#26: Ruska | 36054

"Moi", Kim sanoo ja hymyilee mulle melkoisen leveästi, kun mä avaan oven.
"Hei", mä sanon ja hymyilen takaisin. "Tuutko sisään?"
"Joo, kyllä mä voisin", Kim vastaa. "Mä kävin kirjastossa", se sanoo ja ojentaa mulle sitten kangaskassia, joka näyttää kovasti siltä, että siellä olisi kirjoja.
"Okei?"
"Joo", se sanoo. "Mä toin sulle näitä kun aattelin et voisit vaikka tykätä tai jotain." Mä otan siltä sen kangaskassin, avaan sen ja otan päälimmäisen käteeni. "Epäilys?"
"Joo! Kato, nää on näitä mistä mä selitin sulle", Kim selittää sen näköisenä, että alkaa nauraa ihan kohta. "Näitä missä on se laginen muija päähenkilönä ja se koko kirjasarja on sitä, että se haluaa panna poikaystäväänsä, joka on vampyyri."
"Öö, okei, onks tää jotain vihjailua", mä kysyn läpällä ja nauran Kimille, joka punastuu aika reippaasti.
"Ei! En mä vihjaile! Kai mä nyt sanoisin suoraan jos asiat olis niin että..." Se ei jatka lausetta loppuun, ja mä nauran sille.
"Joo joo, oo nyt hiljaa."
"Etkä sä edes ole mun poikaystävä", Kim huomauttaa, "et ei siinä mitään." No niin, nyt taas puhe sivuaa tätä aihetta aika pahasti, no niin, Ruska keskittyy nyt ettei sano mitään mitä voisi jälkeenpäin katua. Eikö niin?
"No joo."
"Ei sillä että mulla olisi jotain sitä vastaan." Okei, nyt Kim sanoi sen, eikä mun tarvinnut kuin ajatella sitä, mutta mä en silti sano mitään sille, mä en voi sanoa mitään, etten vaikuta liian innokkaalta. Sen sijaan mä kohautan olkiani ja vien Kimin olohuoneeseen.

"Missä Amanda?" Kim kysyy ja katselee ympärilleen meidän olohuoneessa, joka on samanmallinen kun niiden olohuone, meidän kaikki huoneet on samanlaiset kun niiden kämpässä - meidän asunnoissa on vain se ero, että tässä on tuo ikkunaton huone, Kimin kämpässä se huone on talon kulmassa ja siinä on kahdella seinällä ikkunat, ja se on Kimin isän makuuhuone.
"Öö, no se on tuolla", mä sanon ja viittaan harmistuneena kohti mun ja Amandan pimeää kopperoa, ei Kimin tarvitsisi sitä miettiä kun se on täällä kahdestaan mun kanssa, että niin. "Mutta sun ei kannata nähdä sitä, tai mitään."
"Ai kuinka niin?"
"Tai siis, sen ei kannata nähdä sua", mä tähdennän. "Se on vähän niin kuin nälkäinen, ja silleen."
"Aa. No sitten mä tajuan."
"No hyvä."
"Mutta sä sitten et ole nälkäinen?"
"En", mä narraan, okei, kyllä mä olen, mutta siinä on se pieni juttu, että mun nälkäisyydellä ei ole tässä kohtaa mitään väliä, koska mihin se vaikuttaisi? Ei mihinkään. Mä en tekisi Kimille pahaa, vaikka maksettaisiin. Okei, tässä kohtaa aika huono vertaus, koska mä en noin yleisesti ottaen edes tarvitse rahaa mihinkään, mutta mitä pienistä. Me istutaan Kimin kanssa sohvalle television eteen, säädyllisen vajaan puolen metrin päähän toisistamme.

