jos, ja kun, Ruska olisi tehnyt tämän saman mitä se nyt on tehnyt, mulle, kaikki olisi vielä pahempaa, mä en voisi palata vanhaan elämääni, mä olisin kadonnut ihan yhtä lailla kuin Amanda, ja sitten Ruska olisi vain jatkanut elämäänsä niin kuin mua ei olisi koskaan ollutkaan. Mua ei kuitenkaan helpota lainkaan mun ihmisyyteni, koska mä en tiedä, mutta musta tuntuu että vampyyrina tämä ei tuntuisi ihan tältä - näin kamalalta, näin saatanan kamalalta. En mä voi tietää, mutta mä en usko. Sitä paitsi, jos mä olisin vampyyri, mä voisin käväistä vain listimässä pari persoonaa omaksi huvikseni ja lohdukkeeksi ja se olisi siinä, kaikki olisi mahtavaa, mutta nyt mä en voi tehdä niin... tai tietenkin [i]voisin[/i], mutta se olisi vähän vaikeaa. Ja siitä joutuisi vankilaan. Toisaalta, vankilassa olisi muutakin tekemistä kun maata kotona Carolinan ja isän silmien alla, ja ne vilkuilevat toisiaan merkitsevästi kun luulevat, etten mä huomaa. Vittu, mä olen Kim, mä huomaan kaiken.

Mä nousen seisomaan peilin eteen, tuijotan itseäni silmä kovana. Hiukset on ihan suhteellisen hyvin ja tasaisesti värjätty, Carolina sanoi että ne käänsivät kaupungin ympäri että löytäisivät mulle oikean sävyisen hiusvärin, ja no joo, totta puhuakseni tää ei näytä ihan oikealta, sen kuuluisi olla oranssimpi, mutta kelpaa. Kulahtanut, musta tavallinen t-paita, ne siniset farkut jotka sain joululahjaksi ilmeisesti Carolinalta, ja silmäpussit varmaan polvissa. Miksi mä en voi olla normaali ihminen, miksi mä en voi vain päästä yli Ruskasta - miksi mun pitää jäädä lagaamaan tähän ikävään? Mä en ole koko lomalla nukkunut yhtään ainoaa yötä kokonaan, yhteensä nukutut tunnit voi laskea suurin piirtein kahden käden sormilla, ja mulla on jokseenkin kamala olo. Mun lihakset alkavat kadota pikku hiljaa, mutta ei sentään tule läskiä tilalle - mä en pysty syömäänkään paljon mitään, mä en ole syönyt tiistain jälkeen juuri mitään, koska mua vituttaa/pelottaa niin helvetin paljon Ruskan puolesta. Mä olen jo päätynyt siihen tulokseen, että se vain jatkaa elämäänsä - tai mitä elämää, sehän on kuollut, mutta aivan sama - niin kuin mua ei olisi ollutkaan, aivan vitun sama mulle, ei heilauta mua. Mä yritän kerätä itseeni raivoa, puristan kädet tiukkaan nyrkkiin, mutta rentoudun sitten, mä en pysty suuttumaan Ruskalle. Mä haluun vaan että se olisi iloinen ja kaikkea muuta mahdollista paskaa, ja musta tuntuu, että [i]I'll blow my brains against the ceiling[/i], jos tiedät mitä mä tarkoitan. Mä lasken katseeni lattiaan, suljen silmät, kävelen silmät kiinni huoneen poikki sänkyni luo ja kaadun siihen vatsalleni, painan kädet kasvoille. Kyllä se tästä, mä hoen itselleni, kyllä tämä tästä. Tää helpottaa. Ainakin luultavasti, ehkä, joskus saattaa helpottaa.