#11: Kim| 15044

Mä kuulen omaan huoneeseeni, miten isä ja Carolina juttelevat jotain, mä en yhtään tiedä mitä ne puhuvat, eikä kyllä totta puhuakseni kiinnostakaan - ne eivät todellakaan puhu mistään, mikä liittyisi muhun, enhän mä nyt voi pilata niiden yhteistä aikaa olemalla edes puheenaiheena, ja no, ne luultavasti puhuvat siellä rivouksia ja hässivät toisiltaan aivot pihalle. Se on sinänsä aika mielenkiintoista (vaikkei asia mua kiinnostakaan, ne ovat kuitenkin mun vanhemmat), mitä kymmenen vuoden kokonaan ilman kontaktia oleminen aiheuttaa - ne ovat molemmat neljävitosia, työssä käyviä ihmisiä ja sitten ne vain... hyi saatana, en halua ajatella. Mä en tunne suurin piirtein ketään, jonka vanhemmat enää harrastaisivat seksiä - ainakaan keskenään. Että niin. Hyi saatana, mä ajattelen ja hillitsen yökkäyksen, mä en halua ajatella noita kahta. Mä olen vakaasti sitä mieltä, että mun isäni tarvitsee jonkun muun, jonkun paljon paremman - se on ihan semisti hyvän näköinen edelleen, se saisi varmaan kenet tahansa 40+-naisista, ja puolet 30+-naisista, ja tietyn valikoiman 20+-naisista, jotka vain tykkää vanhoista äijänkäppyröistä, jotka on niin vanhoja, että voisivat olla niiden isiä. Mutta ei, mun isäni ei halua ketään hyvännäköistä, itseään nuorempaa, seksikästä naista (tai edes miestä), vaan se haluaa omanikäisensä, ei erityisen hyvännäköisen Carolina Grundströmin, joka pitää "aikuisten naisten" vaatekauppaa keskustassa ja rakastaa Neil Gaimania. Iskä, mikä meni vikaan?

Mä en itse ikinä valitsisi ketään joka olisi yhtään niin kuin Carolina. Mä hymyilen pienesti ajatellessani Ruskaa - se on mahdollisimman kaukana Carolinasta, ehkä ainoa niiden yhteinen asia on se että Ruskakin käyttää mustia vaatteita, ainakin enimmäkseen. Okei, mä olen nyt tavannut sen vasta jotain kolmesti, mutta siis silti, sillä on aina ollut mustat hiukset, eikä se mua haittaa - Amandan vaatteiden värikkyys pisti aina välillä silmään, ja me näytettiin aina välillä aika hiton tyhmältä - moi, mä näytän stereotyyppiseltä emolta ja sitä rataa, ja Amanda... no, se näyttää normaalilta ihmiseltä. Pitkät, ruskeat hiukset, joko sellaisella sotkuisella nutturalla tai auki tai ponnarilla, mutta ei koskaan mitenkään erikoista kampausta (mä luulen että se olisi heittänyt vanhoihinkin tuollaisen nutturakampauksen, tai siis heittää, kyllähän se silti vanhat tanssii, vaikken mä tanssikaan niitä ilmeisesti sen kanssa), ja jotain perustoppeja jotka heruttavat ehkä pari senttiä liikaa, ei koskaan mitään ihmeellisempiä printtipaitoja - sen ainoa printtipaita on varmastikin John Lennon-t-paita, jossa on vaaleansininen John edessä ja takana lukee, että war is over. Niin ja se käyttää ihan tosissaan sinisiä farkkuja, pillejä, totta kai. Että niin. Me näytettiin kevyesti tyhmältä yhdessä, koska mä itse suosin lähinnä mustaa ja bändipaitoja, ja jos ei bändipaitoja, niin ainakin mustia, tavallisia t-paitoja ja huppareita, ja sitä rataa.

