On olemassa kahdenlaisia ihmisiä - tai no, tässä tapauksessa kai henkilöitä koska mä en oikein laske itseäni enää ihmiseksi, en enää tässä nykyisessä melko epäinhimillisessä muodossani -, on oho-henkilöitä ja hups-henkilöitä. Mä taidan itse olla enemmän hups-henkilöitä, ainakin sen perusteella mitä olen miettinyt viimeiset kaksi päivää yksinäni.
Mä lojun pitkin pituuttani sohvalla ja katselen kohti nurkkaa oven vasemmalla puolella, talon ulkoseinän puoleista nurkkaa. Tää poika, joka on mutisten esitellyt itsensä Anttoniksi ja joka asuu (tai asui, mä uskallan sanoa, ei se enää siellä voi asua) neloskerroksessa. Yhden kerroksen alempana kuin Kim. Tässä talossa mä mittaan kaiken sillä, kuinka kaukana jokin on Kimistä, tai kuinka paljon samalta joku näyttää kuin Kim, tai mitä tahansa Kim, koska... no, koska Kim. En mä voi oikein sanoa muuta, mutta mun mielestä Kim on ihan hyvä perustelu. Mutta nyt kuitenkin tämä Antton Rantanen makaa lattialla tämän pimeän huoneen nurkassa eikä ole liikkunut mihinkään pariin päivään, ei lauantain jälkeen. Ei sinänsä ihme, mutta kuitenkin.
"Vanhako sä olet?" mä tiedustelen pojalta, se kierähtää niin, että sen kasvot ovat kohti mua. Sen silmien alla on syvät, mustat varjot (sillä ei ollut paljoa paskaakaan noita mustia pusseja ennen lauantaita, mä mietin ja olen ylpeä itsestäni kun pystyn niin paljon ihan itse muuttamaan toisen ulkonäköä - okei, ei siinä ole kauheasti ylpeyden aihetta ottaen huomioon, mitä mä tein, jotta se sai nuo. Mua ällöttää itseänikin) ja kasvot ovat kalpeat, kalpeammat kuin olivat vielä lauantaina (taas pisteet mulle, vaikkei tässä mitään pisteiden arvoista olekaan). Se näyttää ihan totta puhuakseni paljon paremmalta kuin aikaisemmin, tämä jokseenkin aneeminen look sopii sille paljon paremmin kuin se entinen, normaali naapurinpoikailme.
"Kuustoista", se vastaa ja sen ääni kuulostaa siltä kuin se kumpuaisi suoraan haudasta. Toisaalta, mistä muualtakaan. Onhan tää huone aika lähellä hautaa, okei, ilman sitä maan alla-olemishommelia, mutta siis kuitenkin.
"Tunnetko sä sellaista tyyppiä kun Kim... oota, mä en tiedä mikä sen sukunimi on. Asuu vitoskerroksessa."
"Ai Turunen? Totta kai mä sen tiedän. Se on ollut mun luokalla jostain öö, ekaluokasta?"
"Ai?" Mä onnittelen itseäni kun onnistun peittämään innostuksen äänestäni. Jos mulla olisi vaivoinani sellainen asia kuin sydämenlyönnit, mun sydän sekoaisi jännityksestä. "No, millanen se on?"
"Mitä se sua kiinnostaa?"
"Se on aika... kiinnostava."
"No epäilemättä se on kiinnostava", Antton huokaa. "Ihan hiton kiinnostava, kyllä."
"Joo. Millainen se on?"
"En kerro."
"Mikset muka?"
"Koska sitten sä muutat mielipidettäsi siitä. Mä en ole niin kusipää, että mä haluaisin muuttaa sun mielikuvia siitä. Sä saat pitää sitä millaisena ihmisenä ikinä tahdot, mun puolesta."
"Sä et taida tykätä siitä?"
"No voihan sen niinkin sanoa, jos välttämättä haluaa." Mua alkaa ärsyttää aika reippaasti tuon tapa kierrellä ja pitkittää asioita, alan hermostua pikku hiljaa. Anteeksi nyt, mutta silti.
