#28: Ruska | 38765

"Ei hitto, kuuntele tätä", mä sanon Amandalle, joka lojuu lattialla lukemassa yhtä niistä kirjoista, jotka Kim meille raahasi. Mä otan kasvoilleni mahdollisimman diplomaattisen ilmeen, muutan ääneni matalammaksi ja luen ääneen. "Tiesin että vereni tuoksu - joka hänestä oli paljon suloisempi kuin kenenkään muun, sillä vereni oli hänelle todella samaa kuin alkoholistille viini veden sijasta - herätti hänessä suorastaan polttavan tuskallisen janon. Hän ei kuitenkaan näyttänyt kaihtavan sitä yhtä paljon kuin ennen. Pystyin vain hämärästi aavistamaan, kuinka sankarillista ponnistusta tämä yksinkertainen ele vaati." Mä nostan katseeni kohti Amandaa. "Hei, on tässä jotain oikeinkin", mä huomautan. "Niin kuin elävän elämän vampyyreihin kun vertaa."
"Ai kuinka niin?"
"Okei, ei mulla kyllä tule jano Kimin verestä", mä huomautan, "mutta silti. Aika jännä."
"Et kai sä vaan dissaa tuota", Amanda kysyy naurahtaen, "älä valita. Nää on ihan okei kirjoja!"
"En mä mitään dissaa", mä sanon ja pyöräytän silmiäni. "Mut tää on vaan... no en mä tiedä, no vähän sellasta..." Miten mä voisin sanoa nätisti, että ainoastaan teinityttöihin uppoavaan paskaa? "No, en tiedä. Sanotaan nyt vaikka niin, ettei tällä kyllä oo mitään tekemistä todellisuuden kanssa."
"Ai kuinka niin?"
"No miten olis tuo kimaltaminen", mä huomautan, "ja silmien värin vaihtuminen? Niin ja ihmissudet! Varmaan niitä on olemassa?"
"Mistä sä tiedät, ettei me kimalleta?" Amanda kysyy haastavasti hymyillen, mutta sen hymy hyytyy, kun mä kerron siitä kauan sitten tapahtuneesta jutusta, kun mä jouduin liikkumaan valoisalla ulkona, ja että multa kesti kolme viikkoa saada se helvetin punainen suorakulmio häviämään kasvoistani. "No mut entä ihmissudet?"
"No ei sitä koskaan voi tietää", mä sanon, "mutta en mä kyllä ole koskaan eläessäni nähnyt ainoatakaan ihmissutta, ja mun käsittääkseni viidentoista vuoden aikana olisi pitänyt tavata ainakin yksi sellainen, jos ne kerran on olemassa vain siksi, että me ollaan olemassa."
"No mut sä et ole koskaan ollut Forksissa..."
"Joo, miten vain", mä sanon ja kohautan olkiani. "Entä se silmien värin vaihtelu?"
"Okei joo, mä myönnän että tuo on ihan pelkkää paskaa, jos sitä todellisuuspohjaa mietitään", Amanda sanoo. "Mutta jos se kirjoittaja ei vain tiennyt, että vampyyreita on oikeasti olemassa, ja se teki vain oman versionsa niistä? Taiteilijan vapaus, mihin se on kadonnut?"
"No joo, siitä vain taiteilemaan", mä sanon. "Mut joo, en mä kyllä näistä silti tykkää paskan vertaa. Toi päähenkilö on aika... no jaa, omalaatuinen."
"No sitä se kyllä on", Amanda sanoo, "aika hiton tyhmä muija. Mä en tajua millainen ihminen haluaisi oikeasti ihan kuollakseen muuttua vampyyriksi. Mä en ainakaan mitenkään hirveän paljon tykkää tästä."
"No niinpä. Anteeksi", mä sanon. "Se oli vahinko." Itse asiassa ei ollut, mutta mitä pienistä.
"Ei se mitään, ei sille mitään voi", Amanda sanoo ja pudistaa päätään. "Meni jo, antaa olla. Mutta on toi muija ihan sekaisin. Mut tosiaan, se ei ole tuon kirjan ainoa henkilö", se yrittää vielä puolustaa.
"Kuulutko sä Team Edwardiin vai Team Jacobiin?"
"Sä saat sen kuulostamaan niin kamalalta jutulta", Amanda tuhahtaa. "Team Edward", se lisää sitten keräten kaiken mahdollisen ylpeyden ääneensä.
"Eli sä sittenkin tykkäät vampirismista!"
"En, mutta mä tykkään Edwardista enemmän. Se ei ole sellainen omahyväinen paskiainen kuin Jacob."
"No kyllä se aika omahyväinen on", mä huomautan, "että ei siinä mitään. Sehän on koko ajan vaan Bellalle et lol, älä tunne Jacobia, mä oon niin paljon parempi ihminen kuin Jacob, yhy yhy yhy? Eihän Edward edes ole ihminen!"
"No se on, mutta se tekee sen huomattavasti siistimmin kuin Jake."
"En nyt sanois. Sä vain et tykkää koirista."
"No on se niinkin."

Mä en tajua, miksi mä luen näitä kirjoja taas kerran, vaihteen vuoksi. Mä en edes tykkää näistä, mutta kyllä ne aika hyvin mua viihdyttävät, varsinkin Epäilys, sama kirja josta mä luin äsken Amandalle pätkän. Mä en mitenkään erityisemmin arvosta näitä kirjoja, pakko myöntää, mutta aika hyvin ne kuitenkin mua viihdyttävät, ottaen huomioon sen miten paljon niissä puhutaan pelkkää paskaa vampyyreista. Mä nautin kun saan olla oikeassa.

"Paljon kello on?" mä kysyn Amandalta, se vilkaisee kelloaan (sellainen pieni, vedenkestävä rannekello, joka on kellotaulua lukuun ottamatta vaaleanpunaista kumia tai jotain vastaavaa).
"Varttia yli kuusi."
"Eli siellä on jo pimeää."
"No niin taitaa olla. On tää nyt jo kuitenkin joulukuuta."
"Kuinka mones päivä?"
"Kuudestoista. Kai."
"Voi herraisä", mä totean. "Eihän tässä oo enää kuin vain ihan vähän aikaa jouluun."
"Päälle viikko."
"No niinpä. Haluatko sä joululahjan?"
"En", Amanda nauraa. "En hitossa. Mä vihaan joulua."
"Mitä vikaa joulussa on?"
"Kaikki. Joululaulut, lumi, jouluruoat, joululahjat, vitunmoinen joulustressi. Kaikki on ihan karseeta, ja jos mä voisin, mä ottaisin sen helvettiin kalenterista."
"No mutta me ei kauheasti vietetä joulua", mä totean, "Aatu on yleensä aattoillan ja joulupäivän duunissa. Aivan törkeät juhlapyhälisät ja kaikkea."
"No mikäs siinä. Toivottavasti se ei nyt muuta perinteitään. Joulu sun kanssas on riittävän paha", Amanda sanoo ja virnistää. "No ei. Mut silti. Mä vihaan joulua."
"En mäkään siitä oo koskaan erityisemmin perustanut, että ei siinä mitään."
"No hyvä sitten. Mieti jos sä olisit ollut kauhea joulufriikki ja kaikkea, laskisit päivää aattoiltaan ja laulaisit täällä yksinäs Kulkusia ja muuta kuraa."
"Kyllä mä voin jos sä niin haluat", mä virnistän takaisin. "Mutta joo. Mä voisin lähteä ulos. Tuutko mukaan?"
"En. Mä en voi liikkua ulkona, tiedät kai."
"Niin joo." Iltapäivälehdet jaksavat edelleen revitellä Amandalla, koska oikeudenkäynti on ensi kuussa, sitä oletettua murhaajaa vastaan - ja luultavasti se onkin murhaaja, ei siinä mitään, mutta ei vain Amandan. Mä mietin, kuka ihme se on voinut olla, se nainen joka löydettiin Amandana - Amanda se nimittäin ei tietenkään ollut. Aatulla on teoria, jonka mukaan se on vain joku yhteiskunnasta vieraantunut muija, jonka katoamisesta kukaan ei ole ollut kiinnostunut - sitä se vain ei tajua, että miten siitä ei ole otettu dna-testiä, tai mitään, koska vaikka ruumis olikin pahoin palanut, niin että siitä ei saatu otettua oikeastaan mitään näytteitä, dna pitäisi pystyä selvittämään luusta, jostain jutusta siellä sisällä. Me ei kuitenkaan kukaan valiteta tästä, koska hei, tässä on meille syyllinen, ruumis, motiivi ja kaikki samassa paketissa hopealautasella tarjoiltuna. Amanda ei silti voi lähteä ulos, koska sen pärstä komeilee suurin piirtein joka aamu lööpeissä yhä edelleenkin.
"Mä taidan lähteä kuitenkin", mä sanon, mutta Amanda pyytää odottamaan Aatua sen seurana, ei halua olla yksin. Okei, käy, koska Aatu kuitenkin tulee kotiin joskus tunnin sisällä tai jotain, ja niin mä jatkan Epäilyksen lukemista, luen Amandalle ääneen joitakin kohtia samalla kun se lukee Uusikuuta, omien sanojensa mukaan noin miljoonatta kertaa.

Aatu tulee paikalle ja kysyy, onko meillä nälkä ja jos on, niin miten me jaetaan tän päivän varannot, koska sillä ei ole sitä mitenkään liian paljon. Teurastamolla asiat ovat vähän huonontuneet, koska sieltä se yksi ainoa, joka myi sille verta eikä kysellyt mitään ihmeellistä, on sairauslomalla seuraavat kaksi viikkoa, joten se ei saa yhtään niin hyvin meille verta. Mä tarjoudun kiltisti lähtemään ulos metsästämään muutaman oravan tai jotain yhtä hienoa, että Amanda, joka ei voi lähteä ulos, voi juoda Aatun tuomat luovutusveret (jota ei sitäkään ole paljon mitään) ja jäljellä olevat teurastamolta peräisin olevat veret.

Ulkona tuulee aika reippaasti, lunta ei ole tullut vieläkään vaikka viimeiset talvet ovat olleet sellaisia, että marraskuun puolivälissä alkaa olla jo melkein polveen asti lunta. Mä suuntaan pururadalle, koska tiedän siellä olevan sen verran pimeää ettei kukaan huomaa, että mustiin pukeutunut alimittainen pikkupoika livahtaa metsään ja säksättää siellä oraville niin, että saa ne tulemaan luokseen. Mä pistän juoksuksi, pääsen paljon Kimiä nopeammin, vaikka se on yksi nopeiten juoksevista mun tuntemista ihmishenkilöistä, koska mulla ei ole onneksi ongelmaa hengittämisestä.

Mä en erityisemmin pidä oravista enkä niillä elämisestä, mutta ei se mitään, pakon edessä mä tätä teen. Mä saan kaksi oravaa yhdellä kutsumalla, eikä jälkimmäinen tajua kohtaloaan vaikka näkee, miten mä painan ylähampaani sen oravaystävän vatsaan ja juon sen raukan tyhjäksi. Lopulta mä hautaan molemmat raadot kuoppaan, jonka kaivoin toisella jalallani samalla kun lopettelin jälkimmäistä oravaa, ja jään seisomaan paikoilleni. Mun oloni ei mitenkään hirveän paljon helpottunut tästä, mutta mä saan houkuteltua pari pulleaa varista ja yhden rusakon luokseni, ja sitten kaikki on hyvin, niillä eväillä mä kestäisin taas pari päivää. Mä lähden tallustelemaan yksinäni kotia kohti, toivon etten tapaa Kimiä, koska mä en halua sen näkevän itseäni tässä tilassa, eläimeltä haisten ja suussa vielä niiden otuksien veri maistuen. Kerrankin mun toiveita kuunnellaan, mä pääsen rauhassa kotiin, jossa Amanda on jo syventynyt taas Uusikuuhunsa, ja mä heittäydyn sohvalle lukemaan Epäilystäni. Huomenna tämäkin olisi loppu, ja sitten mä rupeaisin lukemaan Aamunkoita vasta kolmatta kertaa. Ehkä mun pitäisi keksiä jotain muutakin tekemistä kuin huonon vampyyrikirjasarjan lukeminen, mutta kyllä tämäkin vielä menettelee paremman puutteessa.