Joulupäivä on yhtä tuskaa. Isä ja Carolina haluavat viettää aikaa perheenä, eli mä lojun omassa huoneessani jumissa tuijottamassa seiniä, käyn aina välillä parvekkeella tupakalla, johon kumpikaan ei sano mitään. Ne utelevat, tykkäänkö mä lahjoistani, ja mä mumisen, että kyllä joo, oli hienoja ja kiitos. Kyllä ne oli, ei siinä mitään, uusi puhelin vanhan rämän Samsungin tilalle, sileä kahdensadan euron seteli vaaleansinisessä kuoressa, jonka päällä luki että välipäivien aleihin, pari kirjaa ja uudet farkut, sähkönsiniset, ne joita mä ole kuolannut ties miten pitkään mutta joita en ole saanut aikaiseksi pyytää isältä, koska ne maksoivat yli 120 euroa. Jee, vau, mahtavaa. Silti mä en saanut sitä, mitä toivoin, all I wanted for Christmas was him enkä mä saanut sitä. Anteeksi, että kuulostan kiittämättömältä paskalta, mutta mä en voi sille mitään, että mulla on törkeä ikävä Ruskaa. Mä en usko, että tälle koko jutulle on mitään muuta selitystä kuin se, että se vain lähti vetämään - mä kävin eilen urkkimassa, onko se tullut takaisin, sillä varjolla että toivotan hyvää joulua. Ei ollut ei, mies, jonka mä oletan tarinoiden Aatuksi, pelastavaksi enkeliksi, kysyi multa, tiedänkö mä sattumalta, mihin Ruska on kadonnut. Mä en valitettavasti tiennyt yhtään sen paremmin kuin sekään.
Mulla on ihan mieletön ikävä Ruskaa. Mä en edes tajua, miten mulla voi olla näin kova ikävä sitä, mä olen tuntenut sen alle kaksi kuukautta ja silti mä vain makaan yksin kotona voivottelemassa elämäni kauheutta, kun en ole nähnyt sitä vajaaseen viikkoon. Mua vituttaa ja alkaa melkein itkettää, kun mietin sitä, Ruskaa, mietin missä se on, mitä tekee ja missä seurassa - mitä sille on tapahtunut? Mieleen tulvahtaa muistikuva Amandasta, ei, Ruskaa ei ole näkynyt kahteen [i]päivään[/i]. Mä en ole suostunut miettiämään sitä mahdollisuutta, johon kaksi [i]päivää[/i] Amandan puheissa viittasi, mutta nyt mietin, oikein ajan kanssa. Ennen joulua se oli kahteen [i]päivään[/i], nyt se on jo kuuteen. Paniikki alkaa hiipiä jäseniin, ei kai, voi ei. Järki yrittää kyllä pistää väliin että se on selvinnyt puolitoista vuosikymmentä, mitä on kuusi päivää kun vertaa siihen? Silti mun ajatukset eivät suostu mukailemaan järkeä. Se on ollut luoja ties kuinka pitkään Aatun kanssa, entä jos se ei ole joutunut ikinä selviämään yksin, entä jos se on aina ollut Aatun suojeluksessa? Mä yritän hokea itselleni, että ei mun ole järkeä stressata tästä, mutta... silti. Ahdistuksen riemuvoitto. Mä keskityn vakuuttelemaan itselleni, että kyllä, kyllä Ruska on kunnossa, se ei ole vielä kertaakaan kuollut joten ei mitään hätää. Tai no jaa, miten sen nyt ottaa - onhan se periaatteessa kuollut, mutta en mä sitä tarkoittanut. Silti, miksei se ole ilmoittanut itsestään? Ei sen ole välttämättä mahdollista, mä järkeilen, se ei tiedä mun numeroa, osoite... no joo, se tietää kyllä omansa joten sen pitäisi tietää myös mun, koska sen pitää vaihtaa vain asunnon numero, voi kamalaa, kauhea homma, mutta jouluna ei kulje posti. Huh helpotusta. Mun vatsanpohjaa puristanut tunne helpottaa aika hiton paljon, ja mä saan taas kunnolla henkeä - mä en edes tajunnut, etten mä ole hengittänyt kunnolla sen jälkeen, kun Amanda sanoi, ettei Ruskaa ole näkynyt kahteen [i]päivään[/i], mutta nyt mä voin taas hengittää.