"Miksi?" mä kannustan sitä. "Kerro nyt. Tässä on aikaa vaikka kuinka paljon, sä voit saman tien kertoa kaiken."
"Koko loppuelämä."
"Joka on meidän tapauksessa ihan suhteellisen pitkä aika. Mä sanoisin, että about siihen asti että..." mä jätän sanomatta lauseen lopun, koska en itsekään tiedä, mihin asti. Antton tajuaa sen kuitenkin suurin piirtein kuin mä sen tarkoitinkin, nousee istumaan ja nyökäyttää päätään.
"Miksi sä... näin? Tai siis, mut? Tiedätkö?" se vaihtaa aihetta.
"Mä selitin sen jo."
"Mut mä en tajua, mikä oikeuttaa sut tekemään niin. Toiselle ihmiselle."
"Ei mikään", mä myönnän auliisti. "Ei yhtään mikään oikeuta mua tekemään niin, mutta... mä en voinut sille mitään. Mä vain olin... nälkäinen. Tai siis janoinen. Mä en voinut sille mitään, ja mä olen ihan hirveän pahoillani siitä, että se olit sä - ja mä kyllä peruisin tän, jos se olisi mahdollista." Salaa mä olen kuitenkin onnellinen siitä, että se oli tämä Antton, joku random poika, joka vain tuntee Kimin, ei ole Kim. Mun onneni ja Kimin onni, että mä yllätin tämän pojan lauantai-iltana ulkoa.
"Toi helpotti tiedätkö tosi paljon."
"Mä tiedän. Mutta... niin. Mä en sentään oo sun äitis."
"Miten niin? Siis tarkoitatko sä, että..."
"Se oli mun äiti joka teki musta tällaisen", mä mutisen ja jätän varmuuden vuoksi sanan vampyyri pois, ihan vain toisen pojan mielenterveyden vuoksi. Mä muistan miten kauan multa meni itseltäni tottua ajatukseen siitä, että mä juon toisten verta, mä en voi muuta kuin antaa tuolle aikaa hyväksyä se niin kauan kuin se vain tarvitsee. "Nyyh", mä lisään kyynisesti. "Tosi surkeeta."
"Miten se oli sun äiti joka susta teki? Kerro mulle."
"Jos joskus myöhemmin."
"Ei vaan nyt. Mä haluan kuulla."
"No en mä tiedä. Siis. Tuota. Mä. No, mä synnyin vuonna 80."
"Aika söpöä", se toteaa. "Kerro toki lisää."
"Ja mä asuin mun mutsin kanssa Helsingissä."
"Helsingissä? Mut et Stadissa?"
"En Stadissa en", mä murahdan. "Joo, ja tuota, mun mutsista tuli tällainen. Ja se puri mua, ihan vahingossa, ja sitten se ei enää kestänyt sitä, koska tiedät kai, [i]yhyy mä purin mun poikaa ja nyt sekin on... tällainen, voi ei[/i], ja tuota, niin, se jättäytyi aurinkoon ja - niin."
"Aika... surkeeta. Mä sanoisin että oon pahoillani jos se auttaisi jotain. Auttaako?"
"No ei se kyllä oikeestaan. Tai siis, en mä ole siitä enää butt hurt tai mitään, joten älä turhaan ole pahoillasi", mä sanon ja virnistän toiselle. "Anna olla. Mut mä olen."
"Älä ole, se on turhaa. Ei sitä voi kuitenkaan perua."
"Sä suhtaudut asioihin aika hiton hyvin."
"Pakko se kai on. Mua on kiusattu jostain ekaluokalta asti, mä sopeudun mihin tahansa."
"Ekaluokalta? Miksi?"
"Mulla oli hiuksista sellainen ruma luonnollinen töyhtö otsalla aina... ja ne on sanonut mua siitä asti Ananakseksi. Kaikki. Kim etunenässä, se opetti mun koko lukioporukankin sanomaan mua Ananakseksi."
"Kim?"