Ruska taas - no, Ruska käyttää miesten vaatteita ja farkkuja, jotka roikkuvat sen päällä vaikka niiden pitäisi selkeästi olla pillit, sillä ei ole oikeastaan mitään muotoja mutta mitä se haittaa, mä pidän siitä tuollaisena. Sitä paitsi se kuulemma harrastaa partiota - musta tuntuu, että mun isä tulee rakastumaan tähän tyttöön. Se ihan avoimesti inhosi Amandaa, tai siis, se ei ollut koskaan kotona kun mä toin Amandan tänne, koska mä en halunnut että Amanda näkee miten mun isä ja äiti kuhertelevat sohvalla kuin pahaiset teinit. Että niin. Mutta isä inhosi Amandaa jostain kumman syystä ja näytti sen aika hiton selkeästi mulle, mutta musta tuntuu että se tulee ihan aikuisten oikeasti rakastumaan tuohon tyttöön - sehän harrastaa partiotakin, ja se asuu samassa talossa (isän mukaan paremmalla alueella, kenen tahansa muun mielestä kaupungin vaarallisimmalla alueella), ja voi jee. Mä hymyilen tyytyväisenä itseeni, vaikka oikeastihan sillä ei ole mitään väliä mitä mun isäni ajattelee - ei sitä oikeasti edes kiinnosta mun asiat, niin miksi sitä pitäisi muka kiinnostaa?

Mä nousen ylös sängystäni ja avaan oven mahdollisimman kovaäänisesti, niin että ne tajuaisivat erota toisistaan edes pikku hetkeksi. Mulla tekee mieli lenkille, mutta mun kollarit ja toinen huppari (mä unohdin toisen kahdesta hupparistani eilen Ruskalle, enkä ole nähnyt sitä vielä tänään) ovat kylpyhuoneessa, joten mun on pakko mennä ulos täältä. Ne tuskin edes kuulivat mun oven kolistelua, ainakaan niiden juttelu ei kuulosta siltä - mä kuulen kyllä niiden äänet, mutta kieltäydyn kuulemasta sanoja, mä en halua kuulla, ihan tosissaan. Äiti ja isä jotka puhuu pervoja toisilleen - ei kiitos. Mä melkein juoksen kahden metrin matkan kylpyhuoneeseen ja suljen oven takanani mahdollisimman kovaäänisesti. Mä vaihdan nopeasti vaatteet, mä voisin ehkä tänään ehtiä käymään lenkillä ennen kuin näen Ruskan, mutta jos sitä kysytään, että Ruska vai lenkkeily, mä valitsen ehdottomasti Ruskan.

Tää on ihan omituista. Eilen, kun me puhuttiin vaikka mitä, musta tuntui siltä että näin tän kuuluukin olla, mun kuuluu jutella sen kanssa ja ehkä vähän vihjailla jotain siihen suuntaan, että pidän siitä, varsinkin kun en tiedä, mä en ole yhtään varma, pidänkö siitä siinä mielessä vai en - ajatukset Amandasta kummittelevat edelleen mielessä, mutta mä en tiedä, se on jo painunut taka-alalle, koska Ruska. Mä haluan ihan hitosti nähdä Ruskaa taas, vaikka näin sen viimeksi eilen - tää on todella, [i]todella[/i] omituista, ottaen huomioon että mä kuitenkin olen puhunut sen kanssa tasan kaksi kertaa. Rakkautta ensi silmäyksellä? En sinänsä usko, koska mä tiedän, etten mä ole siihen sananmukaisesti rakastunut, mutta musta tuntuu, että tää voi olla jotain ihastuksenasteista tai jotain sellaista tällä hetkellä. Mä en tiedä, mä olen ihan sekaisin.

