#4: Ruska | 5499

Heti auringon laskettua mä päädyin vaeltelemaan pitkin tätä paikkaa, en uskalla lähteä kauhean kauas meidän kotitalosta vaikka tiedän, että pääsisin joka tapauksessa takaisin. Mä kiroan sunnuntain, sunnuntait on tylsiä, missään ei ole ihmisiä jotka haluaisivat vaikka vittuilla mulle jostain mukavasta, että mä saisin siitä tekosyyn hyökätä jonkun kimppuun saadakseni edes jotain tekemistä. Okei, mä olen syönyt viimeksi eilen joten mulla ei ole nälkä paljon paskaakaan, mutta silti. Mulla on tylsää, hetken aikaa harkitsen ryhtyväni vaikka oravajahtiin aikani kuluksi, mutta päädyn sitten siihen että en kuitenkaan. Mä en erityisemmin pidä oravista, enkä juo niistä ennen kuin pakollisen tarpeen edessä - niillä kun on sellainen vaiva, että pistät hampaat millin verran liian syvälle niin sitten onkin suu täynnä suolia, onko sitten kivaa, no ei musta kyllä ainakaan. Täältä on seitsemän kilometriä keskustaan, joten mä tiedän, että täällä pitäisi periaatteessa olla jotain kettuja tai jotain, mutta eipä ole tullut vastaan. Sitä paitsi oravia saa pyydystää yli kymmenen, että nälkä lähtee, ja mitäs teet kymmenelle oravanraadolle... Sitä minäkin. Luojan kiitos Aatu on olemassa.

Pururadalla on hiljaista, tai siis ihmisten mittakaavalla hiljaista. Mä kuuntelen ympärilleni enkä kuule kuitenkaan mitään ihmeellistä - ihmeellisellä mä tarkoitan jotain muuta kuin lehtien rapinaa ja oravan tai jonkun muun pienen eläimen värisevää sydäntä. Mä en kuule yhtään ihmistä, ja näin ollen kipaisen keskelle metsää, jota pururata kiertää. Mä ojennan käteni kohti puuta, jossa kuulen oravan olevan, päästän suustani pientä ääntä ja kuuntelen, miten orava kuulee mut - ja lähtee kiipeämään alas, kohti mun ojennettua kättä. Se laskeutuu mun käsivarrelle ja alkaa kynsillään kivenkovasta ihosta lipsuen kiivetä kohti mun kämmentä. Mä nostan sen lähemmäs kasvojani, painan pienen suudelman sen karhealle päälaelle.


"Sulla on onnenpäivä tänään", mä mutisen sille. "Mä en halua juoda sun verta juuri nyt. Sä olet oikea onnenorava." Se päästää pientä säksättävää ääntä, ja mä hymyilen pienesti. Onko mulla jotenkin tylsä elämä tai jotain", mä mietin ääneen, orava katsoo mua mustilla helmisilmillään ja näyttää melkein siltä kuin nyökkäisi. "Tässä mä seison puhumassa oravalle." Se katsoo mua pää vähän kallellaan, aika söpöä itse asiassa. "Joo. Mene pois." Mä ojennan kättäni kohti puuta, se hyppää ketterästi kohti lähintä oksaa ja vilistää sydän suristen - kyllä, suristen, se kai vaistosi vaaran ja on nyt huojentunut ja täynnä adrenaliinia - puun latvaan. Mä pudistan päätäni turhautuneena itseeni ja kaikkeen muuhun.

