#25: Kim | 34695

Eilisilta selitti aika hiton paljon asioita. Muun muassa sen, mihin Ananas ja Amanda katosivat, molemmat niin yhtäkkiä, jättivät vain maanantaina tulematta kouluun. Tuo selitti itse asiassa oikein hyvin suurin piirtein jokaisen mun ihmettelemän asian - miksi Ruska ei koskaan valittanut kylmää, miksi se hengaa aina ulkona, ihan kaiken. Mä kuulostelen tunteitani, mutta en huomaa missään mitään pelkoa - joo, mitä siitä että se voisi juoda mun veret ihan huvikseen, ja se tekisi sen luultavasti niin nopeasti, että mä en edes huomaisi sitä? Voihan porkkanaankin tukehtua, mä voin hankkia itselleni syövän, mä voin jäädä auton alle vaikka heti huomenna - ihan mitä tahansa, ja mun on pakko myöntää, etten pelkää äkkikuolemaa. Ja sitä paitsi, sitten jos Ruska... no niin, tekisi mulle pahaa (mitä mä en usko, se sanoi eilen siitä sydänjutusta - se kuulosti sanalla sanoen friikiltä, mutta mitä pienistä), musta tulisi vain... samanlainen kuin se. Helppoa tämä, eikö toki - ei sillä, että mä haluaisin ryhtyä vampyyriksi, ei mitään sellaista, mä en ole mikään Bella Swan, tai Cullen, mä en ole nolo muija joka huokailee koko ajan, miten haluaa panna vampyyripoikaystäväänsä ja ruveta vampyyriksi. Ei tarvitse kysyä, mistä mä tiedän, mitä Houkutuksessa tapahtuu - mä taisin lukea ne kaikki tylsistyessäni viime talvena. Miksi? Koska mä tykkäsin Amandasta, ja ajattelin, että jos luen niitä koulussa, mä saisin Houkutuksen hurmaavan Amandan huomion itselleni. Okei, se ei toiminut, mutta niin vain sain huomion kuitenkin, vaikka sillä ei ollutkaan mitään tekemistä Houkutuksen kanssa. Mä kahlasin tuskissani kaikki neljä kirjaa läpi, ja siinä vaiheessa, kun Bella alkoi miettiä oo äm vitun gee, mun kuukautisten olisi pitänyt tulla jo, mä mietin ihan tosissani, että lopettaisin sen kirjan siihen - se oli sellaista aivojen ja oman ajattelukyvyn raiskaamista, että ei pahemmasta väliä. Mä kuitenkin taistelin sen kirjan loppuun ja elin loppuviikon jonkinlaisessa sumussa - mun aivoni oli murhattu juuri kliseillä, teiniangstilla ja muuten vain yltiömäisellä tyhmyydellä, jonka vain teinitytön aivot voivat sulattaa ja vääntää siedettävään muotoon, ja vain Amanda ja kaksitoistavuotiaat oikeasti pitävät siitä. Ainakin musta kovasti tuntuu siltä. No jaa, miten vain.

Mä en sitten mennyt tänään kouluun, enkä ole menossa ensi viikollakaan. Totta kai iskä, Carolina ja oikeastaan kaikki ovat lukeneet Amandasta, eivätkä ne yritä kukaan pakottaa mua kouluun - kai ne ovat kaikki yhtä pihalla siitä, mitä pitäisi tehdä, kun toinen tuolla tavalla kuolee. Mä olen aika hyvä tässä, huoneessani yksin lojumisessa ja järkytyksen esittämisessä, koska eihän mulla enää oikeastaan ole enää mitään oikeaa syytä olla järkyttynyt - tai pitäisi tietenkin olla, mutta mä en jaksa järkyttyä moisesta. Ei se oikeastaan mua järkytä, koska mä tosiaan, kuten jo aiemmin sanoin, en jaksa enää yllättyä mistään - mun elämäni on niin sanotusti niin pahasti fucked up, että oikeastaan mikään ei jaksa enää järkyttää. Niinpä mä vain makaan sängyssäni ja roikun ympäriinsä kotona, kun isä ja Carolina ovat duunissa ja Ruska kotonaan jumissa, mun tekisi mieli mennä Ruskan luokse mutta en kuitenkaan mene. Sen sijaan mä odottelen, että kello tulisi kaksitoista, että mä pääsisin huomaamattomasti livahtamaan S-markettiin, iltapäivälehdistä voisi selvitä jotain, koska tää on edelleen täydellinen mysteeri. Mun pettymyksekseni Ruska ei ollut tehnyt mitään, ja tää on aika hämyä, koska ruumis (joka siis kyllä edelleen kävelee, puhuu ja syö niin kuin ennenkin, tai siis, syö kyllä eri tavalla mutta silti, kuitenkin) on kuulemma löytynyt, siitä ei kerrota lehdistölle vielä mitään tarkempia yksityiskohtia, ja sillä tavalla, ainakaan eilen ei ollut sen tarkemmin kerrottu mitään.

Mua tylsistyttää pikkuisen tää kotona lojuminen, mä haluaisin sinänsä mennä Ruskan luokse, mutta mä tiedän, että en voi, koska se on luultavasti lukkiutunut johonkin kylpyhuoneeseen tai jotain, niin kuin kirjoissa aina tehdään - vampyyrit pakenevat aurinkoa pimeisiin, pieniin kopperoihin. Mahtaa olla tylsää lojua koko päivä kotona ja päästä ulos vain silloin, kun toiset rupeavat menemään nukkumaan, mä mietin kulmat kurtussa, mä en itse ainakaan kestäisi sitä. Olkoonkin, että mä rakastan yötä jokseenkin paljon, mä en osaa käydä valoisalla lenkillä eikä mikään ole ihanampaa kun lähteä neljältä aamulla heinäkuussa lenkille - ilma on pehmeän lämmintä, vähän viileämpää, mutta ei kylmää kuitenkaan, t-paita ja shortsit riittävät koska mä rakastan tappotahtia, mistä tulikin mieleen, että mä en ole käynyt paljon paskaakaan lenkillä. Satunnainen tupakointi ja yhtäkkiä lenkkeilyn melkein kokonaan lopettaminen, mä käyn lenkillä suunnilleen yhden kerran viikossa, kun ennen oli vähintään kolme, ei tee mulle kauhean hyvää, ja mä päädyn lähtemään lenkille. Jos joku tuttu tulee vastaan, mä vain juoksen ohi niin kuin en näkisikään sitä - mähän olen niin sekaisin entisen tyttöystäväni ja nykyisen kaverini kuolemasta, että ei mun kai tarvitse nähdä ketään, vaikka se tulisi vastaankin? Niin. Aukoton logiikka ja sitä rataa.

Musta tuntuu ihan törkeän hyvältä päästä ulos, vetää syvään henkeä, vetää alemman hupparin vetoketju kiinni ja lähteä kävelemään kohti pururataa. Mä tunnen oloni täydellisen hyväksi, koska kaikki on taas normaalia - tai niin normaalia kuin mun elämä ilmeisesti ikinä tulee olemaan. Mä en voi olla hymyilemättä tälle tunteelle, kun kävelen kohti pururataa, tuuli puhaltaa vastaan ja on melkein kylmää, mä värisen jonkin verran mutta en mä kuitenkaan oikeasti palele. Pururadan levennyksellä, jossa on ne tyhmät leuanvetotangot syystä X, mä pysähdyn venyttelemään lihaksiani, ja lähden sitten juoksemaan.

Mä en osaa sanoa, miksi se tuntuu niin helvetin hyvältä juosta niin kovaa kuin ikinä pystyy, tää ei ole mitenkään hirveän järkevää varmastikaan, mutta mitä pienistä. Mä rakastan tätä tunnetta, ja musta tuntuu hetken verran vielä paremmalta kuin äsken, kun kävelin tänne, ja mä luulin että se olisi melkein mahdotonta, että musta voisi tuntua yhtään paremmalta ilman, että räjähtäisin. Mua alkaa vituttaa tämä hyvä tunne, ei tää ole varmastikaan enää normaalia, tai mitään sellaista. Ei se varmaan ole normaalia, että susta tuntuu näin törkeän hyvältä vain siksi, että sun exäsi on hengissä, sun ei tarvitse käydä koulussa sen takia, että kaikki luulee että sä angstaat exäsi kuolemasta (okei, mun kyllä pitäisi käydä koulussa koska lukio, mutta vitut lukiosta, mä lopetan tän paskan ja lähden amikseen opiskelemaan sähköasentajaksi tai jotain muuta yhtä hienoa, ei, helvetti soikoon mä repäisen ja lähden opiskelemaan parturi-kampaajaksi), ja sun säätösi, joka paljastui miespuoliseksi, on myös vampyyri. Joo, mitäs vittua tämä taas on, mä en tiedä, eikä mua oikein kiinnostakaan, musta tuntuu että mä saan olla ihan niin vitun onnellinen kuin mä haluankin olla, ilman mitään vittuuntumisen tunnetta.

Mua alkaa hengästyttää, mä en muistanut hengittää oikein, niin kuin mun kuuluisi liikunnanopettajan mukaan hengittää juostessani, ja jalkoihin alkaa vähän tuntua, vähän niin kuin pohkeita kiristäisi tai jotain. Mä keskityn vain hengittämään oikein, niin kuin mun kuuluukin hengittää, että kaikki olisi kunnossa, että mä pääsisin eroon hengästymisestä, jos mä tässä vaiheessa hengästyn niin mä en tule jaksamaan normaalia neljää kierrosta pururadan ympäri. Mun ajatukset kuitenkin harhailevat hengittämisestä muualle, niin kuin ihan vain esimerkiksi Ruskaan (se ei hengitä ja mä hengitän, oh my god, elämä on ohi). Mä en jaksa kuitenkaan miettiä siitä mitään erityistä hienoa, ajattelen kyllä sitä silleen ylimaallisesti, mutta mä keskityn vain juoksemiseen ja siihen mukavaan tunteeseen, joka nipistelee vatsaa kun mä mietin Ruskaa, se on parempaa kuin mikään on ollut pitkään aikaan, ainakaan sen jälkeen kun mä aloin oikeasti huomaamaan, että mulla ja Amandalla alkoi mennä päin vittua. Kyllä sen huomaa nyt, kun miettii tarkemmin jälkikäteen, kyllä sen huomasi että meillä ei mennyt ihan niin hyvin kuin aikaisemmin, mutta se, mistä mä huomasin sen, oli se, että Amanda oli jotenkin jännittynyt suunnilleen kaiken sen ajan, kun me vietettiin kahdestaan. Se oli kyllä ihan normaali meidän kavereiden kanssa kun oltiin koulussa tai kaupungilla tai jotain, mutta kun me oltiin kahdestaan, se oli omituisen jännittynyt, mä en huomannut sitä silloin niin hyvin kuin nyt kun mietin jälkeenpäin, mutta nyt se on ihan helppoa huomata, että se ei selkeästikään kauheasti tykännyt olla mun kanssa kahdestaan. Mä en kyllä todellakaan tajua, miksi se sitten aina ehdotti, että mennään meille, mennään niille, mennään johonkin, tehdään jotain kahdestaan eikä oteta ketään yhteisiä kavereita mukaan, jos se oli sen mielestä niin törkeän kamalaa tai jotain. Mä en oikein ymmärrä sitä, mä en ymmärrä naisia. Mutta toisaalta, ei mun kai tarvitse ymmärtääkään naisia, mullahan on Ruska tätä nykyä, ja mitä vittua mä teen naisilla jos mulla on Ruska. Mua alkaa hymyilyttää taas, mä puhallan ilmaan huulien välistä ja hymyilen aika vitun leveästi, mä tunnen itseni hulluksi juostessani tässä hullun virne huulilla, kun mä vain ajattelen Ruskaa, mun säätöäni, josta mä ehkä saattaisin haluta poikaystävän. Okei, siinä on aika helvetisti kaikkia omituisia tekijöitä - esimerkiksi se, että Ruska on vampyyri - mutta silti, mun pitäisi keskustella tästä yhdessä sen kanssa. Okei, mä en kauheasti haluaisi keskustella siitä, ei muuten mitään mutta mä tuntisin itseni lähinnä tyhmäksi keskustellessani sen kanssa siitä - Ruskahan on luoja tietää kuinka vanha, olihan Houkutuksessakin Carlisle Cullen syntynyt joskus 1600-luvulla, jos mä nyt muistan oikein. Entä jos Ruskakin on suunnilleen niiltä ajoilta? Sillähän ei ole puhelinta eikä niillä ollut missään näkyvillä tietokonetta eikä mitään, entä jos se johtuu vain siitä että