"Mä lähden lenkille", mä huikkaan selkä päin olohuoneeseen ovelta.
"Okei, pidä kivaa", iskä huikkaa takaisin.
"Joo, pidä kivaa, koska tuut?"
"Älä sä ala leikkiä mun äitiä kun ei oo koskaan ennenkään onnistunut", mä tiuskaisen Carolinalle. "Oot kuustoista vuotta myöhässä."
"Et sä varmaan puhu sun äidille noin!"
"Ei se ole mun äiti", mä ilmoitan rauhallisesti, "koska äidit ei jätä poikavauvoja isien kanssa ja lähde viettämään rankkaa lapsetonta elämää."
"Sä et tiedä mitään rankasta elämästä", isi varoittaa. "Pidä pääsi kiinni nyt jos sä haluat lähteä sinne vitun lenkilles, sä et [i]voi[/i] puhua äidilles noin!"
"En mä äidille puhukaan noin", mä huomautan, "kun ei mulla sellaista ole."
"Kim!" Carolina huudahtaa, yrittää saada äänensä kuulostamaan tosi auktoriteetilliselta, mutta sen auktoriteetti ei tehoa muhun. Voisi tunkea auktoriteetin vaikka perseeseensä.
"Joo, moikka! Menkää vaikka makuuhuoneen puolelle siitä jos huvittaa, koska mä ajattelin tuoda Ruskan tänne ja mä en halua että se näkee, miten mun isä ja sen [i]naisystävä[/i] hässii sohvalla kuin pahaiset teinit", mä sanon ja painotan huolellisesti sanaa naisystävä. "No niin, heippa! Pitäkää jumala mielessä ja housut jalassa."
"Hassisen kone", isä toteaa melko voimattoman kuuloisesti, viitaten mun äskeiseen jumalat jalassa -sitaattiini. "Mene. Moikka."
"Moro moro."

Mä onnittelen itseäni kun sain pistettyä takaisin Carolinalle niin hyvin, tai en mä tiedä oliko tuo edes hyvin mutta multa se oli hyvin, koska mä en oikeasti kuollaksenikaan osaa vittuilla ihmisille, että niin. Mä tanssahtelen ulos käytävään ja pinkaisen hissiin, lyön voitonriemuisesti kutsunappulaa ja jään steppailemaan paikoilleni, kun odotan, että se tulee kasikerroksesta alas.

Ruska ei ole mattotelineillä, ja mua ärsyttää. Olisi ihan hyvin voinut olla, olisi saanut olla siellä, mutta ehkä se on ihan hyvä, ettei ole - mä en ole käynyt lenkillä moneen päivään. Okei, vain eilinen oli Ruskan vika, muut on lähinnä sitä että mä en ole jaksanut nostaa persettäni ylös sängystä, mutta kuitenkin. Mä lähden hölkkäämään kohti pururataa.




Mun jalat tärisevät tasan yhtä hirveästi kuin aina lenkin jälkeen, kun mä hoipun kotiin, viisi kierrosta, ja viides taisi olla liikaa, koska mun tekee ihan älyttömästi mieli oksentaa juuri nyt. Kuka käskee olla niin paskakuntoinen ettei jaksa edes vajaata kymmentä kilometriä sillä tappotahdilla, jota mä rakastan yli kaiken, okei, vain vähän aikaa sitten mä juoksin vielä vain neljä kierrosta, mutta silti.

Mä lysähdän istumaan mattotelineelle, Ruska ei ole vielä siellä, mutta mun jalat eivät kantaisi mua kotiin asti ainakaan ihan vielä. Mä takerrun metallisiin pienoihin ja roikun niissä, yritän pitää itseäni pystyssä ja kumarrun eteenpäin, mun päässä heittää siihen tapaan että mä olisin humalassa, vaikka en olekaan. Musta tuntuu oikein ihanalta juuri nyt, mua oksettaa ihan törkeästi, mutta jos mä nyt oksentaisin, mä oksentaisin lähinnä vatsahappoja.

"Kim", mä kuulen Ruskan äänen ja pakottaudun nostamaan päätäni, missä vaiheessa se tänne tuli, ei se tässä ainakaan äsken vielä ollut?
"Ai, moi."
"Onks kaikki hyvin?"
"Joo, vähän vain huono olo, ei mulla tässä muuta", mä mutisen, "joo ei mitään ihmeellistä."
"Tarviitko sä apua tai jotain?"
"En", mä sanon.
"Varma?"
"Joo joo."

