#19: Kim | 27426

"Kim", isä huutaa mun huoneen ovelta, mä en viitsi edes nostaa katsettani siihen - se luultavasti on siinä Carolinan kanssa, enkä mä halua nähdä neiti Grundströmiä. "Kim, musiikki hiljemmalle!"
"En pistä", mä sanon normaaliin ääneeen, se tuskin kuulee sitä mutta lukee ainakin huulilta.
"Nyt", se huutaa. "Naapurit valittaa, idiootti. Me saadaan häätö tätä menoa."
"Kiinnosti kun kilopascal."
"Kim", isä huutaa. "Sä pistät sen [i]nyt[/i] hiljemmalle, tai mä tuun ja pistän sen itse." Mä vaivaudun lopultakin nostamaan päätäni sen verran, että mä näen, että isä seisoo mun ovella, se on yksin, mutta sitten mun koko loppupäivä pilataan julmasti ja isän viereen ilmaantuu - kukas muukaan kun neiti Carolina Grundström. Jes, yllätys yllätys...
"No niin, sä voit mennä pois", mä sanon huitaistuani epämääräisesti johonkin suuntaan stereoiden kaukosäätimellä, okei, se kuitenkin vaimenee ainakin kolme pykälää. "Sun ei tarvii enää esittää auktoriteetillista isää Carolinan edessä."
"Kim, koita käyttäytyä."
"Ei mun tarvitse", mä vastaan ja painan silmät kiinni. "Joo, mutta mulla on tärkeetä tekemistä nyt, joten voitte mennä pois."
"Niin kun mitä?" isä kysyy kulmat kurtussa ovelta.
"Niin kuin runkata Gerard Wayn äänelle ihan vitun kovaa, koska mä olen niin perkeleen homo että ei mitään rajaa", mä heitän sille, keskityn näyttämään siltä että olisin ihan sataprosenttisen tosissani. Isä katsoo mua hetken aikaa pää kallellaan, ja ottaa sitten tietäväisen ja ymmärtäväisen ilmeen naamalleen.
"No sitä mä olin vähän aatellutkin", isi nyökkää, ja mun tekee mieli heittää sitä jollain. Esimerkiksi tiiliskivellä. "No mutta onnea nyt, kun tulit kaapista ulos."
"Kiitos kiitos. Te voitte nyt häipyä siitä." Lopultakin iskä ja Carolina tottelevat mua, ne katoavat mun ovelta ja jättävät sen - totta kai - auki. Mä mietin hetken aikaa, jaksaisinko nousta sulkemaan sen itse, mutta huudan sitten niille kahdelle perään, että voisivat vaikka esimerkiksi sulkea mun oven perässään. Carolina palaa, katsoo mua ovelta kulmat kurtussa, mä nostan keskisormeni pystyyn rauhan merkiksi ja se vetää oven hiljaa kiinni, ja nyt mua kaduttaa. Se menee itkemään iskälle, että mitä pahaa se on tehnyt kun sen poika vihaa sitä niin paljon, ja sitten iskä tulee mulle aukomaan, että vaikka mä vihaisinkin Carolinaa, voisinko mä edes yrittää käyttäytyä edes jotenkin, niin että niiden seksielämä ei menisi pilalle sen takia että Carolina ottaa niin kovasti paineita musta. Eihän se ole koskaan ottanut musta paineita, joten miksi ottaisi nytkään? Oikeasti.

Mä suljen silmät ja painan kämmentyvet suljetuille luomilleni. Mua ärsyttää, vituttaa, kyrsii, mitä tahansa, mä en edes osaa keksiä niin kuvaavaa sanaa tälle tunteelle kuin tarvitsisin. Okei, mulla ei ole krapulaa, mulla ei ole mitään sellaista - jollei lasketa sitä, että mä taisin olla vielä herätessänikin jonkin verran humalassa, mikä on jo sinänsä aika saavutus koska mä en ole itse ostanut tippaakaan alkoholia, ja mun suussa maistui vanha tupakka, ja mun päähän oli uponnut muistikuva, josta mä en uskalla olla varma, onko se todellinen - nimittäin että mä suutelin Ruskaa. Niin, ja että se on poika.

Mun päässä on menossa pahin kaaos varmaan sen jälkeen kun Amanda jätti mut, eli kai kolmeen viikkoon tai jotain. Ruska on omiaan sekoittamaan mun aivojani, koska joo, jos ne mun hatarat muistikuvat todellakin tapahtuivat eilen - että mä suutelin sitä, että se onkin poika (mikä tuntuu näin jälkikäteen miettien ihan fiksulta ajatukselta, ehkä mä olen humalassa edelleen, mitä mä en usko, mutta se tuntuu ihan järkevältä että se olisi poika - mä vain olen päätynyt itselleni mieluiseen lopputulokseen eli siihen, että se on tyttö). Mä en ole koskaan, ikinä, [i]milloinkaan[/i] edes sekunnin vertaa kuvitellut tuntevani mitään [i]homoseksuaalista[/i] ketään kohtaan, mutta nyt kun miettii, ei se sinänsä ole niin ihmeellinen asia - tai siis. Okei, mä tiedän, että mulla kuuluisi olla mieletön kriisi juuri nyt, mutta mä en jaksa kriiseillä tällaisesta - mun elämä on muutenkin niin helvetin hienoa, että homoseksuaaliset tunteet poikaa kohtaan, jota luulin vielä eilen tytöksi, ei tunnu enää missään. Homoseksuaaliset tunteet, voisin tietysti kokeilla kuulostaa vielä vähän mäntimmältä, voisi kyllä olla melko vaikeaa. Miten vain, mä mietin ja pyöräytän silmiäni. No, ainakaan iskällä ei tuntunut olevaan mun homouden kanssa ongelmaa - ihan sama vaikka mä en ollut tosissani, tai en ainakaan kuuluvasti tosissani. Mulla ei sinänsä ole hajuakaan tästä koko jutusta, ja mun on oikeasti pakko päästä selvittämään tämä koko juttu Ruskan kanssa - se, että suutelinko mä sitä eilen, se, sanoiko se tosiaan pitävänsä mun tupakan hajua seksikkäänä, ja ennen kaikkea se, onko se tyttö vai poika. Jos mä jaksaisin nousta, mä voisin mennä vaihteeksi istumaan mattotelineelle, siitä on tullut ikään kuin mun ja Ruskan ainainen tapaamispaikka, siellä mä aina törmään siihen, mutta toisaalta, mä voisin mennä vaikka suoraan sen asunnolle - mähän kuitenkin tiedän, missä se asuu, koska mä saatoin sen sinne tässä yksi päivä ja kaikkea hienoa, mutta silti. Mä vilkaisen kelloa, se on vasta kolme, se on ihan mahdollista että se ei ole vielä edes herännyt - sehän kuitenkin peeloili viime yönä pitkin pihoja keskellä yötä mun kanssa, okei, ei munkaan pitäisi kaiken järjen mukaan olla vielä hereillä koska mä en jaksanut raahustaa nukkumaan ennen aamukuutta (mikä ei tietenkään ole mun vika, vaan sen, että mä osasin pistää stereoni päälle jopa humalassa ja mä biletin pitkäjohtoiset kuulokkeet päässäni pitkin omaa huonettani lol jotain MCR:ää, sen verran voin sanoa, että niiden uusin levy on mahtavaa kännimusiikkia), ja mä taisin herätä joskus kahdentoista aikaan, mutta en ole jaksanut nousta ylös ennen sitä, olen vain odottanut, että mun pää alkaisi vähän selvitä, mä olin vielä vähän humalaisessa kun heräsin ja yritin ekan kerran nousta ylös. Nyt mä nousen kuitenkin istumaan ihan varovasti, koettelen päätäni, ei heitä enää niin kuin vielä kolme tuntia sitten. Mä nousen varovasti jaloilleni ja huomaan pysyväni pystyssä, mä otan muutaman askeleen kohti ovea ja kaikki tuntuu edelleen ihan hyvin. Mä pääsen hengissä kylpyhuoneeseen asti, heittelen vaatteet päältäni lattialle miten sattuu - mä taisin sammua sänkyyni täysissä pukeissa, okei, Ruska kyllä yritti maanitella mua ottamaan vaatteita pois ennen kuin lähti mutta paskat mä siihen suostuin. Mä onnistuin huijaamaan Ruskaa, että sammuin, ja se katosi varmaan kotiinsa, ja sitten mä nousin ylös ja aloin bilettää yksinäni ihan kaatokännissä My Chemical Romancea, mä rakastin jokaista hetkeä vaikka mä taidan olla vähän enemmän kuin vähän mustelmainen sen seurauksena.

Suihku tuntuu tajuttoman hyvältä kun se huuhtelee mun ihoani puhtaaksi eilisen hiestä, pesee hiuksista pois sitä tupakanhajua joka oksetti mua vielä viime yönä jonkin verran, oho, huppista saatana, miten vain. Mä kuuntelen toisella korvallani, mitä muualla asunnossa tapahtuu, okei, ne eivät ole olohuoneessa mikä on ehdottomasti mahtava juttu, mä en missään nimessä haluaisi kuulla niistä äännähdystäkään jos ne sattuisivat olemaan siellä, koska hyi ällöä. Mä mietin tosissani, että jos lähtisinkin Ruskan luo evakkoon isääni ja Carolinaa, se tuntuu jopa ihan hyvältä ajatukselta - miksikäs ei. Mä en kuitenkaan uskalla vielä mennä sinne, ihan vain siltä varalta että jos se tai sen serkku tai joku muu siellä niiden kämpässä nukkuu, tai jotain sellaista, mä en halua herättää kumpaakaan ja saada ikuisia vihoja niskoilleni, koska jos Ruska tosiaan asuu serkkunsa tai jonkun sellaisen (mä en kuollaksenikaan muista, mitä reittiä se oli Ruskalle sukua) kanssa, sen vihat mua kohtaan voisivat pikkuisen vaikeuttaa meidän suhdetta. Olettaen, että meille voisi edes ikinä tulla mitään suhdetta. Niin ja olettaen, että mä eilen oikeasti suutelin sitä ja se suuteli mua takaisin. Niin. Hiton hienosti menee taas, Kim, aivan mahtavasti. Miksi mä en voi omistaa normaalia elämää, mä manailen itsekseni mielessäni hieroessani shampoota hiuksiini - miksi mulla ei voi olla normaalia perhettä ja normaalia tyttöystävää, miksi mun pitää vain säätää kaikkien kanssa ja voi kettu.

Mä päädyn sellaiseen lopputulokseen, etten uskalla mennä Ruskan oven taakse koputtelemaan. Sitä paitsi, mun ei kannata olla liian helppo - kiinnostus laimenee. Ainakin Amandan Demien mukaan, eh, en mä koskaan lukenut sen lehtiä sen luona, en.

Ai niin, Amanda. Siitä ei ole kuulunut mitään, ja hetken aikaa mä mietin, pitäisikö sille soittaa - mä välitän siitä edelleen ihan törkeän paljon, vaikka, no, vaikka Ruska. Hiuksia huuhdellessa mä päätän soittaa sille illemmalla, mä soittelin sille viimeksi viime maanantaina eli vajaa viikko sitten, en ole soittanut useammin koska olen semisti kyllästynyt sen säätöön. Ei tarvitse karata Rovaniemelle viikoksi kertomatta, mihin menee. Tarkemmin kun miettii, turha sille on soittaa - kympistä vetoa että se tulee huomenna kouluun. Mä alan aggressiivisesti pestä vartaloani saippualla, kiukuttelen mielessäni Amandalle, ei ole todellista tämä, ei varmasti ole. Amanda on oikutellut aina, tehnyt mitä tykkää, mutta olisi voinut luulla, että sillä olisi niin paljon järkeä että Ananaksen katoamisen jälkeen se olisi voinut edes ilmoittaa, mihin menee. Oisko ollut niin kamalan vaikeaa? Huoh, naiset.