Ruska ei ole tottunut sellaisiin uuden ajan kapineisiin, tai jotain vastaavaa? Voi hittolainen. Mitä jos Ruska onkin tyyliin neljäsataa vuotta vanha vampyyri, mitä ihmettä mä olen sen rinnalla? Viisitoistavuotias teinipoika. Armoton kakara siis. Mä pyörittelen päätäni ja lopetan juoksemisen kuin seinään, pysähdyn seisomaan keskelle pururataa. Voi perkele, Ruska on varmasti ihan törkeän vanha - sehän ei suostunut puhumaan tykkäämisestäkään tai mitään sellaista, jos sen aikana hoidettiin asiat ihan eri tavalla kuin nykyisin, silloin vain kosiskeltiin ja jotain muuta paskaa, okei, mun on pakko myöntää että mulla ei ole harmaintakaan aavistusta, miten asiat hoidettiin silloin, mutta siis silti! Voi kettu, voi hittolainen, miksi tämä on niin perkeleen paskaa, miksi tämän kaiken pitää olla niin vaikeaa. Mä lähden kävelemään hengitystä tasaillen eteenpäin, jatkan kyllä juoksua ihan pian, mulla on takana vasta puolitoista kierrosta, joten mun pitäisi jaksaa vielä kaksi ja puoli, mutta siis kun oikeasti, voi kettu, entä jos Ruska oikeasti onkin niin törkeän vanha ja sitten se ajattelee, että mä olen ihan vain pelkkä kakara? Voi luoja, voi luoja, voi luoja. Mua alkaa stressata pahemmin kuin mikään on pitkään aikaan stressannut, koska joo, mä en välttämättä halua olla minkään neljäsataa vuotta vanhan vampyyrin poikaystävä, ja syitä on paljon; aloitetaan nyt vaikka siitä, että se on neljäsataa vuotta vanha. Ei se haittaa mua muuten, mutta mä olen aivan helvetin kakara kun vertaa siihen, enkä mä halua seurustella itseäni niin paljon vanhemman kanssa, koska sen ajatusmaailman pitää olla aivan täydellisesti erilainen kuin mun omani, ja vaikka mitä. Niin ja tietenkin se, että se on nähnyt paljon mua aikuisempia ihmisiä siinä matkan varrella, se on nähnyt aivan vitusti kaiken maailman aikuisia ihmisiä ja tulee näkemään mun jälkeenkin niitä vaikka kuinka paljon, joten mitä se muka voisi nähdä mussa, mitä se voisi haluta musta, mitä se ei saisi kenestäkään muusta tahansa ihmisestä, joita täällä on koskaan ollut? Ja sitten tietenkin se, että Ruska on periaatteessa kuolematon. Mä en halua vampyyriksi, mä haluan elää ihan normaalin elämän, mutta en mä tietenkään voi tehdä niin jos mä haluan olla Ruskan kanssa - koska joo hei, hienoa, Ruska on ikuisesti se sama viisitoistavuotias kuin on nyt, enkä mä voi ikinä pysyä nuorena yhtä kauan kuin se. Mahtaisiko porukka katsoa mua pitkään jos mä vielä vanhana äijänkäppyränä kuljen viisitoistavuotiaan pojan kanssa... olettaen, että tätä jatkuu niin pitkälle. Kuinka vitun tyhmä ihminen pitää olla, että suunnittelee elämäänsä jonkun toisen ihmisen mukaan, mä meinasin alkaa suunnittelemaan sitä Amandan kanssa ja kuinkas sitten kävikään, no niin just, Amanda lemppasi mut ja elämä on hienoa. Itseeni vittuuntuneena mä lähden taas juoksemaan, kannustan itseni taas kunnon vauhtiin ja pakottaudun sulkemaan kaiken muun kuin juoksemisen ulos mielestäni.