Mä kumarrun eteenpäin oksentaakseni jalkojeni väliin, Ruskan jääkylmät sormet alkavat pyyhkiä mun kasvoilta hiuksia pois salamannopeasti. Mä oksennan asvaltille ja yritän tähdätä johonkin muualle kuin lenkkareilleni tai Ruskan tennareille.

"Hyi saatana, anteeksi", mä mutisen tytölle. "Ei ollut mitenkään mun mielipide susta tai mitään."
"Ei mitään, ootko sä kipeä tai jotain?"
"Ei kun mä juoksin tossa melkein kymmenen kilsaa vitun karseella tappovauhdilla. Mulla on aika vitun paha olo just nyt", mä puhisen. Se painaa kylmät sormensa mun niskaan ja mä hätkähdän sitä.
"Helpottaako?" se kysyy, kun kylmät väreet juoksevat pitkin mun vartaloa. "Mä teen tätä aina mun serkulle kun se tulee lenkiltä."
"Hyi saatana, miten sun sormet voi olla noin kylmät? Eiks niiden kuuluisi tippua irti kun ne on noin kylmät?"
"Ei sentään, mulla on vain huono ääreisverenkierto", Ruska sanoo ja naurahtaa. "Että silleen. Helpottaako vai otanko mä nää sormet pois?"
"Anna olla siinä", mä sanon ja nostan niskaani ihan huomaamattani sen sormia vasten. Mä luulin etten tiedä, mitä tarkoittaa että jonkun kosketus saa sähkön vartalon läpi, mutta nyt mä tiedän, ja se vahvistaa mun epäilyksiäni, siis siitä, että mä olisin ihastunut Ruskaan. Tää on aika hiton omituista.

"Nyt on parempi", mä mutisen, ja Ruskan sormet katoavat mun niskasta. Olisi se kyllä voinut niitä ihan hyvin pitää siinä edelleen, että silleen. Ei olisi mua ainakaan haitannut. Tää on ihan omituista, miten sen kosketus tuntuu niin hyvältä - ja ainakin hitosti paremmalta kuin Amanda, jota mä luulin vielä rakastavani, tai ainakin luulin vielä toissapäivänä rakastavani. Voisivatko asiat olla vielä vähän sekaisemmin, oikeasti?

"Mitä kuuluu?" Ruska kysyy.
"Ihan hienoa, vituttaa mun porukat."
"Mitä ne?"
"... mun isä seurustelee nykyisin mun äidin kanssa, ja äiti yrittää alkaa leikkiä mun oikeaa äitiä, ja sitä rataa."
"Mä en nyt siis tajunnut mitään."
"Niin että öö, mun äiti ei ollut silloin kun mä synnyin vielä valmis äidiksi, joten se jätti mut kahdestaan mun isän kanssa", mä selitän ja hymyilen kuivasti. "Ja nyt se sitten on alkanut seurustella mun isän kanssa ja leikkii mun äitiä, yrittää määräillä jotain paskaa, että silleen. Mutta joo, se ei ole mun äitini. Mutta mitä sulle kuuluu?"
"Ihan hyvää mulle, parempaa nyt kun näin sut", se hymyilee mulle pientä hymyä, ja mä virnistän takaisin. "Mä muuten toin sen sun cd:n ja hupparin kun jäi mulle eilen vahingossa."
"Joo, kiitos", mä hymyilen, "en mä kyllä niitä vielä ois kaivannut mutta silleen." Se ojentaa mulle sylissään olleen mytyn, mustan hupparin ja sen päällä olevan Danger Daysin, mun kaikkien aikojen lempibändini uusimman levyn. Mä otan ne syliini ja lasken jalkani epähuomiossa oman oksennukseni päälle. Hyi hitto.
"Onks toi ihan normaalia juosta silleen että sua oksettaa noin pahasti sen jälkeen", Ruska kysyy ja katsoo mua epäileväisenä.
"Ei välttämättä", mä sanon, "mutta ei se mitään!"
"Ei sitten, jos sä niin haluat", Ruska sanoo ja kohauttaa olkiaan. "Miten vain."
"Juurikin näin."