#21: Kim | 29835

Mun tekee mieli nukahtaa tähän. Mä en yhtään tiedä, miten päädyin makoilemaan tähän kasaan Ruskan kanssa, mutta niin mä vain olen tässä, omituisessa kasassa Ruskan kanssa mun suhteellisen leveällä sängyllä, meillä olisi tilaa vaikka muille jakaa, kyllä, ja me mahduttaisiin tähän ihan mukavasti makaamaan niin, että me ei edes koskettaisi toisiimme, mutta niin vain mä olen suurin piirtein sen kainalossa, puoliksi sen päällä, ja mua alkaa nukuttaa ihan törkeästi. Mä ihmettelen Ruskaa, se tuntuu ihan jäykältä mun käsieni alla, siinä ei ole enää tietoakaan siitä rentoudesta joka siitä melkein loisti ulkona - silloin kun mä olin ihan paineissa, koska mua pelotti mitä mieltä se olisi lauantai-iltaisesta, se vain hengasi siinä ihan rauhallisena ja puhui jotain omituista jostain omituisesta, okei se lähinnä valitti siitä että meidän ei pitäisi puhua tykkäämisestä tai pitämisestä vaan kiinnostumisesta, koska se tunsi itsensä niin teiniksi. Okei, mä en valita millään tapaa, mulle on sinänsä ihan sama miten me tästä puhutaan, kunhan... no niin, kunhan meillä on tämä juttu olemassa.

"Onks sulla kaikki ihan hyvin?" mä kysyn vähän epäillen Ruskalta, kun se jatkaa jäykistelyään.
"On joo", se mutisee. "Ei tässä mitään."
"Ei kun oikeasti?" mä kysyn. "Teinkö mä jotain väärin tai jotain?"
"Et", se vastaa, anna olla nyt, okei?"
"Mut - "
"Ei mitään muttia nyt. Kaikki on hyvin." Se pusertaa huulilleen hymyn, jonka aitoudesta voidaan olla montaa mieltä. "Anna nyt olla."
"Kai mun on sitten pakko", mä mutisen. "Miten vain."

Mun tekee mieli puhua Ruskalle, sanoa sille ihan mitä vain, tai suudella sitä, tai mitä tahansa että saisin siltä huomiota, mutta ei, mä en uskalla. Se vaikuttaa liian keskittyneeltä johonkin, lähinnä vartalonsa jännittämiseen, että mä en uskalla häiriköidä sitä millään tapaa - se voisi vaikka suuttua mulle, tai jotain. Hiljaisuus jatkuu jatkumistaan, ja lopulta mä annan periksi toiveilleni, että Ruska katkaisisi tämän hiljaisuuden jotenkin, ja annan itseni vaipua omiin ajatuksiini.

Onneksi mä en lyönyt kenenkään kanssa vetoa siitä, tulisiko Amanda kouluun tänään, mä olisin nimittäin nyt kympin verran köyhempi, eikä mulla edes [i]ole[/i] kymppiä. Se sitten ei ilmaantunut tunneille, ja poliisisedät ja yksi poliisitäti (mä en tajua, miten se oli edes päässyt poliisikouluun, koska se on pieni, mua ainakin kaksikymmentä senttiä lyhyempi blondi, okei ei sanonut mitään, seisoskeli vain paikoillaan kädet selän takana, kun sedät puhuivat). Mä en osaa nyt sanatarkasti oistaa, mitä ne sanoivat, mutta painottivat sitä että jos joku tietää jotain, sen pitäisi kertoa tietonsa kumman tahansa mystisestä katoamisesta. Mua kuumotti törkeästi kun ne puhuivat, ja mä en edes tajua, miksi - mä en kuitenkaan ole tehnyt mitään. Vanhempi poliisisetä tuijotti mua suurin piirtein koko ajan, tai ehkä mä vain kuvittelin sen, mutta se silti kuumotti mua ja sai mut kiemurtelemaan vaivautuneena paikoillani.

"Kim?"
"Joo?"
"Mitä sä mietit?"
"En mä oikein mitään, Amandaa vain." Ruska jäykistyy tuntuvasti vielä enemmän, on ehkä ihan hienoa sinänsä että mä sanon noin - olen Ruskan, mun ilmeisen säätöni kanssa sängyssä (ei tietenkään siinä mielessä, mutta olen silti tässä) ja totean miettiväni Amandaa. Pisteet tahdikkuudesta, Kim. Mun tekee mieli hakata päätä seinään.
"Mitä sä Amandasta?" se kysyy, ääni ei kuulosta mitenkään erilaiselta.
"Se on sit kadonnut. Kokonaan. Sitä ei oo näkynyt missään yli viikkoon, se ei ole Rovaniemelläkään."
"Ai." Ruska ei rentoudu yhtään, ei edes siihen samaan olotilaan kuin jossa se oli vielä äsken, suhteellisen jännittynyt mutta kuitenkin rennompi kuin nyt, paljon rennompi.
"Joo. Meillä oli poliisit koulussa tänään vaihteen vuoksi, ja ne kuumotti mua aika hitosti liikaa."
"No ootko sä sitten tehnyt Amandalle jotain?"
"En helvetissä", mä tiuskaisen ja kavahdan kauemmas Ruskasta. "Luuletko sä että mä olisin tehnyt?"
"En, mut ei sitä voi koskaan tietää, ja sä kuulostit aika syylliseltä kun sanoit että se kuumotti."
"En mä ole tehnyt Amandalle mitään", mä toistan, "en helvetissä. Mut toisaalta, tuo helpotti aika paljon joitain asioita. Siis toi katoaminen."
"Kuinka niin?"
"No kun. En mä tiedä. Mä olen kusipää ja pelkästään oman etuni ajattelija, mutta... tuo helpotti asioita. Mä sain varmuuden asioista."
"Mistä asioista?"
"Susta."
"Musta?"
"Siitä että mä tykkään susta." Niin ja siitä että sä olet varmasti poika, köh.
"Aika söpöä."
"En sanois kyllä."
"On se silleen."
"Mä kuulostan aika hiton kusipäältä", mä voihkaisen. "Mä vaan toivon että se on kunnossa, ja että se tulee vaan takasin kouluun nopeasti."
"Varmasti se on kunnossa."
"Mut entä jos mafia on siepannut sen? Ja sitten mä löydän joku aamu sängystäni hevosen pään?"
"Taasko sä jauhat siitä hevosenpäästä?"
"No joo, mutta entä jos?"
"Miksi mafia olisi siepannut sen? Huumevelkoja?"
"Ei sitä koskaan tiedä. Eihän se edes nuku koskaan." Nyt Ruska repeää, mä katson sitä ilmeettömänä, mä en vaihteeksi tajua sitä taas.
"Jaa, no joo, mut ei se tarkoita että se käyttää huumeita, jos se ei nuku", Ruska sanoo hihitellen. "öö, okei."
"Mitä hauskaa tuossa oli?"
"Insideläppä."
"Selvä."
"Joo. Mut mä olen oikeasti aika varma, että se on kunnossa."
"Miten sä voit olla siitä varma?"
"Mä tiedän kaiken."
"Selvä se sit on. Mut Ruska?"
"Joo?"
"Saanko mä suudella sua?"
"Suudella.... mit, miksi sä edes kysyt?"
"Pitää varmistaa", mä virnistän. "Saat sä suudella mua", Ruska sanoo, ja mä ryömin taas sitä lähemmäs, kurottaudun vähän vielä lähemmäs, painan huuleni sen huulille. Ruska on vaihteen vuoksi ihan hiton jännittynyt.

"Odota", Ruska mutisee mun huulia vasten. "Oota, Kim." Mä vetäydyn poispäin, jään kuitenkin lojumaan ihan sen lähelle.
"Mitä?"
"Tota, hmm. Älä nyt suutu, mut... Öö."
"Edetään liian nopeasti? Ahdistanko mä sua?"
"No, vähän niin kuin. Joo, liian nopeasti." Ruska näyttää helpottuneelta siitä, että mä sanoin sen ääneen eikä sen tarvinnut. "Mut Kim, mä oikeasti tykkään susta, mut... vähän hitaammin, jooko?"
"Okei. Ruska?"
"No?"
"Kerro itsestäsi."
"Mitä?"
"En mä tiedä. Mitä vain."
"En mä osaa vain kertoa. Sun pitää kysyä ja mä vastaan."
"No okei", mä myönnyn. "No, onko sulla ollut miehiä ennen mua?" Ruska nauraa mun kysymykselle, mutta vastaa sitten kieltävästi. "Entä naisia?"
"Ei."
"Mä olen sun eka ikinä?"
"Jep."
"Mä olin sun ekasuudelma?"
"Uskotko sä ekasuudelman taianomaisuuteen?"
"En, mutta silti. Olinko?"
"Olit."
"Mikä on sun elämäsi traagisin tapaus?"
"Nää aiheet vaihtuu aika näppärästi", Ruska naurahtaa. "Mun äiti teki..." se sanoo ja jää miettimään sanaa, "... janoissaan mulle pahaa ja tappo sitten itsensä."
"Janoissaan? Oliko se alkoholisti tai jotain?"
"Kind of", Ruska vastaa huvittuneena.
"Miten voi olla kind of alkoholisti?"
"Se on jännä juttu. Mä selitän sen joskus."
"Okei?"
"Joo. Mut Kim?"
"No?"
"Mä haluan suudella sua."
"Aww."