Lopultakin mä kuulen ihmissydämen. Mä seison aivan hiljaa paikoillani, kohotan kasvoni ylöspäin saadakseni selvää tuoksusta, suljen silmät kun tunnen tuulen pyyhkäisevän tän ihmisen tuoksun vasten kasvojani, se työntyy mun nenääni ja mä leväytän silmät auki. Vähän ummehtunut, hajuttomaksi väitetyn mutta mun nenään vain teolliselta haisevan deodorantin alta pistävä hento hiki, mutta se iho... voi kettu. Mä kuuntelen sen sydäntä, se lyö tasaisesti, hengitys kuuluu tyhjässä metsässä selkeästi ja sekoittuu töminään, kun se juoksee, ja mä luulen että räjähdän. Tämä on jotain ihan uutta, tämä on jotain karmivinta ikinä, mä kuuntelen sitä sydäntä ja se kuulostaa erilaiselta. Sen antama viesti ei ole "tule, mä tiedän että sä haluat juoda mun vereni, tule tänne Ruska ja juo mut tyhjäksi", vaan se sanoo, että "koske mua." Ei mitään muuta. Vain "koske mua." Ja ehkä "Pidä mut elossa." Sen tarkemmin ajattelematta mä juoksen ketterästi ulos metsästä kirkkaasti valaistulle pururadalle, kiihdytän niin, että saan sen kiinni. Nyt mä kuulen jo veren kohinan liian selkeästi, pelkään, että teen jotain sille, mutta kohina jatkaa sydämen viestiä. Mä kuulen sen edelleen melko tasaisen hengityksen, tuulen kosketukset sen hiuksissa, ja mä näen sen nyt ensimmäistä kertaa. Se on poika, niin kuin mä oikeastaan arvasinkin, laiha, mustatukkainen poika, jonka hiukset menevät tuulen takia taaksepäin, ja mä kiihdytän vielä lähemmäs sitä kuullakseni vielä paremmin musiikin, jota se kuuntelee. Bassoon nojaavaa mättöä, jonka sanoista mä en saa selvää, se kuulostaa tältä pojalta, se musiikki sopii sydämen "koske mua"-kuiskauksiin. Mä juoksen pojan kanssa samaa tahtia, se vilkaisee olkansa yli, näkee mut. Sen silmissä välähtää nopeasti ja se kääntää sitten kasvonsa takaisin eteenpäin ja jatkaa tasaista juoksuaan, mä tuijotan sitä juostessani sen perässä. Sen hengästys kaikuu mun korviin ja kuulostaa kauniilta, niin kauniilta. Hitto että mä olen sekaisin.

Mä en tajua tätä. Yleensä mä en juokse paljon mitään, koska mun ei tarvitse - jos mun pitää hankkia itse ruokani, mä saan houkuteltua ihan mitä tahansa luokseni pelkällä äänelläni, ihan samalla lailla kuin äsken oravan. Ihmiset taas - no, mä en ole juonut muuta kuin luovutusverta noin miljoonaan vuoteen. Ainakaan villin 90-luvun jälkeen, en kuin muutaman kerran. Mä tunnen itseni omituiseksi juostessani pojan perässä viisi kierrosta pururadan ympäri, ja siinä vaiheessa kun pojan jalat tärisevät ja se näyttää pyörtyvän ihan kohta,, mä vain kävelen noin kymmenen metrin päässä sen takana kaikessa rauhassa. Se hoippuu sydän jyskyttäen eteenpäin ja mä kävelen ajatuksissani sen perässä. Okei, mun ajatukset ovat vain täynnä tätä poikaa, mutta kuitenkin.

Mä hätkähdän kun tajuan, että me ollaan menossa mun asuintaloon. Ei se kai voi asua samassa talossa - miten mä en ole kuullut sen sydäntä vielä? Mä seuraan sitä ja päädyn samaan hissiin sen kanssa, se painaa vitosta ja mä kolmosta. Sen jalat tärisevät edelleen ja ihosta löyhähtelee hiki, ei se haise yhtään niin pahalta kuin voisi, koska sen ihon tuoksu sekoittuu hikeen entistä vahvemmin., mun pääni on pyörällä enkä mä edes tiennyt, että vampyyrin pään [i]saa[/i] pyörälle! Poika katsoo mua peilin kautta ja rypistää kulmiaan, mutta ei sano mitään ja mä livahdan ulos helpottuneena, kun kolmas kerros lopultakin tulee kohdalle. Kirottu koliseva, hidas, vanha hissi.

"oliko kivaa", Aatu kysyy tullessaan avaamaan mulle oven - se asuu virallisesti yksin, joten mulle ei annettu omaa avainta. Mä vain tuijotan sitä silmät selällään. "No? Mitä sä nyt oot tehnyt?" se tiukkaa, kun mä vain jäädyn.
"Mä taisin just rakastua", mä sanon, kuulen samalla miten kaksi kerrosta ylempänä pamahtaa asunnon ovi kiinni, se oli varmasti se lenkkeilijäpoika. Multa lähtee järki tätä menoa. Mä pudistan päätäni ja tokaisen lähteväni takaisin ulos, Aatu pudistaa päätään ja antaa mun lähteä, ojentaa mulle avaimen ja tokaisee menevänsä nukkumaan nyt tässä saman tien, koska kuudelta alkaa vuoro ja voi voi, muistuttaa olemaan kotona viimeistään viisi kolmekymmentä. Ikään kuin mä en muistaisi.