#13: Kim | 19199

Tällä kertaa mä törmään Ruskaan hississä, ekaa kertaa ikinä mä törmään siihen jossain muualla kuin mattotelineillä (jollei lasketa sitä ekaa kertaa kun mä näin sen, se oli pururadalla). Mä tervehdin sitä halauksella ja kysyn, mihin se on matkalla.
"En oikeastaan mihinkään, kunhan pyörin täällä", se vastaa vältellen, enkä mä oikeastaan saa siitä mitään sen paremmin irti.
"Onko sulla kiire johonkin?"
"No ei oikeastaan."
"Haluatko sä hengata mun kanssa?"
"No todellakin! Paitsi jos sulla on kiire johonkin? Mitä sä meinaat tehdä?"
"Mä en itse asiassa tiedä. Ajattelin käydä kävelyllä, huvikseen. Toivoin, että näkisin sut." Mä hymyilen sille peilin kautta ja näen, miten tyttö hymyilee vähän hassusti, sillä tavalla että sen pitää purra poskeen ettei hymyilisi leveämmin, okei, aika söpöä.

"Mitä kuuluu?" mä kysyn, kun me ollaan päästy ulos meidän talosta.
"Ihan hyvää", se vastaa, "entä itelles?"
"Sitä samaa", mä mutisen. "Mihin mennään? Kelpaako pururadalle kävelylle?"
"Kelpaa", Ruska sanoo ja väläyttää mulle leveän hymyn. "Sinne sitten."

Mä vaivun omiin ajatuksiini, kun Ruska ei sano mitään oma-aloitteisesti. Mun ajatukset pyörivät Amandan ympärillä, mä juttelin sen kanssa taas tänään - ei mistään ihmeellisestä, mutta juttelin kuitenkin. Ihan normaalisti, kaiken lisäksi, ihan kuin se ei olisi todennut tuossa vajaa viikko takaperin - itse asiassa, se taisi olla jopa tämän viikon maanantai, okei, musta tuntuu että siitä on paljon pidempi aika - että mä en koskaan rakastanut sitä ja että mä olen draamakuningatar ja niin edespäin. Yhyy, itketään kaikki yhdessä. Tänään se kuitenkin jutteli mun kanssa ihan normaalisti, kiusoitteli siihen tapaan kuin se aina ennenkin ja kaikkea tällaista, ja se katseli mua pidempään kuin tarkoitus - sillä tapaa, jolla se kiinnitti mun huomion itseensä ysiluokan talvella, se katseli mua pitkään, ja mä katselin sitä pitkään, mä en ollut koskaan kiinnittänyt siihen kunnolla huomiota, vaikka olin tuntenut tai ainakin tiennyt sen viimeiset kahdeksan ja puoli vuotta. Surkeata oli se elämä silloin (okei, itse asiassa elämä oli silloin ihan hiton hienoa, koska hei, mä sain Amandalta huomiota juuri niin paljon kuin ikinä keksin haluta ja sitä rataa). No jaa, antaa olla. Mä vain en tiedä, mitä mä enää ajattelen Amandasta, tai Ruskasta, tai yhtään mistään, koska mun vatsan pohjalla kipristelee tutulla tavalla Amandaa ajatellessa, mutta silti järki huomauttaa, että Ruska on helvetisti fiksumpi vaihtoehto, sellainen, joka mun kannattaa ottaa - ja jonka mä itsekin haluan, että ei sen puoleen mitään.

"Mitä sä mietit?" Ruska kysyy. "Sä oot ihan hiljaa."
"En mä mitään ihmeellistä."
"Kerro nyt kuitenkin. Mä alan kyllästyä ihmisiin, jotka ei suostu kertomaan, mitä ajattelee, ja sitten kaikki asiat menee päin vittua."
"Kerro toki lisää", mä kiinnostun, "kuka ei ole suostunut kertomaan jotain ja mitkä asiat on menneet päin vittua?"
"Sä kiertelet!"
"Enpäs. Kerro nyt."
"Kukaan ei kerro yhtään mitään, no niin, hienoa, ootko tyytyväinen?"
"Oon, tosi tyytyväinen."
"No niin, kerro nyt."
"Mä vain... mietin sua."
"Mitä sä mussa?"
"No sitä lähinnä, että mä... en mä tiedä. Mä olen ihan pihalla."
"Ai kuinka niin?"
"No kun, mä vähän ehkä saatan pitää susta. Jotakin siihen suuntaan. Mutta mä olen edelleen ihan pihalla niin kuin about kaikesta."
"Niin kuin mistä kaikesta?"
"No esimerkiksi siitä, että onko se oikeasti. Musta tuntuu, että on, musta tuntuu että mä tykkään susta ihan helvetin paljon, mutta mä en tiedä. Mun ajatukset on sekaisin. Miksi hitossa mä edes kerron tätä?" mä mietin ääneen. "Ei mun pitänyt selittää tätä sulle."
"Mitä tarkoittaa, että sä ehkä saatat vähän pitää minusta?"
"Sitä, että mä saatan pitää susta niin kuin... no niin kuin tyttöystävästä pidetään", mä sanon kun en muutakaan keksi, miksi hitossa mä kertoilen tätä juttua Ruskalle? Mä en taas vaihteen vuoksi tajua paljon paskaakaan, mistä mä taas keksin ruveta puhumaan tästä, mutta aivan sama, antaa olla. Kai mä sitten puhun koko roskan loppuun kun kerran aloitinkin jo.
"Ai jaa", Ruska sanoo, mä vilkaisen siihen, se katsoo tiukasti maahan. "Jaa."
"Joo. Anteeksi. Älä säikähdä mua. Mutta mä en tiedä, koska mä olen hiton sekaisin, koska siitä on kuitenkin vasta vajaat kolme viikkoa kun Amanda jätti mut ja - "
"Joo, ei mitään, älä pyydä anteeksi, sä saat olla mitä mieltä sua huvittaa olla", Ruska sanoo ja nostaa katseensa hymyilemään mulle. "Kun... odota. Mä en halua sanoa tätä."
"Sano nyt kuitenkin." Seuraavaksi se sanoo, että sori, mä en tykkää susta siinä mielessä kuin sä musta, joo, ei olla enää missään väleissä, okei, kaikki on hienosti. Antaa asioiden olla niin kuin ne ovat, no niin, Kim, unohda se Ruska nyt jo kokonaan.
"En mä taida."
"Ite taisit just valittaa että mä en kerro sulle mitään, nyt sun on pakko kertoa, koska sulla ei ole oikeutta valittaa siitä, jos sä et itse noudata omia määräyksiäsi", mä huomautan. "No niin, puhu."
"No kun, ongelma on siinä, että mä olen [i]ihan varma[/i], että mä vähän niin kuin... pidän susta. Niin kuin tyttöystävämielessä."
"Öö, okei."
"Joo, ja niin. Mä kyllä ymmärrän että sä oot sekaisin ja vaikka mitä Amandan takia, mutta tuota, mä pyydän että sä... niin kuin kertoisit mulle sitten kun tiedät, mitä sä haluat?"
"Joo mä kerron", mä lupaan. "Arvaa Ruska mitä?"
"No?"
"Mun tekisi silleen ihan pienesti mieli suudella sua."
"Ai miksi?"
"No miten ois, mä tykkään susta tyttöystävätavalla", mä huomautan. "Ilmeisesti. Kai taidan pitää. Että niin."
"Jaa."
"Niin että... saanko mä suudella sua?"
"Älä suutele nyt", Ruska sanoo ja kääntää katseensa ylöspäin, katsoo mua silmiin. "Kun... mä en halua suudella sua", se sanoo vallan vaikeasti, "mä en halua kuvitella että meistä voisi tulla jotain, jos sä et sittenkään ole vielä päässyt yli Amandasta tai jotain. En mä syyllistä sua tai mitään, mutta siis kun kuitenkin. Silti. Tajuatko sä mitä mä tarkoitan?"
"Joo, mä tajuan."
"Mä en halua tykätä liikaa sun suutelemisesta, jos sä sittenkin päädyt siihen että pidät Amandasta ja mä vain olen lol joku Ruska jolla ei ole mitään väliä."
"Okei, joo, mä ymmärrän sua." Ruska hymyilee mulle helpottuneen näköisenä, se kumartuu vähän lähemmäksi mua, mä katson sitä hassusti kun se painaa silmänsä kiinni ja [i]haistaa[/i] mua. Anteeksi, mitä helvettiä tämä on?
"Mitä toi nyt oli?"
"Anteeksi", Ruska sanoo ja katsoo muhun hieman nolona, mutta yhtä kaikki aivan punastumatta, "sä vain tuoksut ihan törkeän hyvälle."
"Ai, okei... Kiitos? Kai?"
"No se oli kohteliaisuus", tyttö virnistää, "sä tuoksut paremmalle kuin kukaan muu, jota mä olen koskaan haistanut."
"En nyt tiedä", mä sanon ja kohautan olkiani. "No mutta, miten sä vain tykkäät."
"Joo."
"Mistä tuli mieleen, että kuinka vanha sä olet?" mä kysyn Ruskalta, se säpsähtää ja katsoo maahan, vastaa hetken liian pitkällä viiveellä, miksi viive, mitä se viivyttelee vastauksessaan?
"Mä olen viisitoista."
"Missä sä oot koulussa?"
"En missään, mä pidän välivuotta, oon siivoamassa yhdessä vaatekaupassa keskustassa", se sanoo hätäisesti.
"Ai, missä?"
"Öö, tuota, Coralinessa."
"Coralinessa, mitä, mun mutsi omistaa sen?"
"Mitä? Omistaako?" Ruska säpsähtää. "Eikä varmaan omista?"
"No omistaa omistaa... okei joo, mä en oikeasti edes tunne mun äitiä, että mä en tiedä kuinka paska siivoaja sä olet", mä virnistän, ja Ruska hymyilee mulle leveästi takaisin. No niin, hienoa.



Me lähdetään kävelemään toista kierrosta, mä en edes huomannut, miten me käveltiin eka kierros pururadan ympäri, mutta lähdetään heti seuraavalle. Mulla ei ole kylmä, eikä vissiin Ruskallakaan, se ei ainakaan valita kylmyyttään, mä olen huomannut että naispuoliset olennot tykkäävät valittaa kylmyyttä aika paljon. Ehkä Ruska on sitten erilainen. Miten vain.

"Kerro mulle Amandasta", Ruska pyytää. "Millainen se on?"
"Miksi sä haluat Amandasta tietää?"
"No kun... mä haluan tietää, millaisesta ihmisestä sä pidät."
"Mä pidän susta."
"Mutta sä pidät myös Amandasta. Mä haluan tietää. Kerro mulle?"
"No öö, en mä tiedä mitä mä kertoisin Amandasta." Sen sanottuani mä alan pulputtaa sanoja, kaikkea mahdollista alkaen siitä, miten Amanda pitää hiuksiaan, jatkuen sen vaatteisiin, meidän erilaisuuteen, siihen, miten kaunis se oli sinä aamuna kun se jätti mut Cosmovinkeillä, mä kerron sille miten se katseli mua ysiluokalla pitkään, mä kerron miten me suudeltiin ekaa kertaa Amanda pihalla, se asuu tästä parin kilometrin päässä, mutta yhtä lailla toisessa kaupunginosassa, joka on kaikkien muiden kuin mun isän mielestä parempaa aluetta kuin tämä. Ruska kuuntelee tarkkaavaisena, ja mua alkaa hävettää mun purkaus - varmaan mä kerron mun uudelle ihastukselleni mun entisestä tyttöystävästä kaikkea tällä tavalla. Mua hävettää aika hitosti, mutta Ruska vain kävelee mun vieressä, se nyökyttelee aina välillä ja näyttää siltä, että se oikeasti kuuntelee. Mä vaikenen lopulta, ja pahoittelen purkaustani.

"No jaa, nyt mä ainakin tiedän, millainen Amanda on... ja mä en ihmettele yhtään kun sä päätät että valitset sen."
"En mä usko, että mä valitsen sen. En mä tiedä. Mä pidän susta ihan kauheena, Ruska."
"Ei mutta, sillä on paljon asioita, mitä mulla ei ole."
"Niin kun muka mitä?"
"Tissit", Ruska sanoo ja virnistää.
"No vitut tisseistä."
"Kuulostipa korrektilta."
"Heko heko."

Ruska hymyilee omituisesti, ja muakin hymyilyttää. Silti mä tunnen itseni asteittaiseksi kusipääksi - miten mä voin mennä selittämään tuollaista Ruskalle, kun mä olen itsekin aivan helvetin pihalla tästä koko jutusta. Mä en edes tiedä, perustuuko tämä mun ihastusajatukseni (jonka mä olen kehittänyt tässä ihan lyhyen ajan sisällä) siihen ajatukseen, että mun [i]pitäisi[/i] alkaa Ruskan kanssa johonkin, koska se vaikuttaa sopivalta tekemään Amanda mustasukkaiseksi, tai jotain tällaista, ihan mitä tahansa. Mä pudistan itsekseni päätäni kun me kävellään takaisin meidän taloa kohti, mä pahoittelen ja väitän, että mun on pakko lähteä sisään tekemään läksyjä, mutta oikeasti mun on vain pakko päästä kasaamaan ajatukseni. Joskus musta tuntuu, että mä voisin ihan hyvin räjäyttää pääni, eikä ketään haittaisi.

/ danaatti on edelleen ihkuin. ♥