Mä kuuntelen toisella korvalla Amandaa, mitä se tekee tuolla meidän huoneessa, mutta se ei tee mitään ihmeellistä - istuu liikkumattomana paikallaan, ei haittaa mua, siinähän istuu, on sekin parempi kuin suunnittelisi Kimin kimppuun hyökkäämistä. Siinä tapauksessa mun pitäisi estää sitä ja sitä sattuisi siinä, että niin. Ei sillä, että vampyyria voisi kauheasti sattua, mutta sille... no niin, sille voisi käydä huonosti siinä, koska vaikka sitä ei varsinaisesti sattuisi, mä voisin viedä siltä käden... tai jalan... tai pään, ilman, että se edes huomaisi, että siltä puuttuu joku ruumiinosa. Ei kuulosta kaikkein mukavimmalta jutulta, enkä mä halua näyttää sellaista Kimille. Ties mitä se saisi siitä päähänsä ja keksisi tehdä.

"Tota, Ruska?" Kim kysyy, mä käännän katseeni siihen ja keskityn kuuntelemaan sitä, mä en halua kuunnella Amandan tekemisiä jos Kim on tässä vieressä, no niin, hienoa. Kimin sydän hakkaa vähän nopeammin, se on jännittynyt, mistä?
"No?"
"No tuota, mua vähän niin kuin häiritsee", Kim sanoo ja katsoo vaikeana käsiään. "Että... kuinka vanha sä olet?"
"Viistoista."
"Niin mutta kuinka kauan sä olet ollut... vampyyri?"
"Mihin tää nyt liittyy?"
"Ei mihinkään", Kim kiirehtii vakuuttamaan, "ei mihinkään ihmeelliseen. Mä vain mietin."
"Öö, päälle viisitoista vuotta."
"Eli sä olet jotain kolmekymmentä? Tai olisit, jos... niin?"
"Niin."
"Ai, okei", Kim sanoo ja näyttää helpottuneelta.
"Mihin tää nyt liittyi?"
"Ei mihinkään", se vakuuttelee, "ei yhtään mihinkään. Ihan vain puhtaasta mielenkiinnosta, ei se liity mihinkään erikoiseen."
"Ei varmaan juu", mä irvistän, "kerro nyt!"
"En. Tai yhdellä ehdolla."
"No?"
"Jos mä saan pusun."
"Mikä ehto toi nyt on", mä nauran, "sä saisit multa pusun vaikka siihen ei sisältyisikään sitä, että sen jälkeen sä kerrot, mihin tuo liittyi." Voi ei, tää alkaa mennä niin sokeriseksi että mä en oikeasti kestä. Voi jee, onko nyt sitten kivaa. Musta tuntuu hassulta että ekaa kertaa elämässäni tai kuolemassani tai missä tahansa mulla on joku, jonka kanssa jutella tällaisia. Ihan jännä tämä. Mä kumarrun lähemmäs Kimiä, se tulee vastaan, se varaa painonsa käsilleen kun mä suutelen sitä huulille. Mä en tule varmasti ikinä tottumaan tähän, että sillä on lämpimät huulet jotka tuntuvat mun huuliani vasten, se jos jokin on juovuttava tunne että jollakulla on lämpimät huulet, tai että sillä on lämpimät kädet, jotka se kiertää mun niskan taakse ja ei päästä lähtemään kauemmas, tai että sillä on lämmin vartalo, jota se painaa lähemmäs mua kun mönkii sohvalla lähemmäs mua, tai mitä tahansa. Voi luoja, mä en ehkä kestä tätä tunnetta, musta tuntuu aivan hiton omituiselta. Luojalle kiitos siitä että mä en varmaan edes pystyisi juomaan Kimin verta tai muutenkaan tekemään sille pahaa, koska sen tuoksu tekee mut taas hulluksi, kun me ollaan täällä, mun, Aatun ja Amandan kämpässä ja se on tuossa, ihan mun lähellä, ja mä suutelen sitä ja voi luoja, Kim koituu mulle vielä kuolemaksi. Lopulliseksi kuolemaksi siis, mä tulen kuolemaan tämän jutun kanssa ihan kokonaan, niin kokonaan, että musta ei jää jäljelle mitään. Mutta toisaalta, eipähän kauheasti kiinnosta - kunhan on vain tämä hetki ja mä voin olla nyt Kimin lähellä ja suudella sitä ja haistella sitä, ei mua kiinnosta kuolenko mä tai jotain, koska Kim on tässä nyt, tällä hetkellä. Yhtäkkiä se saa päähänsä kiivetä istumaan mun syliin, mikä on sinänsä mielenkiintoinen asetelma että se on mua aika hitosti pidempi, miten me voidaan istua tässä näin, sylikkäin, jos sen on pakko joustaa selästä ja niskasta noin paljon, että yltää suutelemaan mua? Sen kädet lähtevät vaeltamaan mun niskasta pitkin mun vartaloa, se sivelee mun kylkiä ja lopulta sujauttaa lämpimät kätensä mun paidan alle, ja mä luulen, että tulen ihan pian hulluksi, koska Kim ja sen kädet ja sen tuoksu ja sen huulet ja helvetti soikoon, sen maku. Mä kuulen korvissani, miten sen hengitys kiihtyy ihan pikkuisen, tuskin huomattavasti mutta vampyyrin korvin hyvin kuuluvasti, ja kun mä keksin lähteä kuljettamaan käsiäni pitkin sen vartaloa, sen hengityksen kiihtyminen kuuluisi myös ihmiskorvin.



Mä en tajua, miten tässä näin kävi. Tässä mä lojun sohvalla puoliksi Kimin alla, sen jalat sojottavat käsinojan ylitse ja kädet ovat mun ympärillä sen verran kuin se on mahdollista, ja mä kuuntelen sen hengitystä. Se on tasainen, sen verran tasainen että mä oletan että se alkaa nukahtaa tässä jossain vaiheessa, aika piankin luultavasti, ja siksi mun on pakko herätellä sitä, entä jos se unohtaisi nukkuessaan, miksi sen piti kysyä, kuinka kauan mä olen ollut tällainen?
"Kim?"
"Joo?" poika mutisee poissaolevan kuuloisena, okei, se yrittää alkaa nukkua. Eipähän saa ruveta. Mä livautan kädet takaisin sen paidan alle ja teen pientä, silittävää liikettä sen lantioluun lähistöllä.
"Miksi sun piti kysyä sitä, et kauanko mä oon ollut vampyyri?"
"Ei miksikään", se väittää.
"Joopas! Sun piti kertoa, jos sä saat pusun, ja sä sait pusun. No niin."
"Ei kun mä vain rupesin miettimään että kuinka vanha sä olet", Kim sanoo ja kääntää kasvonsa vasten mun paitaani, "sitä mä vain mietin että öö tuota, kuinka kauan sä oot elänyt... ja että olenko mä sulle liian kakara, tai jotain."
"Mitä hittoa", mä nauran, "et sä ole mulle mikään kakara. Tai mitään. Kuinka vanhaksi sä sitten mua oletit?"
"No kun mä en tiedä. Mulle tuli vain mieleen, että... Houkutuksessa se yksi hahmo on ollut vampyyri joku neljäsataa vuotta, niin että öö, tuota, mä sitä vain mietin."
"Voi aww", mä nauran, mä en voi sille mitään, mä olen ehkä ihan hitosti liian ilkeä mutta ei voi mitään. "Joo, en mä ole ihan niin vanha sentään..."
"Ei oo reilua nauraa", Kim mutisee, "ei oo kilttiä." Veri syöksyy sen kasvoihin.
"Anteeksi. Ei mun ollut tarkoitus. En mä pahalla sulle naura", mä huomautan, "vaan siksi että voi hitto sä olet suloinen."
"Enkä ole. Sä olet ihan kakka."
"Kiitti", mä virnistän, "mäkin sua, Kim."
"Mee roskiin."
"En aatellut."
"Ei väkisin."
"Ei niin."