"Joo, Kim."
"Mä en aatellut että se voisi olla sellainen."
"No et varmaan. Eihän kukaan siitä oikeasti koskaan mitään pahaa voisi ajatella", Antton sanoo ja mä olen kuulevinani sen äänestä jotakin katkeran suuntaan viittaavaa.
"Mutta toisaalta, mä en ole kyllä koskaan edes puhunut sen kanssa", mä sanon lähinnä pitääkseni yllä edes jonkinlaista sopua, tai jotain.
"Vaan?"
"Öö. En mä taida selittää, se on vähän... omituinen juttu."
"Ei väkisin", Antton toteaa ja nojaa päätään taaksepäin vasten seinää. "Mut musta tuntuu ihan, että sä tykkäät siitä", se vain ilmoittaa.
"Missä mielessä?"
"Kaikissa mahdollisissa."
"Ehkä vähän joo. Tai mä en tiedä. Mä sanoisin, että mä... ei mitään. Unohda."
"Ei vaan mitä?"
"En mä ajatellut selittää sulle mitään Kimistä. Jos se on kerran niin kamala."
"No se nyt on, mutta ei se välttämättä ole sulle kamala. En mä tiedä. Et vain kerro meidän kahden yhteyksistä sille niin se on luultavasti sulle tosi mukava."
"Ihan kuin mä sille muutenkaan puhuisin."
"No mikset puhuisi?"
"No koska... missä mä sen näkisin muka? En missään."
"Pururadalla. Se käy joka ikinen päivä siellä lenkillä."
"No mä tiedän että se käy, siellä mä siihen ekaa kertaa törmäsinkin! Mutta siis kun, niin. Miten mä pääsen muka puhumaan sen kanssa?"
"Otat jotain ja väität että se tiputti sen? Vaik joku kaulakoru tai jotain?"
"Kaulakoru", mä sanon hätkähtäen. "Kaulakoru? Ei varmana mee läpi, sehän on poika! Se ei näytä pojalta, joka käyttää kaulakoruja?"
"Kyllä sulla varmaan on jotain? Joku risti tai jotain? Se käyttää rippiristiä."
"Ai. Mä voisin väittää jotain ristikorua että se on sen, ja kieltäytyä ottamasta sitä ja... jutella sen kanssa sen varjolla?"
"No mikä ettei?"
"Miksi sä autat mua tässä?" mä paukautan kysymyksen päin sen kasvoja. Se katsoo muhun kulmat kurtussa.
"Ai miten niin autan sua tässä?"
"Siis, Kim. Sä et tykkää Kimistä."
"Mistä sä sen tiedät", Antton mutisee.
"No tykkäätkö! Mitä - ootko sä ihastunut tai jotain siihen?"
"Entä jos olenkin?" se kysyy uhmakkaasti. "Muuttaako se jotain asioita?"
"Mut miksi sä autat mua sitten?"
"Ruska. Mä en ole ihastunut siihen. Mä en pidä siitä ihmisenä kovin paljon, mutta se johtuu vaan siitä että se on ollut mulle kusipää ekaluokalta asti, ja tuota. Mä en tykkää olla katkera, joten mun mielestä sä saat tehdä mitä tahansa sen kanssa. Tai sun oman turvallisuutes vuoksi ei kannata, mielenterveyden, tiedät kai?"
"Paskat mun mielenterveydestä, mitä mun mielenterveydestä on jäljellä kun mä olen tytön näköinen poika, joka on oikeasti kolmekymppinen mutta on jumiutunut viisitoistavuotiaan ruumiiseen... Niin."
"No niin, tietenkin. Ja sitä paitsi mä aina luulin, että Ruska on tytön nimi."
"Ei se ole", mä sanon, ja jos kärsisin verenkierrosta, punastuisin harmista. "Se on unisex nimi! Ei liian yleinen kummallakaan sukupuolella."
"Miten vain sä haluat", Antton sanoo ja naurahtaa. "Musta se on silti tyttöjen nimi."
"Pää kiinni, Ananas."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti