#30: Ruska | 41576

Mä katselen Kimiä, kun se nukkuu, ja mä tunnen itseni enemmän tai vähemmän tirkistelijäksi. Mä en voi olla miettimättä Edward Cullenia, miten sekin stalkkasi Bellan nukkumista omaksi ilokseen, ja mä tunnen itseni vähintään yhtä kamalaksi kuin se on. Mä en ole paljoa parempi kuin se, kun katselen miten Kim kuolaa unissaan tyynyliinalleen. Sen hiukset ovat vähän enemmän kuin vähän räjähtäneet, ja sen pitäisi parin viikon päästä värjätä taas ne, mustista alkaa pistää esiin vaaleaa juurikasvua. Aika söpöä. Mä tunnen aivan valtavaa hellyyttä poikaa kohtaan kun katselen, miten se myttää tyynyä paremmin päänsä alle unissaan, enkä tajua sitä - jos mä ylipäätään nukkuisin, mua ainakin häiritsisi aika vitusti nukkua niin, että joku kyttäisi sitä vieressä. Okei, ehkä Kim vain on niin ylimaallisen mahtava, että se pystyy nukkumaan kun mä kyttään vieressä, tai sitten se on vain sekaisin. Tai ehkä molempia. Kyllä se vaikuttaa aina välillä vähän molemmilta, mutta mitä pienistä.

Mä olen tottunut tähän, että lojun päivät ja yöt pitkät kämpillä tekemättä yhtään mitään, ja nukkuvan Kimin tuijottaminen on mahtava poikkeus. Mun tekee mieli suudella sitä huulille ja katsoa, miten se reagoisi siihen, mutta en halua ottaa sitä riskiä, että se heräisi siihen - mä en halua että se herää nyt, kesken kaiken, koska niin, sen pitää saada nukkua että se jaksaa käydä koulua ja vaikka mitä. Hetken aikaa mä mietin, että mä menisin sen viereen, niin kuin haluaisin, mutta se heräisi palellen. Mä kiroan vaihteen vuoksi kylmyyteni, mua vituttaa se aika reippaasti, että mä olen niin kylmä, että Kim, joka ei vieläkään ole virallisesti mun poikaystäväni mutta jonka kanssa mä poikaystäväilen ihan armotta, ei pysty olemaan kunnolla mun läheisyydessä ilman, että se suunnilleen paleltuisi hengiltä tai jotain. Mä vain toivon, että Kim olisi vampyyri, ja sitten mä taas kadun ajatuksiani - mä pidän Kimistä tuollaisena, lämpimänä, tuoksuvana olentona, mä en halua viedä sen lämpöä, mä haluan vain että se on onnellinen ja se on selkeästikin onnellinen lämpimänä ihmisenä, joten niin sen tulee ollakin, ihminen ja onnellinen. Mä en voisi taata sille onnea, jos tekisin sen vampyyriksi, enkä mä halua sille mitään muuta kuin onnellisuutta. Sitä paitsi, niin kuin mä tässä joku päivä mainitsin, entä jos Kim kyllästyisi muhun sitten, kun mä olen tehnyt siitä vampyyrin, ja sitten sen koko tulevaisuus olisi pilalla. Se on nyt normaali ihminen, nuori ihminen jolla on tulevaisuus ja haaveet, enkä mä halua viedä niitä siltä. Silti mä en voi olla toivomatta, että se voisi... joskus... olla vampyyri, että mä voisin olla sen lähellä miten pitkään haluan ja se ei paleltuisi hengiltä sen takia. Mä vihaan tätä, että mun ihon lämpötila lähentelee melkein miinusasteita, mä olen aika hiton kylmä äijä, niin kuin Kim armollisesti tässä joku päivä asian muotoili. No joo, miten vain, mutta mä haluaisin joskus vielä pystyä olemaan Kimin lähellä kunnolla, ilman, että mun tarvitsisi pelätä sitä, kuinka nopeasti se saa paleltumia vartaloonsa. Tietenkin mä voin topata päälleni huppareita ja ties mitä tiivistääkseni kylmyyden vaatteideni sisään, mutta ei, siinä ei ole mitään järkeä - sehän on suurin piirtein sama kun söisit karkkia paperit päällä. Mä en ole kunnolla Kimin lähellä suurin piirtein koskaan, koska mä en suostu siihen. Mä vetäydyn varovasti vielä kauemmas pojasta ajatuksissani, varon narisuttamasta tai tärisyttämästä sen patjaa, ettei se heräisi. Mä tunnen jotakuinkin helvetillistä hellyyttä sitä kohtaan, nyt se hymyilee unissaan aika hiton muikeasti, enkä mä halua välttämättä edes tietää, mistä se näkee unta. Varmasti se haistattelee aika hiton kovaa jollekin tutulleen, enkä mä välttämättä halua tietää, kenelle - on tietenkin mahdollisuus, että se haistattelee mulle oikein antaumuksella, että mikäs siinä. Mä unohdun tuijottamaan pojan kasvoja, se hymisee unissaan tyytyväisenä, enkä mä toivo muuta kuin että voisin koskettaa sen kasvoja sitä herättämättä.