Tää on ihan omituista. Mä en ole nähnyt sitä viikkoon, ja mun tekee mieli räjähtää. Mä muistan, nyt jo vähän hämärämmin kun ei tarvitse enää siitä angstata, millaista elämä oli ennen kuin Amanda jätti mut. Se oli kesälomalla kolme viikkoa reissussa, ensin viikon vanhempiensa kanssa Ruotsissa ja sitten se karkasi Rovaniemelle kahdeksi viikoksi, eikä mulla ollut mitään ongelmaa. Mä puhuin sen kanssa ehkä kolme kertaa puhelimessa sinä aikana, sellaisia ruhtinaallisia kolmen minuutin puheluita, eikä mulla ollut mitään vaikeuksia siinä. Ehkä mä olen nyt Ruskan kanssa enemmän tosissaan kuin Amandan kanssa koskaan, vaikka mä en edes tajunnut, että se voisi olla niin - että Amanda olisi oikeassa, että mä en olisi ollut sen kanssa tosissaan. Mutta niin vain mä ikävöin Ruskaa jo kuuden päivän jälkeen, okei, tähän saattaa ehkä vaikuttaa se, että mulla ei ole mitään tietoa, miten mä saisin siihen yhteyden, tai mitään. Tai ehkä se on vain sitä, että mä en koskaan oikeasti ollut tosissani Amandan kanssa, mä en tiedä, mutta aivan sama, Amanda on vanha juttu ja nyt ollaan minä ja Ruska, jonka on parempi olla kirjoittanut mulle kirjeen, joka tulee huomenna mulle tänne kotiin. Päitä putoaa jos ei ole. Mä olen iloinen keksittyäni itseäni tyydyttävän vastauksen Ruskan hiljaisuuteen.
"Tuutko kattomaan meidän kanssa leffaa", iskä huikkaa oven takaa, se kuulostaa enemmän rutiinilta kuin siltä, että se oikeasti kysyisi sitä, niin kuin ihan tosissaan yrittäisi saada mua katsomaan leffaa kanssaan.
"Mitä leffaa?"
"Love actually."
"Ei kyllä sano mitään mut kyl mä voisin oikeestaan tulla", mä sanon ääni huojennuksesta pehmeänä ja yllättän iskän. Mä sammutan musiikin ja suoriudun käytävään, iskä odottaa siellä ja haluaa piruillaan kokeilla mun otsaa, olenko mä kipeä tai jotain kun suostun ilman mitään vastaväitteitä niiden kanssa katsomaan leffaa. Mä seuraan sitä olohuoneeseen, istun iskän ja Carolinan väliin. Ne juovat kahdestaan pullon viiniä ja iskä tarjoaa mulle ison tölkingreippilonkeroa. Ne eivät huomaa, miten mä korkkaan seuraavan tölkin, ja laatuajan viettäminen perheen kanssa tuntuu toisen tölkin lopulla huomattavasti mukavammalta. Tässä me istutaan kolmisin, vedetään suklaata toisella ja alkoholia toisella kädellä ja jossain välissä mä tajuan nauravani vähän turhan kovaa ja väärissä kohdissa. Kumpikaan ei huomaa mitään, ne nauravat yhtä lailla tyhmästi Christmas caroleille ja hätäiselle Keira Knightleyn kanssa vaihdetulle suudelmalle, siitä miehestä mä en kyllä kuollaksenikaan muista kuka se on, sille suudelmalle nauretaan kuitenkin kaikkein eniten. Tää tuntuu melkein mukavalta, olla täällä porukoiden kanssa, ja se jos mikä on huolestuttavaa. Ehkä se johtuu alkoholista, luultavasti johtuu, mutta mä mietin, että tällaiseen voisi melkein tottua, siihen, että mulla on sekä isä ja äiti. Okei joo, mä en ikinä tule myöntämään Carolinaa muuta kuin biologiseksi äidikseni, mutta silti. Sitten ne pilaavat mun fiiliksen ja alkavat arpoa kaupunginosien välillä, mihin me muutetaan, omakotitalo jossain paremmalla (isän mukaan huonommalla, mutta se ei intä Carolinalle vastaan) alueella. Mä huokaan syvään, mä en halua muuttaa mihinkään, mä haluan asua tässä talossa, tässä asunnossa, lähellä Ruskaa. Ai niin, Ruska on kadonnut. Mä hätkähdän ja muistutan itselleni jo valmiiksi, että se varmasti pistää mulle kirjeen, tai kortin, tai jotain. Aivan varmasti. Kai?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti