#33: Kim | 46413

Mä tuijotan seinää, iskä yrittää huudella mua keittiöstä mutta mä esitän, etten kuullut mitään. En mä halua kuulla sitä, mä en halua nousta ylös ja mennä sen ja Carolinan kanssa syömään, Carolina on ruvennut pyörimään täällä enemmän ja isä jaksaa laittaa ruokaa, koska sen tuleva vaimo on täällä. Mä en edelleenkään tajua tätä naimisiinmenojuttua, mutta ihan sama.

"Kim", iskä huutaa käytävältä. "Haloo!"
"Mitä", mä mutisen, se avaa mun huoneen oven ja mun tekee mieli heittää sitä jollain mahdollisimman painavalla.
"Syömään."
"Ei oo nälkä."
"No parempi olla. Meillä ois äidin kanssa asiaa."
"Sano nyt vielä että se on paksuna", mä tiuskaisen ja käännän kylkeä niin, että olen selkä päin siihen.
"Ei sentään", iskä murahtaa. "Tuu nyt. Pitäis kysellä joululahjoista."
"Mä en halua joululahjoja. Mä vihaan joulua. Mä en suostu viettämään joulua."
"Älä puhu paskaa", se toteaa. "Nyt ylös sieltä tai mä kannan sut."
"Mä. En. Halua. Ruokaa. Enkä ainakaan joululahjoja."
"Kim, tää on viimeinen varotus."
"Olkoon, ei kiinnosta."
"Sä et jätä mulle vaihtoehtoja", iskä sanoo melkein pahoittelevasti, ja seuraavaksi mä tajuan, miten se kantaa mua ulos mun huoneesta kohti keittiötä. Mä potkin hulluna, mä en edes tajua miten se onnistuu tuossa, koska mä olen sitä vain vajaa viisi senttiä lyhyempi, okei, mä painan kolmekymmentä kiloa vähemmän mutta silti, miten se vain pystyy siihen? Mä meinaan potkaista Carolinaa otsaan, voi vittu kun en osunut, olisin tähdännyt parikymmentä senttiä vasemmalle niin olisin mäjäyttänyt siltä tajun kankaalle. No jaa, aina ei voi voittaa. Isä istuttaa mut tuoliin, johon mä jään nyrpeänä istumaan, mitä sitä turhaan liikkumaan. Iskä ja Carolina höpisevät jotain omiaan ja olettavat, että mua kiinnostaisi, joo, ei mitään pelkoa. Carolina lappaa lautaselle risottoa, ja iskä mäkättää kun mä en sano kiitos, mä mulkaisen sitä ja olen ihan hiljaa, en koske ruokaani.

"Missä Ruska on", Carolina ihmettelee varovasti, "sitä ei oo just näkynyt."
"Kuule kun en tiedä."
"Yritä nyt vähän olla yhteistyökykyinen." Mikä sä olet puhumaan yhteistyökyvystä, neiti, tuleva rouva, En halunnut lasta joten odotin kymmenen vuotta ja otan sitten vasta sen isän takaisin.
"No mä en tiedä, voi helvetti", mä tiuskaisen. "Sitä ei oo näkynyt loman alun jälkeen, ei oo mun vika."
"Kai te vielä seurustelette", Carolina huolehtii.
"Öö, no nyt kun miettii, kuuluuko se sulle?"
"Mä olen sun äiti."
"Käyttäydy sit niin äläkä oo mun kimpussa. Sä et selkeästikään osaa tätä äitijuttua."
"Kim", Carolina vetoaa, "älä viitti. Mä en pärjää sun kanssa."
"Olisit ollut äiti alusta alkaen niin ehkä sit pärjäisit", mä sanon kylmästi. "Mulla ei ole nälkä", mä sanon iskälle ja työnnän lautasta poispäin. "Kiitos", mä lisään vielä hetken harkinnan jälkeen isälle, vaikka vallan hyvin tiedän, että Carolina se teki ruoan. Mä tunnen molempien katseet selässäni kun nousen ylös ja pakenen huoneeseeni. Mitä mä pakenen? Ajatuksiani. Yksin ollessa mä sain aika hienosti suljettua Ruskan ulos mielestäni, mutta nyt Carolina nosti sen aika lahjakkaasti taas ylös. Kiitti vitusti, [i]mutsi[/i].

Siitä on nyt neljä päivää, kun mä näin Ruskan viimeksi. Se oli omituinen, oli puolet meidän kolmen minuutin kohtaamisesta käsi suun ja nenän peittona ja tuijotti mua silmät suurina. Mä en ymmärtänyt silloin, mikä sillä oli, se taisteli selkeästi jotain vastaan mutta mitä, mä en tajunnut. Vasta viime yönä, kun mä makasin hereillä sängyssäni puoli neljään, mä tajusin, että sillä oli nälkä. Pakkohan sen on niin olla. Mä en tajunnut sitä aiemmin, koska en antanut itseni ajatella sitä, mutta viime yönä mä muistelin sitä yhtä iltaa kun mä annoin Ruskalle joululahjan, ja... niin. Mä olen tietoisesti sulkenut Ruskan mielestäni nyt kaksi päivää, mä nimittäin kävin kaksi päivää sitten sen oven takana, tietenkin pimeän laskeuduttua. Mä tiesin kyllä ettei se ole fiksua koska Amanda, mutta kävin silti, mulla alkoi olla ikävä Ruskaa koska kolme päivää ilman sitä muuten kuin sen yhden ainoan kerran kun se oli sanalla (tai sanoilla, mutta kuitenkin) helvetin omituinen. Oven avasi Amanda, joka totesi, että Ruskaa ei ole näkynyt pariin päivään ja se on mystisesti kadonnut ihan kokonaan. Se ei sanonut sitä ääneen, mutta mä tajusin kyllä äänenpainoista - kahteen [i]päivään[/i], mystisesti [i]kadonnut[/i]. Musta tuntuu ihan selvältä, että se katosi oikeastaan saman tien sen jälkeen kun mä näin sen nälissään, ja näin ollen syytän tietenkin itseäni. Miksi, en tiedä, mutta varmasti se on mun vikani - jotenkin. Mä olen pakottanut itseni sulkemaan pojan ulos mielestäni, mä en halua ajatella sitä yhtään enempää, koska mulla on riittävän paska mieli muutenkin. Hyvää joulua, Kim.

"Mikä sulla on", Carolina kysyy ovelta, mä en edes huomannut, että se tuli paikalla. Mä en jaksa edes vittuilla sille, aika hälyttävää tämä.
"Ei mitään."
"Miksi sä sitten vittuilet kaikille koko ajan", se kysyy. "Ei elämä oo noin kamalaa."
"Mitä sä tiedät elämän kamaluudesta kun et sellaista omista."
"Olipa hauskaa", Carolina sanoo ja pyöräyttää silmiään. "Kim, ihan niin kuin for fucking real." Moi, mä olen Kim, mä olen kuusitoista, ja mun äiti on astetta nolompi muija.
"Mee pois."
"Onks sulla vielä jotain joululahjatoiveita?"
"Mitä?"
"Niin että haluatko sä vielä jotain? Onko toiveita?"
"Aatto on huomenna." Terävä havainto, Kim. Oot kyllä parhaassa iskussa.
"Kaupat on auki kolmeen."
"Hyvä että sä oot ajoissa liikkeellä."
"Haluatko sä vielä jotain??"
"En. Sitä mitä mä haluan, ei saa kaupasta."
"Mihin Ruska katosi?" Carolina kysyy yllättävän fiksusti. Hyvä hyvä mutsi.
"Jaa-a kun en oikein tiedä."
"Soita sille."
"Ei oo numeroa."
"Käy sen luona."
"Ei se ole siellä."
"Mä haluaisin rauhallisen joulun, Kim. Etsi Ruska niin voitais olla rauhassa ja sä et vittuilisi koko ajan kaikille."
"Vaan olisin hiljaa, niin kuin yleensä sun kanssas."
"Miten vaan", se sanoo ja kohauttaa olkiaan. "Me käydään huomenna vielä kaupassa, tarviitko sä jotain?"
"Tuo värinpoisto", mä sanon hetken mielijohteesta.
"Hiuksiin?" se varmistaa ja mä tuhahdan.
"Ei kun varpaisiin. Niin ja tuokaa kans punainen väri." Mitä tapahtuu? Näinkö pahasti mä sekosin, oikeasti?
"Onko sävyllä väliä?"
"No punainen?"
"Mut minkä punainen? Viininpunainen? Oranssinpunainen? Mikä punainen?"
"Tollanen kuin tuolla", mä sanon ja osoitan kaappini oveen kiinnittämääni Voguesta suurennettua kuvaa kestähän muusta kuin Gerard Waysta, joka on vaihteen vuoksi hel-vetin seksikäs.
"Ootko sä varma?"
"Olen."
"Miten vain", Carolina sanoo ja pyöräyttää silmiään. "Itte sä hiuksesi pilaat. Noi mustat on musta kivemmat."
"Niin pilaan, ja iloisesti."
"Mut vasta välipäivinä, okei?"
"Jos sä niin tahdot", mä myönnyn kiltisti. Voi jee että mä olen kiltti äidilleni, joka on enemmän ilkeä äitipuoli kuin äiti. Carolina mussuttaa vielä jotain, mutta mä huitaisen sängylle jääneellä kaukosäätimellä stereoihin päin, Dr. Death Defying käskee vaihteen vuoksi [i]look alive, sunshine[/i] ja peittää sillä Carolinan äänen, se tajuaa että äiti-poika-keskustelut on nyt keskusteltu ja jättää mut murehtimaan yksin elämääni.

Vitut mä haluan joululahjoja. Mä siteeraan mielessäni yhtä biisiä, I don't care about the presents underneath the christmas tree.
"All I want for Christmas is you", mä mutisen ääneen ja mulkaisen välinpitämätöntä Gerardia kaapin ovessa. Niin, perkele, näin sä laulat ja kuulostat hiton hyvältä, niin kuin aina, ja nyt mä siteeraan tässä sua (vaikka se onkin kai Mariah Careyn se alkuperäinen biisi, mutta se on aivan sama mulle, en mä nyt Mariah Careyta siteeraisi), ja mässytän yksinäni elämän kurjuutta. Mun tekee mieli tupakkaa. Nyt kun ajatus pälkähti päähän, mun tekee sitä mieli enemmän kuin koskaan - mä tahdon vain tupakkaa, mun on pakko saada tupakkaa.

"Carolina?" mä huikkaan, se ilmaantuu ovelle ja näyttää tyytyväiseltä itseensä, tää on varmaan eka kerta ikinä kun mä puhun sille ihan oma-aloitteisesti ja suoraan.
"Tuokaa mulle kans tupakkaa."
"Ootko sä alkanut tupakoida?"
"Joo", mä vastaan hetken mielijohteesta. En kyllä ole, mutta miten vain, jos mä saan sillä ilmaiseksi tupakkaa.
"Ei ole fiksua se", Carolina toteaa, mutta kysyy sitten, mitä saisi olla.
"Vaaleanvihreää Pall Mallia", mä vastaan miettimättä tarkemmin, se on sitä jota Ruska sanoi seksikkääksi. Carolina nyökkää ja katoaa sitten taas, ja mä jään taas yksin. Ei mene hyvin mullakaan taas.

Hitto että mulla on ikävä Ruskaa.