Päivät menevät samaa rataa kohti joulua, Kim kyselee, mitä mä haluan joululahjaksi, mutta mä julistaudun pakanaksi ja sanon, että vietän joulua vain kuolleen ruumiini yli. Kim repeää mulle joka kerta kun mä sanon niin, no, ei voi mitään, niin se on. Mä en halua Kimiltä joululahjaa koska tiedän, että mä en voisi hankkia sille mitään joululahjaksi - mä en saa kunnolla verta ennen joulua, joten mä en uskalla lähteä ihmisten ilmoille, pelkään, että kävisin jonkun kimppuun - se on liian vaarallista. Mä tiedän kyllä, että mulla ei olisi kovinkaan suurta riskiä jäädä kiinni, mä olen nero näissä asioissa, se olisi suorastaan vaarallisen helppoa käydä jonkun kimppuun keskustassa houkuteltuani sen pois ihmisten keskeltä, mutta mä en voi. Sitä paitsi mä en halua että Aatu hankkii sille mitään, koska sillä ei ole mitenkään liikaa rahaa, mä en voi käskeä sitä ostamaan vielä mun melkein poikaystävälle joululahjaa. Meillä tekee tällä hetkellä aika hiton tiukkaa, mutta välipäivinä tilanne helpottuu, koska tilipäivä ja teurastamon ystävä palaa takaisin paikalle ja vaikka mitä hienoa.

Mä olen vaihteen vuoksi matkalla Kimin luokse, mä en uskalla pyytää sitä meille enää, koska meillä ei vain kerta kaikkiaan ole riittävästi verta ja Amanda ei välttämättä pystyisi hillitsemään itseään, se on pakottanut itsensä totuttelemaan Aatun vereen ja siihen, että Aatua ei saa juoda tyhjäksi, mutta Kimissä olisi aika varmasti liikaa kestämistä. Niinpä me hengataan Kimin luona.

Mä soitan ovikelloa, Kim rymistelee avaamaan oven. Sen kasvot loistavat punaisina, se näyttää ihan vitun raivostuneelta, hiukset ovat ilmeisesti raastamisen jälkeen pystyssä.

"Hei?" mä kysyn siltä vähän epävarmana, mä kuulen omissa korvissani Kimin sydämen jumalattoman kovan sykkeen.
"Hei, tuu sisään", Kim puuskahtaa ilmeisen vihaisena. "Voi vittu, älä tuukaan. Lähetään ulos, okei? Mä en kestä olla noiden kanssa samassa huoneistossa", se tiuskaisee repiessään takkiaan eteisen naulakosta.

"Mitä on tapahtunut?" mä uskallan kysyä sitten hississä. "Mitä sä riehut?"
"Arvaa mitä noi nyt on päättäneet?"
"No?"
"Ne. Menee. Naimisiin."
"Anteeksi mitä?"
"No just sitä", Kim tiuskaisee. "Ne menee vittu soikoon naimisiin, vain melkein seitsemäntoista vuotta sen jälkeen kun niiden poika syntyy, ja voi vittujen kevät."
"Etkä ole tosissasi."
"Voi kunpa en oliskaan", Kim raivoaa, "nyt ei mitään, mun isäni ja Carolina helvetin Grundström menee naimisiin, ja ne ottavat molemmat Carolinan sukunimen, ja munkin kuulemma pitäisi, mutta en helvetissä ota sitä koska mun ei ole pakko", se melkein huutaa kun hissi tömähtää alimpaan kerrokseen. Mä työnnän sen ulos hissistä edelläni. Se vetää ulko-oven raivoissaan auki ja heittää sen auki niin kovaa, että lasit helisevät ja hetken mä pelkään, että ne leviäisivät lattialle. Ne kuitenkin pysyvät kasassa ja Kim juoksee raivoa puhkuen ulos ovesta, mä kipitän sen perään ja kierrän kädet takaapäin sen ympärille, en päästä sitä säntäämään mihinkään.

"Rauhoitu", mä pyydän hiljaa. "Kim, oikeesti rauhoitu, okei?"
"Joo, mutta siis... voi vittu", Kim puuskahtaa, se alkaa kuulostaa siltä, että alkaa hetken kuluttua itkeä. Mä halaan sitä tiukemmin, ihan kuin se mihinkään auttaisi. "Voi vittu, mun vanhemmat menee naimisiin."
"Sua ei sentään pyydetty morsiusneidoksi, ei kaikki ole ihan huonosti."
"Kas kun ne ei vielä keksineet sitä", Kim mutisee voimattomana. "Odota vaan, kyllä ne sen pian keksii. Tai anteeksi, kyllä Carolina sen keksii. Ne yrittää ihan vitun varmasti hankkia mulle jonkun vitun tehtävän sinne häihin. Ja arvaa mitä?"
"No?"
"Me muutetaan kaikki kolme asumaan yhteen."
"Anteeksi mitä!"
"Joo! Ne ettii yhteistä asuntoa nyt, että me voitaisiin asua perheenä", Kim melkein huutaa, "tajuatko sä, ne yrittää saada mut muuttamaan johonkin perseeseen niiden kanssa! Seuraavaksi ne keksii että meidän pitää muuttaa johonkin vitun... Kirkkonummelle tai jotain! Tai vittu Kilpisjärvelle, tai ihan vitun sama mulle mihin tahansa, mutta kuitenkin johonkin perseeseen, ja tajuatko sä, sitten mä joudun olemaan ilman sua ja - Ruska, mä en oikeasti kestä tätä."
"Mut ei se oo vielä tapahtunut", mä tyynnyttelen Kimiä, jonka silmistä pursuu kiukun kyyneliä aika pahaan tahtiin. "Ei ole vielä tapahtunut mitään pahaa tai peruuttamatonta, joten ei mitään hätää vielä. Rauhoitu. Ehkä ne haluaa vaan muuttaa tyyliin johonkin toiseen kaupunginosaan? Tai jotain. Ei se välttämättä tarkota, että ne muuttaa johonkin kauas. Carolinallahan on se kauppakin, ei se voi muuttaa mihinkään kauhean kauas."
"No vitut siitä kaupasta, se myy sen ihan vain siksi että se pääsisi olemaan mulle mahdollisimman paska. Se [i]vihaa[/i] mua, Ruska. Oikeasti."
"No eikä vihaa. Se on sun äiti, ei se voi vihata sua."
"Älä muistuta siitäkin vielä. Ruska oikeasti, mun elämä on pilalla. Ne haluaa muuttaa johonkin vitun kauas susta, ja sitten mä en enää ikinä näe sua ja -"
"Älä raivoa, Kim", mä tyynnyttelen. "Ei ne halua muuttaa mihinkään kauas. Ja jos haluaa, niin mä seuraan perässä."
"Seuraatko? Mut Aatullahan on duuni täällä ja -"
"No vitun sama. Mä seuraan sua yksin. Vittu, jos te päädytte lähtemään johonkin Lappiin, niin mikäs siinä - siellä on poroja ja vitusti erämaata, mulla ei ole siellä mitään ongelmaa. Mä vedän pari poroa viikossa, ei siinä ole mitään pahaa."
"Mutta kun -"
"Älä nyt, Kim", mä sanon ja halaan sitä tiukasti. "Oikeasti, kaikki on ihan okei."

Taivaalta alkaa tippua lopultakin lunta. Kim nostaa katseensa ylöspäin, me ollaan jumituttu katulampun valkoiseen spottiin, lumi tippuu meidän päälle ja tarttuu Kimin hiuksiin, ei sula pois, eikä se lähde mihinkään mun kasvoilta. Mä inhoan tätä tunnetta, kun lumi vain kasautuu mun kasvoille.

"Aika vitun romanttista", mä totean.
"Helvetin herkkää", Kim nyökkää ja suutelee sitten mua.