musta tuntuu et mä voitin tän koko paskan.
mulla on 50 006 sanaa.
lisää tulee viel joku päälle tonni, ja sitten tää on siinä.
mä rakastan näitä poikia.
mua itkettää aivan vitusti.
tiistai 29. marraskuuta 2011
#36: Kim | 49738
Ulkona on alkanut paukkua jo ennen viittä, vaikka lain mukaan sen saisi aloittaa vasta kuudelta. Mä olen katsonut ikkunasta pari hassua rakettia, mutta sitten mä kyllästyin, kuka hitto jaksaa niitä ampua tähän aikaan? Tai tietenkin se on sitten hyvä että ampuu ne nyt, että voi sitten koko loppuillan ryypätä huolella, niin ei ainakaan satu onnettomuuksia. Eikö se ole ihan hieno juttu?
Isä käy huhuilemassa mua syömään, mutta mä sanon, että mulla ei ole nälkä. Se uhkaa tulevansa taas kantamaan mut pöytään, mutta mä huudan, että painuu nyt helvettiin siitä, ja kai se tajuaa, että mä en oikeasti rupea tähän. Se on nyt antanut mun olla rauhassa koko illan.
Ulkona on pimeää, mä huomaan kun käännän päätäni sängyllä sen verran että näen ulos ikkunasta, no tietenkin, joulukuun viimeinen päivä, ja kello on puoli kuusi. Vielä kaksi hassua viikkoa sitten mä odotin että aurinko laskisi että mä näkisin Ruskan, joka oli tosiaan mun poikaystäväni... tai, nyt kun miettii, niin onhan se edelleenkin. Yhähän se on mun poikaystävä, vaikka se ei ole maisemissa - se ei ole varsinaisesti missään vaiheessa pistänyt poikki mun kanssani, näin kulunutta sanamuotoa käyttääkseni. Mä mietin, miten kaikki oli hyvin vielä päivää ennen kuin se vain lähti. Mä kelaan taas vaihteeksi mielessäni meidän viimeistä tapaamista - kuulostaapa dramaattiselta, todella dramaattiselta - ja mietin, mitä silloin tapahtui. Se katsoi mua silmät suurina, se käski mun lähteä pois. Ei muuta, se vain sanoi että mene pois, piti kättä suun ja nenän edessä ja katsoi mua melkoisen kauhuissaan, ja lähti sitten juoksemaan ihan hullua vauhtia pois rappukäytävästä, ja sen jälkeen mä en olekaan nähnyt sitä. Ikävä painaa mun ajatuksia eikä anna ajatella mitään muuta, vaikka mä haluaisin ajatella oikeastaan mitä tahansa muuta kuin sitä, mä en halua ajatella Ruskaa, mä en jaksa enää märehtiä tätä mutta en voi sille oikein mitään.
"Kim", mä kuulen, miten Carolina huhuilee oven takaa.
"No", mä vastaan vaimeasti.
"Voinko mä tulla sisään?"
"Siitä vaan."
"Ihana kaatopaikka tää sun huonees."
"No ei voi mitään."
"Kim hei, oikeesti, kerää ittes."
"Mikä sä oot sanomaan mulle että mun pitäisi kerätä itteni."
"Mä oon sun äiti, vaikka sä et haluakaan sitä myöntää. Ei voi mitään, sä et pääse siitä eroon."
"Oisit kokeillut käyttäytyä niin kuin äiti."
"Keksi hei jo jotain uutta, jooko", Carolina tuhahtaa, "oikeasti. Ei oo noin vakava asia, Kim, ei voi olla."
"Ai se, että mun äiti ei halua olla mun äiti ja jättää mut yksin mun isän kansa? Ei oo vakava asia. Ihan sama. Ei kiinnosta. Jos toi oli sun ainoo asiasi niin voit sit saman tien vaikka häipyä helvettiin täältä."
"Kim, et sä voi maata täällä vaan koko lomaa koska joku poika dumppasi sut. Miehiä tulee ja menee, tai naisia, tai mitä sä haluatkaan -"
"Kameleita."
"Mitä?"
"Ei mitään. Mee pois."
"En mä mene pois kun mä nyt Kim oikeasti vaan yritän auttaa sua. Et sä voi jäädä tänne märehtimään tuota koko elämäs loppuun asti. Et sä voi, ei kukaan poika oo sen arvonen."
"Aivan sama mulle. Ruska on mun mielestä sen arvonen, joten aivan sama."
"Kim, yrittäisit edes. Sun pitäisi nousta ylös ja tulla syömään isän ja mun kanssa, koska en mä voi kattoa miten sä vaan lojut täällä pilaamassa oman elämäs jonkun Ruskan takia."
"Ei se oo vaan joku Ruska", mä huudan sängystä. "Ei se oo vaan joku Ruska, et sä voi tajuta kun sä olet [i]tuollainen[/i]."
"Miksi mä edes yritän", Carolina huokaa, "Kim, oikeesti. Ala nyt tulla sieltä."
"En mä halua. Ei mulla oo nälkä."
"Sun koko viikon ruokavalio taitaa olla vitusti liikaa tupakkaa eikä just muuta."
"En mä niitä röökejä syö, vaan poltan."
"Tajusit kyllä, mitä mä tarkoitan."
"Aivan sama."
"Mä tiedän kyllä että kaikki on sulle aivan sama, mutta se ei ole mulle aivan sama. Sä oot mun poika, vaikka sä et haluiskaan olla sitä", se sanoo, enkä mä viitsi huomauttaa itsensä toistamisesta mitään. "Mun tehtävä on huolehtia susta. Enkä mä haluu nyt kuulla mitään sellaista että mun olis pitänyt huolehtia susta sitten alusta alkaen, Kim, oikeasti. Sä oot sanonut sitä jo ihan tarpeeksi usein, kyllä mä sen tajusin jo ekasta kerrasta. Sä vaan et voi ymmärtää sitä tilannetta, jossa mä olin, ja -"
"Mä en halua kuulla sun tilanteista mitään. Mä haluun et sä vaan lähdet pois ja annat mun olla lopultakin rauhassa. Anna mun kuolla tänne yksin jos mä haluun kuolla yksin, ei sen kuulu kiinnostaa sua."
"Kim, älä viitti olla noin melodramaattinen." Mä en edes kysy, mitä melodramaattinen tarkoittaa. "Kim, oikeasti. Kiltti."
"Mä olen ilkeä", mä totean ykskantaan. "Mee pois." Mä käännän kasvoni takaisin tyynyyn, mutta kuulen, miten Carolina jatkaa paikoillaan seisoskelua, se ei lähde mihinkään. "Kiltti", mä lisään. "Anna mun nyt olla."
"Me ollaan isän kanssa susta ihan kamalan huolissaan. Sä et voi tietää, miten kauheeta se on katsoa miten oma poika on tuossa kondiksessa, eikä sitä voi auttaa mitenkään, ja -"
"No et sä kyllä auta mua mitenkään seisomalla siinä, että ei siinä mitään", mä huomautan. "Niin että sä voit mennä pois, sä autat mua sillä."
"Kim, yrittäisit nyt edes tajuta."
"En yritä", mä tiuskaisen. "Mä en halua tajuta. Mä haluun tajuta vain sen, että sä olet kusipää, ja että mäkin olen kusipää, ja Ruska on kusipää, eikä mua kiinnosta. Anna mun nyt vaan olla, Carolina helvetin Grundström. Painu vittuun." Carolina tottelee mua lopultakin, jättää mut makaamaan yksin mahalleni sängylleni. Mulle jää omituinen tyhjä tunne, mä tunnen itseni kusipäiden kuninkaaksi juuri nyt, mikä on sinänsä outoa, koska mä olen tottunut vittuilemaan Carolinalle niin paljon kuin sielu sietää vailla pienintäkään ongelmaa tai sielun väännettä. Silti musta tuntuu nyt vielä astetta kamalammalta, ihan vain siksi, että mä olin niin kamala Carolinalle, joka yritti oikeasti tehdä jotain mun hyväkseni - ihan sama vaikka se ei osannutkaan, mulla on silti paha olo siitä, että mä olin sille niin kusipäinen. Mä en tiedä, miten saisin korvattua sen, mutta nousen sitten ylös sängyssä, lähden keittiöön, missä isä istuu Carolinaa vastapäätä ja ne katsovat toisiaan silmiin. Mä istun sanaakaan sanomatta pöydän ääreen ja alan lappaa lautaselle perunasalaattia, josta mä en kyllä erityisemmin tykkää mutta kai mä nyt sen verran voin joustaa. Ne molemmat katsovat muhun kun mä alan syödä ruokaani, ne katsovat mua vähän siihen tyyliin että onko tuo nyt ihan kunnossa, mutta alkavat sitten lopulta itsekin syödä, niin ettei mun tarvitse syödä yksinäni. Ne ovat molemmat ihan hiljaa, niin mäkin, mitä mä edes sanoisin, mitä mun pitäisi sanoa?
"Kiitos", mä murahdan kun saan syötyä lautaseni tyhjäksi, iskä työnsi mun lautaselle sanaakaan sanomatta lisää nakkeja ja perunasalaattia ja vihreää salaattia ja mitä tahansa ja mä söin kiltisti, voi helvetti että mä olen nyt hyvä ihminen tai jotain, koska mä syön ruokaa kun mun vanhemmat niin pyytävät. Ne sanovat yhteen ääneen somasti hymyillen että ole hyvä ja mä tukahdutan vain vaivoin haluni irvistää niille.
Mä heittäydyn sängylleni makaamaan vatsalleni, kuinkas muuten. Mun vatsa painaa ainakin tonnin juuri nyt, koska mä söin niin helvetin paljon, mä söin mukisematta kaiken mitä isä mulle työnsi. Kai mä sitten söin sen viikon edestä, tai jotain, kerralla. Joku koputtaa mun ovella, mä huudan sitä häipymään, mutta koputus ei lakkaa, ja mä nostan päätäni, koputus ei tulekaan ovelta vaan ikkunasta.
"Ruska? Mitä helvettiä?"
Isä käy huhuilemassa mua syömään, mutta mä sanon, että mulla ei ole nälkä. Se uhkaa tulevansa taas kantamaan mut pöytään, mutta mä huudan, että painuu nyt helvettiin siitä, ja kai se tajuaa, että mä en oikeasti rupea tähän. Se on nyt antanut mun olla rauhassa koko illan.
Ulkona on pimeää, mä huomaan kun käännän päätäni sängyllä sen verran että näen ulos ikkunasta, no tietenkin, joulukuun viimeinen päivä, ja kello on puoli kuusi. Vielä kaksi hassua viikkoa sitten mä odotin että aurinko laskisi että mä näkisin Ruskan, joka oli tosiaan mun poikaystäväni... tai, nyt kun miettii, niin onhan se edelleenkin. Yhähän se on mun poikaystävä, vaikka se ei ole maisemissa - se ei ole varsinaisesti missään vaiheessa pistänyt poikki mun kanssani, näin kulunutta sanamuotoa käyttääkseni. Mä mietin, miten kaikki oli hyvin vielä päivää ennen kuin se vain lähti. Mä kelaan taas vaihteeksi mielessäni meidän viimeistä tapaamista - kuulostaapa dramaattiselta, todella dramaattiselta - ja mietin, mitä silloin tapahtui. Se katsoi mua silmät suurina, se käski mun lähteä pois. Ei muuta, se vain sanoi että mene pois, piti kättä suun ja nenän edessä ja katsoi mua melkoisen kauhuissaan, ja lähti sitten juoksemaan ihan hullua vauhtia pois rappukäytävästä, ja sen jälkeen mä en olekaan nähnyt sitä. Ikävä painaa mun ajatuksia eikä anna ajatella mitään muuta, vaikka mä haluaisin ajatella oikeastaan mitä tahansa muuta kuin sitä, mä en halua ajatella Ruskaa, mä en jaksa enää märehtiä tätä mutta en voi sille oikein mitään.
"Kim", mä kuulen, miten Carolina huhuilee oven takaa.
"No", mä vastaan vaimeasti.
"Voinko mä tulla sisään?"
"Siitä vaan."
"Ihana kaatopaikka tää sun huonees."
"No ei voi mitään."
"Kim hei, oikeesti, kerää ittes."
"Mikä sä oot sanomaan mulle että mun pitäisi kerätä itteni."
"Mä oon sun äiti, vaikka sä et haluakaan sitä myöntää. Ei voi mitään, sä et pääse siitä eroon."
"Oisit kokeillut käyttäytyä niin kuin äiti."
"Keksi hei jo jotain uutta, jooko", Carolina tuhahtaa, "oikeasti. Ei oo noin vakava asia, Kim, ei voi olla."
"Ai se, että mun äiti ei halua olla mun äiti ja jättää mut yksin mun isän kansa? Ei oo vakava asia. Ihan sama. Ei kiinnosta. Jos toi oli sun ainoo asiasi niin voit sit saman tien vaikka häipyä helvettiin täältä."
"Kim, et sä voi maata täällä vaan koko lomaa koska joku poika dumppasi sut. Miehiä tulee ja menee, tai naisia, tai mitä sä haluatkaan -"
"Kameleita."
"Mitä?"
"Ei mitään. Mee pois."
"En mä mene pois kun mä nyt Kim oikeasti vaan yritän auttaa sua. Et sä voi jäädä tänne märehtimään tuota koko elämäs loppuun asti. Et sä voi, ei kukaan poika oo sen arvonen."
"Aivan sama mulle. Ruska on mun mielestä sen arvonen, joten aivan sama."
"Kim, yrittäisit edes. Sun pitäisi nousta ylös ja tulla syömään isän ja mun kanssa, koska en mä voi kattoa miten sä vaan lojut täällä pilaamassa oman elämäs jonkun Ruskan takia."
"Ei se oo vaan joku Ruska", mä huudan sängystä. "Ei se oo vaan joku Ruska, et sä voi tajuta kun sä olet [i]tuollainen[/i]."
"Miksi mä edes yritän", Carolina huokaa, "Kim, oikeesti. Ala nyt tulla sieltä."
"En mä halua. Ei mulla oo nälkä."
"Sun koko viikon ruokavalio taitaa olla vitusti liikaa tupakkaa eikä just muuta."
"En mä niitä röökejä syö, vaan poltan."
"Tajusit kyllä, mitä mä tarkoitan."
"Aivan sama."
"Mä tiedän kyllä että kaikki on sulle aivan sama, mutta se ei ole mulle aivan sama. Sä oot mun poika, vaikka sä et haluiskaan olla sitä", se sanoo, enkä mä viitsi huomauttaa itsensä toistamisesta mitään. "Mun tehtävä on huolehtia susta. Enkä mä haluu nyt kuulla mitään sellaista että mun olis pitänyt huolehtia susta sitten alusta alkaen, Kim, oikeasti. Sä oot sanonut sitä jo ihan tarpeeksi usein, kyllä mä sen tajusin jo ekasta kerrasta. Sä vaan et voi ymmärtää sitä tilannetta, jossa mä olin, ja -"
"Mä en halua kuulla sun tilanteista mitään. Mä haluun et sä vaan lähdet pois ja annat mun olla lopultakin rauhassa. Anna mun kuolla tänne yksin jos mä haluun kuolla yksin, ei sen kuulu kiinnostaa sua."
"Kim, älä viitti olla noin melodramaattinen." Mä en edes kysy, mitä melodramaattinen tarkoittaa. "Kim, oikeasti. Kiltti."
"Mä olen ilkeä", mä totean ykskantaan. "Mee pois." Mä käännän kasvoni takaisin tyynyyn, mutta kuulen, miten Carolina jatkaa paikoillaan seisoskelua, se ei lähde mihinkään. "Kiltti", mä lisään. "Anna mun nyt olla."
"Me ollaan isän kanssa susta ihan kamalan huolissaan. Sä et voi tietää, miten kauheeta se on katsoa miten oma poika on tuossa kondiksessa, eikä sitä voi auttaa mitenkään, ja -"
"No et sä kyllä auta mua mitenkään seisomalla siinä, että ei siinä mitään", mä huomautan. "Niin että sä voit mennä pois, sä autat mua sillä."
"Kim, yrittäisit nyt edes tajuta."
"En yritä", mä tiuskaisen. "Mä en halua tajuta. Mä haluun tajuta vain sen, että sä olet kusipää, ja että mäkin olen kusipää, ja Ruska on kusipää, eikä mua kiinnosta. Anna mun nyt vaan olla, Carolina helvetin Grundström. Painu vittuun." Carolina tottelee mua lopultakin, jättää mut makaamaan yksin mahalleni sängylleni. Mulle jää omituinen tyhjä tunne, mä tunnen itseni kusipäiden kuninkaaksi juuri nyt, mikä on sinänsä outoa, koska mä olen tottunut vittuilemaan Carolinalle niin paljon kuin sielu sietää vailla pienintäkään ongelmaa tai sielun väännettä. Silti musta tuntuu nyt vielä astetta kamalammalta, ihan vain siksi, että mä olin niin kamala Carolinalle, joka yritti oikeasti tehdä jotain mun hyväkseni - ihan sama vaikka se ei osannutkaan, mulla on silti paha olo siitä, että mä olin sille niin kusipäinen. Mä en tiedä, miten saisin korvattua sen, mutta nousen sitten ylös sängyssä, lähden keittiöön, missä isä istuu Carolinaa vastapäätä ja ne katsovat toisiaan silmiin. Mä istun sanaakaan sanomatta pöydän ääreen ja alan lappaa lautaselle perunasalaattia, josta mä en kyllä erityisemmin tykkää mutta kai mä nyt sen verran voin joustaa. Ne molemmat katsovat muhun kun mä alan syödä ruokaani, ne katsovat mua vähän siihen tyyliin että onko tuo nyt ihan kunnossa, mutta alkavat sitten lopulta itsekin syödä, niin ettei mun tarvitse syödä yksinäni. Ne ovat molemmat ihan hiljaa, niin mäkin, mitä mä edes sanoisin, mitä mun pitäisi sanoa?
"Kiitos", mä murahdan kun saan syötyä lautaseni tyhjäksi, iskä työnsi mun lautaselle sanaakaan sanomatta lisää nakkeja ja perunasalaattia ja vihreää salaattia ja mitä tahansa ja mä söin kiltisti, voi helvetti että mä olen nyt hyvä ihminen tai jotain, koska mä syön ruokaa kun mun vanhemmat niin pyytävät. Ne sanovat yhteen ääneen somasti hymyillen että ole hyvä ja mä tukahdutan vain vaivoin haluni irvistää niille.
Mä heittäydyn sängylleni makaamaan vatsalleni, kuinkas muuten. Mun vatsa painaa ainakin tonnin juuri nyt, koska mä söin niin helvetin paljon, mä söin mukisematta kaiken mitä isä mulle työnsi. Kai mä sitten söin sen viikon edestä, tai jotain, kerralla. Joku koputtaa mun ovella, mä huudan sitä häipymään, mutta koputus ei lakkaa, ja mä nostan päätäni, koputus ei tulekaan ovelta vaan ikkunasta.
"Ruska? Mitä helvettiä?"
#35: Kim | 48564
Missä.
Helvetissä.
Ruska.
On.
Mä katson ympärilleni Prismassa, joka paikassa on porukkaa kaljaa kärryissä, kaljaa korissa, kaljaa mäyräkorissa, kaljaa kädessä - kaljaa, aivan törkeästi kaljaa. Niin ja ilotulitteita. Uusivuosi, juhlista turhin, on huomenna, ja mitä vittua mä teen Prismassa? Hetken aikaa mulla lyö tyhjää, mitä mä teen täällä, mutta sitten iskä ilmaantuu nurkan takaa ja työntää perunasalaattilaatikon kärryihin, jotka ovat mun edessä. IOho. Mä taisin upota ajatuksiini aika pahasti äsken, mutta ei voi mitään, ei ole mun vika, että Ruska valtaa mun ajatukset aivan kokonaan. Mä alan menettää toivoni, mä toivon että se on kunnossa. Ehkä se vain ei halua olla mun kanssa, ehkä mä ahdistin sitä, ehkä se on kunnossa ja kaikki on hyvin. Mä en jaksa välittää enää itsestäni, mä toivon vain että Ruska on kunnossa, mä en enää välitä, haluaako se olla mun kanssa vai ei. Mä uskallan väittää että rakastan sitä poikaa niin paljon, että mä vain haluan, että se on kunnossa. Mä tunnen itseni tyhmäksi, musta tuntuu etten mä ole ensimmäinen jolle se tekee näin - saa ihastumaan itseensä ja katoaa. Se sanoi, että mä olisin sen ensimmäinen suudelma, ensimmäinen mies, eikä sillä olisi ollut edes naisia ennen mua, mutta mä en tiedä, sanooko se kaikille niin. Mun kaikista tunteista on taittunut terä, ja kun iskä kysyy, haluanko mä lonkeroa tai jotain uudeksivuodeksi, mä kohautan olkiani. Ei kiinnosta, vitut lonkerosta kun mä haluan pelkästään Ruskan. Iskä käskee ottaa maksimissaan litran, mä valitsen kaksi lonkeroa käsikopelolla enkä oikein välitä, miltä ne maistuvat, en mä niitä varmaankaan tule juomaan niin ihan sama. Kassalla iskä ostaa mulle myös kaksi askia tupakkaa, enkä mä väitä vastaan, viakka tuntuu vaikealta ajatellakaan, että polttaisin, koska ne saavat mut ajattelemaan Ruskaa, joka sanoi että mun tupakka tuoksuu seksikkäältä. Mä alan pakata ostoksia kassiin kun iskä maksaa.
Mun vuoteni tuntuu vaihtuvan aika upeasti. Huomenna mä vain lagaan kotona, vaikka Kata pyysi mua kyllä jonkun Janeten luo Nummelle. Ei kiitos. Mua ei huvita mennä sinne katsomaan kuudelta illalla räkäkännissä olevia teinejä, mä katson mieluummin elähtäneitä vanhempiani, jotka maistelevat viiniä hillitysti keittiön pöydän ääressä ja leikkivät, että uudenvuodenaatto eroaa jotenkin muista päivistä. Sitä paitsi sen Janeten luona on takuuvarmasti misteleitä vaikka muille jakaa, eikä mun tee mieli varoa jokaista askeltani kattoon katsellen. Pikkujoulut riittivät mulle, kiitos ja hei. Ei missään ole juuri mitään mieltä nyt. Mä yritän kieltää itseäni ikävöimästä ja tolkutan että kyllä tää tästä, ei mulla ole mitään syytä olal maissa. Uutta miestä, tai naista, tai vaikka helvetti soikoon [i]kamelia[/i] etsimään vaan, mitä tahansa. Ei vaan kiinnosta. Life goes on, elämä jatkuu, kaikki on hyvin ja sitä rataa. Miksi turhaan masentumaan yhdestä Ruskasta. Silti mä en pysty olemaan ajattelematta sitä, mä en voi olla ilman sitä. Mulla on ikävä joululoman alkua, silloin mä pystyin olemaan ajattelematta Ruskaa, okei, se oli työn ja tuskan takana mutta pystyin kuitenkin siihen. Nyt mä en ajattele oikeastaan mitään muuta kuin sitä, mä olen robotti joka seuraa isää parkkipaikalle ja kantaa kauppakassillista sipsejä, nakkeja, karkkia ja perunasalaattia. Iskä ei sano mitään, koska mä en sano mitään, ja autossa Voicelta soi Na na na enkä mä ala hypettää siitä, vaikka se on mun lempibändin yksi parhaista biiseistä, ei, mä en hypetä koska My chemical romance muistuttaa mua - kas kummaa - Ruskasta, miten se hypetti mun kanssa MCR;ää silloin joskus, ja että mä lainasin sille juurikin sen levyn, jolla tämä samainen biisi on. Iskä vilkuilee mua, mutta ei sano mitään, ja mä käännän katseeni ulos ikkunasta, tähyilen punaisen, naamalle menevän otsatukan takaa maisemia, lunta on tullut paljon muutamassa päivässä ja tienpientareet ovat harmaita. Punaiset hiukset, jotka mä värjäsin tämän viikon maanantaina, tapaninpäivänä, eivät jaksa enää innostaa - ne eivät ole jaksaneet innostaa mua edes tiistai-iltapäivään asti, koska silloin kolahti postiluukusta postia, myöhäisiä joulukortteja ja välipäivien alejen mainoksia, mutta ei mitään Ruskalta. Siinä sitten katosi mun viimeinenkin toivoni saada siihen edes jotain kontaktia, enkä mä ole vieläkään kuullut siitä mitään.
Kotona mä kaadun sänkyyn välittämättä lainkaan mistään, iskä heittää mun askit mua päin enkä mä edes valita siitä, vaikka toinen aski osuu kulma edellä mun takaraivoon ja kirpaisee vähän. Mä mietin hetken, jaksaisinko lähteä lenkille mutta en lähde, miksi mun pitäisi lähteä, ei ole mitään väliä miltä mä näytän, mä voin lihoa vaikka muodottomaksi kasaksi eikä ketään kiinnosta paskan vertaa, tai jos kiinnostaakin, mua ei kiinnosta jos sitä kiinnostaa - mua kiinnostaa pelkästään Ruskan mielipide, eikä se ole näkemässä, miten mä lojun kotona lihomassa.
Luojan kiitos mä en tehnyt Belloja. Jos, ja kun, Ruska olisi tehnyt tämän saman mitä se nyt on tehnyt, mulle, kaikki olisi vielä pahempaa, mä en voisi palata vanhaan elämääni, mä olisin kadonnut ihan yhtä lailla kuin Amanda, ja sitten Ruska olisi vain jatkanut elämäänsä niin kuin mua ei olisi koskaan ollutkaan. Mua ei kuitenkaan helpota lainkaan mun ihmisyyteni, koska mä en tiedä, mutta musta tuntuu että vampyyrina tämä ei tuntuisi ihan tältä - näin kamalalta, näin saatanan kamalalta. En mä voi tietää, mutta mä en usko. Sitä paitsi, jos mä olisin vampyyri, mä voisin käväistä vain listimässä pari persoonaa omaksi huvikseni ja lohdukkeeksi ja se olisi siinä, kaikki olisi mahtavaa, mutta nyt mä en voi tehdä niin... tai tietenkin [i]voisin[/i], mutta se olisi vähän vaikeaa. Ja siitä joutuisi vankilaan. Toisaalta, vankilassa olisi muutakin tekemistä kun maata kotona Carolinan ja isän silmien alla, ja ne vilkuilevat toisiaan merkitsevästi kun luulevat, etten mä huomaa. Vittu, mä olen Kim, mä huomaan kaiken.
Mä nousen seisomaan peilin eteen, tuijotan itseäni silmä kovana. Hiukset on ihan suhteellisen hyvin ja tasaisesti värjätty, Carolina sanoi että ne käänsivät kaupungin ympäri että löytäisivät mulle oikean sävyisen hiusvärin, ja no joo, totta puhuakseni tää ei näytä ihan oikealta, sen kuuluisi olla oranssimpi, mutta kelpaa. Kulahtanut, musta tavallinen t-paita, ne siniset farkut jotka sain joululahjaksi ilmeisesti Carolinalta, ja silmäpussit varmaan polvissa. Miksi mä en voi olla normaali ihminen, miksi mä en voi vain päästä yli Ruskasta - miksi mun pitää jäädä lagaamaan tähän ikävään? Mä en ole koko lomalla nukkunut yhtään ainoaa yötä kokonaan, yhteensä nukutut tunnit voi laskea suurin piirtein kahden käden sormilla, ja mulla on jokseenkin kamala olo. Mun lihakset alkavat kadota pikku hiljaa, mutta ei sentään tule läskiä tilalle - mä en pysty syömäänkään paljon mitään, mä en ole syönyt tiistain jälkeen juuri mitään, koska mua vituttaa/pelottaa niin helvetin paljon Ruskan puolesta. Mä olen jo päätynyt siihen tulokseen, että se vain jatkaa elämäänsä - tai mitä elämää, sehän on kuollut, mutta aivan sama - niin kuin mua ei olisi ollutkaan, aivan vitun sama mulle, ei heilauta mua. Mä yritän kerätä itseeni raivoa, puristan kädet tiukkaan nyrkkiin, mutta rentoudun sitten, mä en pysty suuttumaan Ruskalle. Mä haluun vaan että se olisi iloinen ja kaikkea muuta mahdollista paskaa, ja musta tuntuu, että [i]I'll blow my brains against the ceiling[/i], jos tiedät mitä mä tarkoitan. Mä lasken katseeni lattiaan, suljen silmät, kävelen silmät kiinni huoneen poikki sänkyni luo ja kaadun siihen vatsalleni, painan kädet kasvoille. Kyllä se tästä, mä hoen itselleni, kyllä tämä tästä. Tää helpottaa. Ainakin luultavasti, ehkä, joskus saattaa helpottaa.
Helvetissä.
Ruska.
On.
Mä katson ympärilleni Prismassa, joka paikassa on porukkaa kaljaa kärryissä, kaljaa korissa, kaljaa mäyräkorissa, kaljaa kädessä - kaljaa, aivan törkeästi kaljaa. Niin ja ilotulitteita. Uusivuosi, juhlista turhin, on huomenna, ja mitä vittua mä teen Prismassa? Hetken aikaa mulla lyö tyhjää, mitä mä teen täällä, mutta sitten iskä ilmaantuu nurkan takaa ja työntää perunasalaattilaatikon kärryihin, jotka ovat mun edessä. IOho. Mä taisin upota ajatuksiini aika pahasti äsken, mutta ei voi mitään, ei ole mun vika, että Ruska valtaa mun ajatukset aivan kokonaan. Mä alan menettää toivoni, mä toivon että se on kunnossa. Ehkä se vain ei halua olla mun kanssa, ehkä mä ahdistin sitä, ehkä se on kunnossa ja kaikki on hyvin. Mä en jaksa välittää enää itsestäni, mä toivon vain että Ruska on kunnossa, mä en enää välitä, haluaako se olla mun kanssa vai ei. Mä uskallan väittää että rakastan sitä poikaa niin paljon, että mä vain haluan, että se on kunnossa. Mä tunnen itseni tyhmäksi, musta tuntuu etten mä ole ensimmäinen jolle se tekee näin - saa ihastumaan itseensä ja katoaa. Se sanoi, että mä olisin sen ensimmäinen suudelma, ensimmäinen mies, eikä sillä olisi ollut edes naisia ennen mua, mutta mä en tiedä, sanooko se kaikille niin. Mun kaikista tunteista on taittunut terä, ja kun iskä kysyy, haluanko mä lonkeroa tai jotain uudeksivuodeksi, mä kohautan olkiani. Ei kiinnosta, vitut lonkerosta kun mä haluan pelkästään Ruskan. Iskä käskee ottaa maksimissaan litran, mä valitsen kaksi lonkeroa käsikopelolla enkä oikein välitä, miltä ne maistuvat, en mä niitä varmaankaan tule juomaan niin ihan sama. Kassalla iskä ostaa mulle myös kaksi askia tupakkaa, enkä mä väitä vastaan, viakka tuntuu vaikealta ajatellakaan, että polttaisin, koska ne saavat mut ajattelemaan Ruskaa, joka sanoi että mun tupakka tuoksuu seksikkäältä. Mä alan pakata ostoksia kassiin kun iskä maksaa.
Mun vuoteni tuntuu vaihtuvan aika upeasti. Huomenna mä vain lagaan kotona, vaikka Kata pyysi mua kyllä jonkun Janeten luo Nummelle. Ei kiitos. Mua ei huvita mennä sinne katsomaan kuudelta illalla räkäkännissä olevia teinejä, mä katson mieluummin elähtäneitä vanhempiani, jotka maistelevat viiniä hillitysti keittiön pöydän ääressä ja leikkivät, että uudenvuodenaatto eroaa jotenkin muista päivistä. Sitä paitsi sen Janeten luona on takuuvarmasti misteleitä vaikka muille jakaa, eikä mun tee mieli varoa jokaista askeltani kattoon katsellen. Pikkujoulut riittivät mulle, kiitos ja hei. Ei missään ole juuri mitään mieltä nyt. Mä yritän kieltää itseäni ikävöimästä ja tolkutan että kyllä tää tästä, ei mulla ole mitään syytä olal maissa. Uutta miestä, tai naista, tai vaikka helvetti soikoon [i]kamelia[/i] etsimään vaan, mitä tahansa. Ei vaan kiinnosta. Life goes on, elämä jatkuu, kaikki on hyvin ja sitä rataa. Miksi turhaan masentumaan yhdestä Ruskasta. Silti mä en pysty olemaan ajattelematta sitä, mä en voi olla ilman sitä. Mulla on ikävä joululoman alkua, silloin mä pystyin olemaan ajattelematta Ruskaa, okei, se oli työn ja tuskan takana mutta pystyin kuitenkin siihen. Nyt mä en ajattele oikeastaan mitään muuta kuin sitä, mä olen robotti joka seuraa isää parkkipaikalle ja kantaa kauppakassillista sipsejä, nakkeja, karkkia ja perunasalaattia. Iskä ei sano mitään, koska mä en sano mitään, ja autossa Voicelta soi Na na na enkä mä ala hypettää siitä, vaikka se on mun lempibändin yksi parhaista biiseistä, ei, mä en hypetä koska My chemical romance muistuttaa mua - kas kummaa - Ruskasta, miten se hypetti mun kanssa MCR;ää silloin joskus, ja että mä lainasin sille juurikin sen levyn, jolla tämä samainen biisi on. Iskä vilkuilee mua, mutta ei sano mitään, ja mä käännän katseeni ulos ikkunasta, tähyilen punaisen, naamalle menevän otsatukan takaa maisemia, lunta on tullut paljon muutamassa päivässä ja tienpientareet ovat harmaita. Punaiset hiukset, jotka mä värjäsin tämän viikon maanantaina, tapaninpäivänä, eivät jaksa enää innostaa - ne eivät ole jaksaneet innostaa mua edes tiistai-iltapäivään asti, koska silloin kolahti postiluukusta postia, myöhäisiä joulukortteja ja välipäivien alejen mainoksia, mutta ei mitään Ruskalta. Siinä sitten katosi mun viimeinenkin toivoni saada siihen edes jotain kontaktia, enkä mä ole vieläkään kuullut siitä mitään.
Kotona mä kaadun sänkyyn välittämättä lainkaan mistään, iskä heittää mun askit mua päin enkä mä edes valita siitä, vaikka toinen aski osuu kulma edellä mun takaraivoon ja kirpaisee vähän. Mä mietin hetken, jaksaisinko lähteä lenkille mutta en lähde, miksi mun pitäisi lähteä, ei ole mitään väliä miltä mä näytän, mä voin lihoa vaikka muodottomaksi kasaksi eikä ketään kiinnosta paskan vertaa, tai jos kiinnostaakin, mua ei kiinnosta jos sitä kiinnostaa - mua kiinnostaa pelkästään Ruskan mielipide, eikä se ole näkemässä, miten mä lojun kotona lihomassa.
Luojan kiitos mä en tehnyt Belloja. Jos, ja kun, Ruska olisi tehnyt tämän saman mitä se nyt on tehnyt, mulle, kaikki olisi vielä pahempaa, mä en voisi palata vanhaan elämääni, mä olisin kadonnut ihan yhtä lailla kuin Amanda, ja sitten Ruska olisi vain jatkanut elämäänsä niin kuin mua ei olisi koskaan ollutkaan. Mua ei kuitenkaan helpota lainkaan mun ihmisyyteni, koska mä en tiedä, mutta musta tuntuu että vampyyrina tämä ei tuntuisi ihan tältä - näin kamalalta, näin saatanan kamalalta. En mä voi tietää, mutta mä en usko. Sitä paitsi, jos mä olisin vampyyri, mä voisin käväistä vain listimässä pari persoonaa omaksi huvikseni ja lohdukkeeksi ja se olisi siinä, kaikki olisi mahtavaa, mutta nyt mä en voi tehdä niin... tai tietenkin [i]voisin[/i], mutta se olisi vähän vaikeaa. Ja siitä joutuisi vankilaan. Toisaalta, vankilassa olisi muutakin tekemistä kun maata kotona Carolinan ja isän silmien alla, ja ne vilkuilevat toisiaan merkitsevästi kun luulevat, etten mä huomaa. Vittu, mä olen Kim, mä huomaan kaiken.
Mä nousen seisomaan peilin eteen, tuijotan itseäni silmä kovana. Hiukset on ihan suhteellisen hyvin ja tasaisesti värjätty, Carolina sanoi että ne käänsivät kaupungin ympäri että löytäisivät mulle oikean sävyisen hiusvärin, ja no joo, totta puhuakseni tää ei näytä ihan oikealta, sen kuuluisi olla oranssimpi, mutta kelpaa. Kulahtanut, musta tavallinen t-paita, ne siniset farkut jotka sain joululahjaksi ilmeisesti Carolinalta, ja silmäpussit varmaan polvissa. Miksi mä en voi olla normaali ihminen, miksi mä en voi vain päästä yli Ruskasta - miksi mun pitää jäädä lagaamaan tähän ikävään? Mä en ole koko lomalla nukkunut yhtään ainoaa yötä kokonaan, yhteensä nukutut tunnit voi laskea suurin piirtein kahden käden sormilla, ja mulla on jokseenkin kamala olo. Mun lihakset alkavat kadota pikku hiljaa, mutta ei sentään tule läskiä tilalle - mä en pysty syömäänkään paljon mitään, mä en ole syönyt tiistain jälkeen juuri mitään, koska mua vituttaa/pelottaa niin helvetin paljon Ruskan puolesta. Mä olen jo päätynyt siihen tulokseen, että se vain jatkaa elämäänsä - tai mitä elämää, sehän on kuollut, mutta aivan sama - niin kuin mua ei olisi ollutkaan, aivan vitun sama mulle, ei heilauta mua. Mä yritän kerätä itseeni raivoa, puristan kädet tiukkaan nyrkkiin, mutta rentoudun sitten, mä en pysty suuttumaan Ruskalle. Mä haluun vaan että se olisi iloinen ja kaikkea muuta mahdollista paskaa, ja musta tuntuu, että [i]I'll blow my brains against the ceiling[/i], jos tiedät mitä mä tarkoitan. Mä lasken katseeni lattiaan, suljen silmät, kävelen silmät kiinni huoneen poikki sänkyni luo ja kaadun siihen vatsalleni, painan kädet kasvoille. Kyllä se tästä, mä hoen itselleni, kyllä tämä tästä. Tää helpottaa. Ainakin luultavasti, ehkä, joskus saattaa helpottaa.
#34: Kim | 47415
Joulupäivä on yhtä tuskaa. Isä ja Carolina haluavat viettää aikaa perheenä, eli mä lojun omassa huoneessani jumissa tuijottamassa seiniä, käyn aina välillä parvekkeella tupakalla, johon kumpikaan ei sano mitään. Ne utelevat, tykkäänkö mä lahjoistani, ja mä mumisen, että kyllä joo, oli hienoja ja kiitos. Kyllä ne oli, ei siinä mitään, uusi puhelin vanhan rämän Samsungin tilalle, sileä kahdensadan euron seteli vaaleansinisessä kuoressa, jonka päällä luki että välipäivien aleihin, pari kirjaa ja uudet farkut, sähkönsiniset, ne joita mä ole kuolannut ties miten pitkään mutta joita en ole saanut aikaiseksi pyytää isältä, koska ne maksoivat yli 120 euroa. Jee, vau, mahtavaa. Silti mä en saanut sitä, mitä toivoin, all I wanted for Christmas was him enkä mä saanut sitä. Anteeksi, että kuulostan kiittämättömältä paskalta, mutta mä en voi sille mitään, että mulla on törkeä ikävä Ruskaa. Mä en usko, että tälle koko jutulle on mitään muuta selitystä kuin se, että se vain lähti vetämään - mä kävin eilen urkkimassa, onko se tullut takaisin, sillä varjolla että toivotan hyvää joulua. Ei ollut ei, mies, jonka mä oletan tarinoiden Aatuksi, pelastavaksi enkeliksi, kysyi multa, tiedänkö mä sattumalta, mihin Ruska on kadonnut. Mä en valitettavasti tiennyt yhtään sen paremmin kuin sekään.
Mulla on ihan mieletön ikävä Ruskaa. Mä en edes tajua, miten mulla voi olla näin kova ikävä sitä, mä olen tuntenut sen alle kaksi kuukautta ja silti mä vain makaan yksin kotona voivottelemassa elämäni kauheutta, kun en ole nähnyt sitä vajaaseen viikkoon. Mua vituttaa ja alkaa melkein itkettää, kun mietin sitä, Ruskaa, mietin missä se on, mitä tekee ja missä seurassa - mitä sille on tapahtunut? Mieleen tulvahtaa muistikuva Amandasta, ei, Ruskaa ei ole näkynyt kahteen [i]päivään[/i]. Mä en ole suostunut miettiämään sitä mahdollisuutta, johon kaksi [i]päivää[/i] Amandan puheissa viittasi, mutta nyt mietin, oikein ajan kanssa. Ennen joulua se oli kahteen [i]päivään[/i], nyt se on jo kuuteen. Paniikki alkaa hiipiä jäseniin, ei kai, voi ei. Järki yrittää kyllä pistää väliin että se on selvinnyt puolitoista vuosikymmentä, mitä on kuusi päivää kun vertaa siihen? Silti mun ajatukset eivät suostu mukailemaan järkeä. Se on ollut luoja ties kuinka pitkään Aatun kanssa, entä jos se ei ole joutunut ikinä selviämään yksin, entä jos se on aina ollut Aatun suojeluksessa? Mä yritän hokea itselleni, että ei mun ole järkeä stressata tästä, mutta... silti. Ahdistuksen riemuvoitto. Mä keskityn vakuuttelemaan itselleni, että kyllä, kyllä Ruska on kunnossa, se ei ole vielä kertaakaan kuollut joten ei mitään hätää. Tai no jaa, miten sen nyt ottaa - onhan se periaatteessa kuollut, mutta en mä sitä tarkoittanut. Silti, miksei se ole ilmoittanut itsestään? Ei sen ole välttämättä mahdollista, mä järkeilen, se ei tiedä mun numeroa, osoite... no joo, se tietää kyllä omansa joten sen pitäisi tietää myös mun, koska sen pitää vaihtaa vain asunnon numero, voi kamalaa, kauhea homma, mutta jouluna ei kulje posti. Huh helpotusta. Mun vatsanpohjaa puristanut tunne helpottaa aika hiton paljon, ja mä saan taas kunnolla henkeä - mä en edes tajunnut, etten mä ole hengittänyt kunnolla sen jälkeen, kun Amanda sanoi, ettei Ruskaa ole näkynyt kahteen [i]päivään[/i], mutta nyt mä voin taas hengittää.
Tää on ihan omituista. Mä en ole nähnyt sitä viikkoon, ja mun tekee mieli räjähtää. Mä muistan, nyt jo vähän hämärämmin kun ei tarvitse enää siitä angstata, millaista elämä oli ennen kuin Amanda jätti mut. Se oli kesälomalla kolme viikkoa reissussa, ensin viikon vanhempiensa kanssa Ruotsissa ja sitten se karkasi Rovaniemelle kahdeksi viikoksi, eikä mulla ollut mitään ongelmaa. Mä puhuin sen kanssa ehkä kolme kertaa puhelimessa sinä aikana, sellaisia ruhtinaallisia kolmen minuutin puheluita, eikä mulla ollut mitään vaikeuksia siinä. Ehkä mä olen nyt Ruskan kanssa enemmän tosissaan kuin Amandan kanssa koskaan, vaikka mä en edes tajunnut, että se voisi olla niin - että Amanda olisi oikeassa, että mä en olisi ollut sen kanssa tosissaan. Mutta niin vain mä ikävöin Ruskaa jo kuuden päivän jälkeen, okei, tähän saattaa ehkä vaikuttaa se, että mulla ei ole mitään tietoa, miten mä saisin siihen yhteyden, tai mitään. Tai ehkä se on vain sitä, että mä en koskaan oikeasti ollut tosissani Amandan kanssa, mä en tiedä, mutta aivan sama, Amanda on vanha juttu ja nyt ollaan minä ja Ruska, jonka on parempi olla kirjoittanut mulle kirjeen, joka tulee huomenna mulle tänne kotiin. Päitä putoaa jos ei ole. Mä olen iloinen keksittyäni itseäni tyydyttävän vastauksen Ruskan hiljaisuuteen.
"Tuutko kattomaan meidän kanssa leffaa", iskä huikkaa oven takaa, se kuulostaa enemmän rutiinilta kuin siltä, että se oikeasti kysyisi sitä, niin kuin ihan tosissaan yrittäisi saada mua katsomaan leffaa kanssaan.
"Mitä leffaa?"
"Love actually."
"Ei kyllä sano mitään mut kyl mä voisin oikeestaan tulla", mä sanon ääni huojennuksesta pehmeänä ja yllättän iskän. Mä sammutan musiikin ja suoriudun käytävään, iskä odottaa siellä ja haluaa piruillaan kokeilla mun otsaa, olenko mä kipeä tai jotain kun suostun ilman mitään vastaväitteitä niiden kanssa katsomaan leffaa. Mä seuraan sitä olohuoneeseen, istun iskän ja Carolinan väliin. Ne juovat kahdestaan pullon viiniä ja iskä tarjoaa mulle ison tölkingreippilonkeroa. Ne eivät huomaa, miten mä korkkaan seuraavan tölkin, ja laatuajan viettäminen perheen kanssa tuntuu toisen tölkin lopulla huomattavasti mukavammalta. Tässä me istutaan kolmisin, vedetään suklaata toisella ja alkoholia toisella kädellä ja jossain välissä mä tajuan nauravani vähän turhan kovaa ja väärissä kohdissa. Kumpikaan ei huomaa mitään, ne nauravat yhtä lailla tyhmästi Christmas caroleille ja hätäiselle Keira Knightleyn kanssa vaihdetulle suudelmalle, siitä miehestä mä en kyllä kuollaksenikaan muista kuka se on, sille suudelmalle nauretaan kuitenkin kaikkein eniten. Tää tuntuu melkein mukavalta, olla täällä porukoiden kanssa, ja se jos mikä on huolestuttavaa. Ehkä se johtuu alkoholista, luultavasti johtuu, mutta mä mietin, että tällaiseen voisi melkein tottua, siihen, että mulla on sekä isä ja äiti. Okei joo, mä en ikinä tule myöntämään Carolinaa muuta kuin biologiseksi äidikseni, mutta silti. Sitten ne pilaavat mun fiiliksen ja alkavat arpoa kaupunginosien välillä, mihin me muutetaan, omakotitalo jossain paremmalla (isän mukaan huonommalla, mutta se ei intä Carolinalle vastaan) alueella. Mä huokaan syvään, mä en halua muuttaa mihinkään, mä haluan asua tässä talossa, tässä asunnossa, lähellä Ruskaa. Ai niin, Ruska on kadonnut. Mä hätkähdän ja muistutan itselleni jo valmiiksi, että se varmasti pistää mulle kirjeen, tai kortin, tai jotain. Aivan varmasti. Kai?
Mulla on ihan mieletön ikävä Ruskaa. Mä en edes tajua, miten mulla voi olla näin kova ikävä sitä, mä olen tuntenut sen alle kaksi kuukautta ja silti mä vain makaan yksin kotona voivottelemassa elämäni kauheutta, kun en ole nähnyt sitä vajaaseen viikkoon. Mua vituttaa ja alkaa melkein itkettää, kun mietin sitä, Ruskaa, mietin missä se on, mitä tekee ja missä seurassa - mitä sille on tapahtunut? Mieleen tulvahtaa muistikuva Amandasta, ei, Ruskaa ei ole näkynyt kahteen [i]päivään[/i]. Mä en ole suostunut miettiämään sitä mahdollisuutta, johon kaksi [i]päivää[/i] Amandan puheissa viittasi, mutta nyt mietin, oikein ajan kanssa. Ennen joulua se oli kahteen [i]päivään[/i], nyt se on jo kuuteen. Paniikki alkaa hiipiä jäseniin, ei kai, voi ei. Järki yrittää kyllä pistää väliin että se on selvinnyt puolitoista vuosikymmentä, mitä on kuusi päivää kun vertaa siihen? Silti mun ajatukset eivät suostu mukailemaan järkeä. Se on ollut luoja ties kuinka pitkään Aatun kanssa, entä jos se ei ole joutunut ikinä selviämään yksin, entä jos se on aina ollut Aatun suojeluksessa? Mä yritän hokea itselleni, että ei mun ole järkeä stressata tästä, mutta... silti. Ahdistuksen riemuvoitto. Mä keskityn vakuuttelemaan itselleni, että kyllä, kyllä Ruska on kunnossa, se ei ole vielä kertaakaan kuollut joten ei mitään hätää. Tai no jaa, miten sen nyt ottaa - onhan se periaatteessa kuollut, mutta en mä sitä tarkoittanut. Silti, miksei se ole ilmoittanut itsestään? Ei sen ole välttämättä mahdollista, mä järkeilen, se ei tiedä mun numeroa, osoite... no joo, se tietää kyllä omansa joten sen pitäisi tietää myös mun, koska sen pitää vaihtaa vain asunnon numero, voi kamalaa, kauhea homma, mutta jouluna ei kulje posti. Huh helpotusta. Mun vatsanpohjaa puristanut tunne helpottaa aika hiton paljon, ja mä saan taas kunnolla henkeä - mä en edes tajunnut, etten mä ole hengittänyt kunnolla sen jälkeen, kun Amanda sanoi, ettei Ruskaa ole näkynyt kahteen [i]päivään[/i], mutta nyt mä voin taas hengittää.
Tää on ihan omituista. Mä en ole nähnyt sitä viikkoon, ja mun tekee mieli räjähtää. Mä muistan, nyt jo vähän hämärämmin kun ei tarvitse enää siitä angstata, millaista elämä oli ennen kuin Amanda jätti mut. Se oli kesälomalla kolme viikkoa reissussa, ensin viikon vanhempiensa kanssa Ruotsissa ja sitten se karkasi Rovaniemelle kahdeksi viikoksi, eikä mulla ollut mitään ongelmaa. Mä puhuin sen kanssa ehkä kolme kertaa puhelimessa sinä aikana, sellaisia ruhtinaallisia kolmen minuutin puheluita, eikä mulla ollut mitään vaikeuksia siinä. Ehkä mä olen nyt Ruskan kanssa enemmän tosissaan kuin Amandan kanssa koskaan, vaikka mä en edes tajunnut, että se voisi olla niin - että Amanda olisi oikeassa, että mä en olisi ollut sen kanssa tosissaan. Mutta niin vain mä ikävöin Ruskaa jo kuuden päivän jälkeen, okei, tähän saattaa ehkä vaikuttaa se, että mulla ei ole mitään tietoa, miten mä saisin siihen yhteyden, tai mitään. Tai ehkä se on vain sitä, että mä en koskaan oikeasti ollut tosissani Amandan kanssa, mä en tiedä, mutta aivan sama, Amanda on vanha juttu ja nyt ollaan minä ja Ruska, jonka on parempi olla kirjoittanut mulle kirjeen, joka tulee huomenna mulle tänne kotiin. Päitä putoaa jos ei ole. Mä olen iloinen keksittyäni itseäni tyydyttävän vastauksen Ruskan hiljaisuuteen.
"Tuutko kattomaan meidän kanssa leffaa", iskä huikkaa oven takaa, se kuulostaa enemmän rutiinilta kuin siltä, että se oikeasti kysyisi sitä, niin kuin ihan tosissaan yrittäisi saada mua katsomaan leffaa kanssaan.
"Mitä leffaa?"
"Love actually."
"Ei kyllä sano mitään mut kyl mä voisin oikeestaan tulla", mä sanon ääni huojennuksesta pehmeänä ja yllättän iskän. Mä sammutan musiikin ja suoriudun käytävään, iskä odottaa siellä ja haluaa piruillaan kokeilla mun otsaa, olenko mä kipeä tai jotain kun suostun ilman mitään vastaväitteitä niiden kanssa katsomaan leffaa. Mä seuraan sitä olohuoneeseen, istun iskän ja Carolinan väliin. Ne juovat kahdestaan pullon viiniä ja iskä tarjoaa mulle ison tölkingreippilonkeroa. Ne eivät huomaa, miten mä korkkaan seuraavan tölkin, ja laatuajan viettäminen perheen kanssa tuntuu toisen tölkin lopulla huomattavasti mukavammalta. Tässä me istutaan kolmisin, vedetään suklaata toisella ja alkoholia toisella kädellä ja jossain välissä mä tajuan nauravani vähän turhan kovaa ja väärissä kohdissa. Kumpikaan ei huomaa mitään, ne nauravat yhtä lailla tyhmästi Christmas caroleille ja hätäiselle Keira Knightleyn kanssa vaihdetulle suudelmalle, siitä miehestä mä en kyllä kuollaksenikaan muista kuka se on, sille suudelmalle nauretaan kuitenkin kaikkein eniten. Tää tuntuu melkein mukavalta, olla täällä porukoiden kanssa, ja se jos mikä on huolestuttavaa. Ehkä se johtuu alkoholista, luultavasti johtuu, mutta mä mietin, että tällaiseen voisi melkein tottua, siihen, että mulla on sekä isä ja äiti. Okei joo, mä en ikinä tule myöntämään Carolinaa muuta kuin biologiseksi äidikseni, mutta silti. Sitten ne pilaavat mun fiiliksen ja alkavat arpoa kaupunginosien välillä, mihin me muutetaan, omakotitalo jossain paremmalla (isän mukaan huonommalla, mutta se ei intä Carolinalle vastaan) alueella. Mä huokaan syvään, mä en halua muuttaa mihinkään, mä haluan asua tässä talossa, tässä asunnossa, lähellä Ruskaa. Ai niin, Ruska on kadonnut. Mä hätkähdän ja muistutan itselleni jo valmiiksi, että se varmasti pistää mulle kirjeen, tai kortin, tai jotain. Aivan varmasti. Kai?
#33: Kim | 46413
Mä tuijotan seinää, iskä yrittää huudella mua keittiöstä mutta mä esitän, etten kuullut mitään. En mä halua kuulla sitä, mä en halua nousta ylös ja mennä sen ja Carolinan kanssa syömään, Carolina on ruvennut pyörimään täällä enemmän ja isä jaksaa laittaa ruokaa, koska sen tuleva vaimo on täällä. Mä en edelleenkään tajua tätä naimisiinmenojuttua, mutta ihan sama.
"Kim", iskä huutaa käytävältä. "Haloo!"
"Mitä", mä mutisen, se avaa mun huoneen oven ja mun tekee mieli heittää sitä jollain mahdollisimman painavalla.
"Syömään."
"Ei oo nälkä."
"No parempi olla. Meillä ois äidin kanssa asiaa."
"Sano nyt vielä että se on paksuna", mä tiuskaisen ja käännän kylkeä niin, että olen selkä päin siihen.
"Ei sentään", iskä murahtaa. "Tuu nyt. Pitäis kysellä joululahjoista."
"Mä en halua joululahjoja. Mä vihaan joulua. Mä en suostu viettämään joulua."
"Älä puhu paskaa", se toteaa. "Nyt ylös sieltä tai mä kannan sut."
"Mä. En. Halua. Ruokaa. Enkä ainakaan joululahjoja."
"Kim, tää on viimeinen varotus."
"Olkoon, ei kiinnosta."
"Sä et jätä mulle vaihtoehtoja", iskä sanoo melkein pahoittelevasti, ja seuraavaksi mä tajuan, miten se kantaa mua ulos mun huoneesta kohti keittiötä. Mä potkin hulluna, mä en edes tajua miten se onnistuu tuossa, koska mä olen sitä vain vajaa viisi senttiä lyhyempi, okei, mä painan kolmekymmentä kiloa vähemmän mutta silti, miten se vain pystyy siihen? Mä meinaan potkaista Carolinaa otsaan, voi vittu kun en osunut, olisin tähdännyt parikymmentä senttiä vasemmalle niin olisin mäjäyttänyt siltä tajun kankaalle. No jaa, aina ei voi voittaa. Isä istuttaa mut tuoliin, johon mä jään nyrpeänä istumaan, mitä sitä turhaan liikkumaan. Iskä ja Carolina höpisevät jotain omiaan ja olettavat, että mua kiinnostaisi, joo, ei mitään pelkoa. Carolina lappaa lautaselle risottoa, ja iskä mäkättää kun mä en sano kiitos, mä mulkaisen sitä ja olen ihan hiljaa, en koske ruokaani.
"Missä Ruska on", Carolina ihmettelee varovasti, "sitä ei oo just näkynyt."
"Kuule kun en tiedä."
"Yritä nyt vähän olla yhteistyökykyinen." Mikä sä olet puhumaan yhteistyökyvystä, neiti, tuleva rouva, En halunnut lasta joten odotin kymmenen vuotta ja otan sitten vasta sen isän takaisin.
"No mä en tiedä, voi helvetti", mä tiuskaisen. "Sitä ei oo näkynyt loman alun jälkeen, ei oo mun vika."
"Kai te vielä seurustelette", Carolina huolehtii.
"Öö, no nyt kun miettii, kuuluuko se sulle?"
"Mä olen sun äiti."
"Käyttäydy sit niin äläkä oo mun kimpussa. Sä et selkeästikään osaa tätä äitijuttua."
"Kim", Carolina vetoaa, "älä viitti. Mä en pärjää sun kanssa."
"Olisit ollut äiti alusta alkaen niin ehkä sit pärjäisit", mä sanon kylmästi. "Mulla ei ole nälkä", mä sanon iskälle ja työnnän lautasta poispäin. "Kiitos", mä lisään vielä hetken harkinnan jälkeen isälle, vaikka vallan hyvin tiedän, että Carolina se teki ruoan. Mä tunnen molempien katseet selässäni kun nousen ylös ja pakenen huoneeseeni. Mitä mä pakenen? Ajatuksiani. Yksin ollessa mä sain aika hienosti suljettua Ruskan ulos mielestäni, mutta nyt Carolina nosti sen aika lahjakkaasti taas ylös. Kiitti vitusti, [i]mutsi[/i].
Siitä on nyt neljä päivää, kun mä näin Ruskan viimeksi. Se oli omituinen, oli puolet meidän kolmen minuutin kohtaamisesta käsi suun ja nenän peittona ja tuijotti mua silmät suurina. Mä en ymmärtänyt silloin, mikä sillä oli, se taisteli selkeästi jotain vastaan mutta mitä, mä en tajunnut. Vasta viime yönä, kun mä makasin hereillä sängyssäni puoli neljään, mä tajusin, että sillä oli nälkä. Pakkohan sen on niin olla. Mä en tajunnut sitä aiemmin, koska en antanut itseni ajatella sitä, mutta viime yönä mä muistelin sitä yhtä iltaa kun mä annoin Ruskalle joululahjan, ja... niin. Mä olen tietoisesti sulkenut Ruskan mielestäni nyt kaksi päivää, mä nimittäin kävin kaksi päivää sitten sen oven takana, tietenkin pimeän laskeuduttua. Mä tiesin kyllä ettei se ole fiksua koska Amanda, mutta kävin silti, mulla alkoi olla ikävä Ruskaa koska kolme päivää ilman sitä muuten kuin sen yhden ainoan kerran kun se oli sanalla (tai sanoilla, mutta kuitenkin) helvetin omituinen. Oven avasi Amanda, joka totesi, että Ruskaa ei ole näkynyt pariin päivään ja se on mystisesti kadonnut ihan kokonaan. Se ei sanonut sitä ääneen, mutta mä tajusin kyllä äänenpainoista - kahteen [i]päivään[/i], mystisesti [i]kadonnut[/i]. Musta tuntuu ihan selvältä, että se katosi oikeastaan saman tien sen jälkeen kun mä näin sen nälissään, ja näin ollen syytän tietenkin itseäni. Miksi, en tiedä, mutta varmasti se on mun vikani - jotenkin. Mä olen pakottanut itseni sulkemaan pojan ulos mielestäni, mä en halua ajatella sitä yhtään enempää, koska mulla on riittävän paska mieli muutenkin. Hyvää joulua, Kim.
"Mikä sulla on", Carolina kysyy ovelta, mä en edes huomannut, että se tuli paikalla. Mä en jaksa edes vittuilla sille, aika hälyttävää tämä.
"Ei mitään."
"Miksi sä sitten vittuilet kaikille koko ajan", se kysyy. "Ei elämä oo noin kamalaa."
"Mitä sä tiedät elämän kamaluudesta kun et sellaista omista."
"Olipa hauskaa", Carolina sanoo ja pyöräyttää silmiään. "Kim, ihan niin kuin for fucking real." Moi, mä olen Kim, mä olen kuusitoista, ja mun äiti on astetta nolompi muija.
"Mee pois."
"Onks sulla vielä jotain joululahjatoiveita?"
"Mitä?"
"Niin että haluatko sä vielä jotain? Onko toiveita?"
"Aatto on huomenna." Terävä havainto, Kim. Oot kyllä parhaassa iskussa.
"Kaupat on auki kolmeen."
"Hyvä että sä oot ajoissa liikkeellä."
"Haluatko sä vielä jotain??"
"En. Sitä mitä mä haluan, ei saa kaupasta."
"Mihin Ruska katosi?" Carolina kysyy yllättävän fiksusti. Hyvä hyvä mutsi.
"Jaa-a kun en oikein tiedä."
"Soita sille."
"Ei oo numeroa."
"Käy sen luona."
"Ei se ole siellä."
"Mä haluaisin rauhallisen joulun, Kim. Etsi Ruska niin voitais olla rauhassa ja sä et vittuilisi koko ajan kaikille."
"Vaan olisin hiljaa, niin kuin yleensä sun kanssas."
"Miten vaan", se sanoo ja kohauttaa olkiaan. "Me käydään huomenna vielä kaupassa, tarviitko sä jotain?"
"Tuo värinpoisto", mä sanon hetken mielijohteesta.
"Hiuksiin?" se varmistaa ja mä tuhahdan.
"Ei kun varpaisiin. Niin ja tuokaa kans punainen väri." Mitä tapahtuu? Näinkö pahasti mä sekosin, oikeasti?
"Onko sävyllä väliä?"
"No punainen?"
"Mut minkä punainen? Viininpunainen? Oranssinpunainen? Mikä punainen?"
"Tollanen kuin tuolla", mä sanon ja osoitan kaappini oveen kiinnittämääni Voguesta suurennettua kuvaa kestähän muusta kuin Gerard Waysta, joka on vaihteen vuoksi hel-vetin seksikäs.
"Ootko sä varma?"
"Olen."
"Miten vain", Carolina sanoo ja pyöräyttää silmiään. "Itte sä hiuksesi pilaat. Noi mustat on musta kivemmat."
"Niin pilaan, ja iloisesti."
"Mut vasta välipäivinä, okei?"
"Jos sä niin tahdot", mä myönnyn kiltisti. Voi jee että mä olen kiltti äidilleni, joka on enemmän ilkeä äitipuoli kuin äiti. Carolina mussuttaa vielä jotain, mutta mä huitaisen sängylle jääneellä kaukosäätimellä stereoihin päin, Dr. Death Defying käskee vaihteen vuoksi [i]look alive, sunshine[/i] ja peittää sillä Carolinan äänen, se tajuaa että äiti-poika-keskustelut on nyt keskusteltu ja jättää mut murehtimaan yksin elämääni.
Vitut mä haluan joululahjoja. Mä siteeraan mielessäni yhtä biisiä, I don't care about the presents underneath the christmas tree.
"All I want for Christmas is you", mä mutisen ääneen ja mulkaisen välinpitämätöntä Gerardia kaapin ovessa. Niin, perkele, näin sä laulat ja kuulostat hiton hyvältä, niin kuin aina, ja nyt mä siteeraan tässä sua (vaikka se onkin kai Mariah Careyn se alkuperäinen biisi, mutta se on aivan sama mulle, en mä nyt Mariah Careyta siteeraisi), ja mässytän yksinäni elämän kurjuutta. Mun tekee mieli tupakkaa. Nyt kun ajatus pälkähti päähän, mun tekee sitä mieli enemmän kuin koskaan - mä tahdon vain tupakkaa, mun on pakko saada tupakkaa.
"Carolina?" mä huikkaan, se ilmaantuu ovelle ja näyttää tyytyväiseltä itseensä, tää on varmaan eka kerta ikinä kun mä puhun sille ihan oma-aloitteisesti ja suoraan.
"Tuokaa mulle kans tupakkaa."
"Ootko sä alkanut tupakoida?"
"Joo", mä vastaan hetken mielijohteesta. En kyllä ole, mutta miten vain, jos mä saan sillä ilmaiseksi tupakkaa.
"Ei ole fiksua se", Carolina toteaa, mutta kysyy sitten, mitä saisi olla.
"Vaaleanvihreää Pall Mallia", mä vastaan miettimättä tarkemmin, se on sitä jota Ruska sanoi seksikkääksi. Carolina nyökkää ja katoaa sitten taas, ja mä jään taas yksin. Ei mene hyvin mullakaan taas.
Hitto että mulla on ikävä Ruskaa.
"Kim", iskä huutaa käytävältä. "Haloo!"
"Mitä", mä mutisen, se avaa mun huoneen oven ja mun tekee mieli heittää sitä jollain mahdollisimman painavalla.
"Syömään."
"Ei oo nälkä."
"No parempi olla. Meillä ois äidin kanssa asiaa."
"Sano nyt vielä että se on paksuna", mä tiuskaisen ja käännän kylkeä niin, että olen selkä päin siihen.
"Ei sentään", iskä murahtaa. "Tuu nyt. Pitäis kysellä joululahjoista."
"Mä en halua joululahjoja. Mä vihaan joulua. Mä en suostu viettämään joulua."
"Älä puhu paskaa", se toteaa. "Nyt ylös sieltä tai mä kannan sut."
"Mä. En. Halua. Ruokaa. Enkä ainakaan joululahjoja."
"Kim, tää on viimeinen varotus."
"Olkoon, ei kiinnosta."
"Sä et jätä mulle vaihtoehtoja", iskä sanoo melkein pahoittelevasti, ja seuraavaksi mä tajuan, miten se kantaa mua ulos mun huoneesta kohti keittiötä. Mä potkin hulluna, mä en edes tajua miten se onnistuu tuossa, koska mä olen sitä vain vajaa viisi senttiä lyhyempi, okei, mä painan kolmekymmentä kiloa vähemmän mutta silti, miten se vain pystyy siihen? Mä meinaan potkaista Carolinaa otsaan, voi vittu kun en osunut, olisin tähdännyt parikymmentä senttiä vasemmalle niin olisin mäjäyttänyt siltä tajun kankaalle. No jaa, aina ei voi voittaa. Isä istuttaa mut tuoliin, johon mä jään nyrpeänä istumaan, mitä sitä turhaan liikkumaan. Iskä ja Carolina höpisevät jotain omiaan ja olettavat, että mua kiinnostaisi, joo, ei mitään pelkoa. Carolina lappaa lautaselle risottoa, ja iskä mäkättää kun mä en sano kiitos, mä mulkaisen sitä ja olen ihan hiljaa, en koske ruokaani.
"Missä Ruska on", Carolina ihmettelee varovasti, "sitä ei oo just näkynyt."
"Kuule kun en tiedä."
"Yritä nyt vähän olla yhteistyökykyinen." Mikä sä olet puhumaan yhteistyökyvystä, neiti, tuleva rouva, En halunnut lasta joten odotin kymmenen vuotta ja otan sitten vasta sen isän takaisin.
"No mä en tiedä, voi helvetti", mä tiuskaisen. "Sitä ei oo näkynyt loman alun jälkeen, ei oo mun vika."
"Kai te vielä seurustelette", Carolina huolehtii.
"Öö, no nyt kun miettii, kuuluuko se sulle?"
"Mä olen sun äiti."
"Käyttäydy sit niin äläkä oo mun kimpussa. Sä et selkeästikään osaa tätä äitijuttua."
"Kim", Carolina vetoaa, "älä viitti. Mä en pärjää sun kanssa."
"Olisit ollut äiti alusta alkaen niin ehkä sit pärjäisit", mä sanon kylmästi. "Mulla ei ole nälkä", mä sanon iskälle ja työnnän lautasta poispäin. "Kiitos", mä lisään vielä hetken harkinnan jälkeen isälle, vaikka vallan hyvin tiedän, että Carolina se teki ruoan. Mä tunnen molempien katseet selässäni kun nousen ylös ja pakenen huoneeseeni. Mitä mä pakenen? Ajatuksiani. Yksin ollessa mä sain aika hienosti suljettua Ruskan ulos mielestäni, mutta nyt Carolina nosti sen aika lahjakkaasti taas ylös. Kiitti vitusti, [i]mutsi[/i].
Siitä on nyt neljä päivää, kun mä näin Ruskan viimeksi. Se oli omituinen, oli puolet meidän kolmen minuutin kohtaamisesta käsi suun ja nenän peittona ja tuijotti mua silmät suurina. Mä en ymmärtänyt silloin, mikä sillä oli, se taisteli selkeästi jotain vastaan mutta mitä, mä en tajunnut. Vasta viime yönä, kun mä makasin hereillä sängyssäni puoli neljään, mä tajusin, että sillä oli nälkä. Pakkohan sen on niin olla. Mä en tajunnut sitä aiemmin, koska en antanut itseni ajatella sitä, mutta viime yönä mä muistelin sitä yhtä iltaa kun mä annoin Ruskalle joululahjan, ja... niin. Mä olen tietoisesti sulkenut Ruskan mielestäni nyt kaksi päivää, mä nimittäin kävin kaksi päivää sitten sen oven takana, tietenkin pimeän laskeuduttua. Mä tiesin kyllä ettei se ole fiksua koska Amanda, mutta kävin silti, mulla alkoi olla ikävä Ruskaa koska kolme päivää ilman sitä muuten kuin sen yhden ainoan kerran kun se oli sanalla (tai sanoilla, mutta kuitenkin) helvetin omituinen. Oven avasi Amanda, joka totesi, että Ruskaa ei ole näkynyt pariin päivään ja se on mystisesti kadonnut ihan kokonaan. Se ei sanonut sitä ääneen, mutta mä tajusin kyllä äänenpainoista - kahteen [i]päivään[/i], mystisesti [i]kadonnut[/i]. Musta tuntuu ihan selvältä, että se katosi oikeastaan saman tien sen jälkeen kun mä näin sen nälissään, ja näin ollen syytän tietenkin itseäni. Miksi, en tiedä, mutta varmasti se on mun vikani - jotenkin. Mä olen pakottanut itseni sulkemaan pojan ulos mielestäni, mä en halua ajatella sitä yhtään enempää, koska mulla on riittävän paska mieli muutenkin. Hyvää joulua, Kim.
"Mikä sulla on", Carolina kysyy ovelta, mä en edes huomannut, että se tuli paikalla. Mä en jaksa edes vittuilla sille, aika hälyttävää tämä.
"Ei mitään."
"Miksi sä sitten vittuilet kaikille koko ajan", se kysyy. "Ei elämä oo noin kamalaa."
"Mitä sä tiedät elämän kamaluudesta kun et sellaista omista."
"Olipa hauskaa", Carolina sanoo ja pyöräyttää silmiään. "Kim, ihan niin kuin for fucking real." Moi, mä olen Kim, mä olen kuusitoista, ja mun äiti on astetta nolompi muija.
"Mee pois."
"Onks sulla vielä jotain joululahjatoiveita?"
"Mitä?"
"Niin että haluatko sä vielä jotain? Onko toiveita?"
"Aatto on huomenna." Terävä havainto, Kim. Oot kyllä parhaassa iskussa.
"Kaupat on auki kolmeen."
"Hyvä että sä oot ajoissa liikkeellä."
"Haluatko sä vielä jotain??"
"En. Sitä mitä mä haluan, ei saa kaupasta."
"Mihin Ruska katosi?" Carolina kysyy yllättävän fiksusti. Hyvä hyvä mutsi.
"Jaa-a kun en oikein tiedä."
"Soita sille."
"Ei oo numeroa."
"Käy sen luona."
"Ei se ole siellä."
"Mä haluaisin rauhallisen joulun, Kim. Etsi Ruska niin voitais olla rauhassa ja sä et vittuilisi koko ajan kaikille."
"Vaan olisin hiljaa, niin kuin yleensä sun kanssas."
"Miten vaan", se sanoo ja kohauttaa olkiaan. "Me käydään huomenna vielä kaupassa, tarviitko sä jotain?"
"Tuo värinpoisto", mä sanon hetken mielijohteesta.
"Hiuksiin?" se varmistaa ja mä tuhahdan.
"Ei kun varpaisiin. Niin ja tuokaa kans punainen väri." Mitä tapahtuu? Näinkö pahasti mä sekosin, oikeasti?
"Onko sävyllä väliä?"
"No punainen?"
"Mut minkä punainen? Viininpunainen? Oranssinpunainen? Mikä punainen?"
"Tollanen kuin tuolla", mä sanon ja osoitan kaappini oveen kiinnittämääni Voguesta suurennettua kuvaa kestähän muusta kuin Gerard Waysta, joka on vaihteen vuoksi hel-vetin seksikäs.
"Ootko sä varma?"
"Olen."
"Miten vain", Carolina sanoo ja pyöräyttää silmiään. "Itte sä hiuksesi pilaat. Noi mustat on musta kivemmat."
"Niin pilaan, ja iloisesti."
"Mut vasta välipäivinä, okei?"
"Jos sä niin tahdot", mä myönnyn kiltisti. Voi jee että mä olen kiltti äidilleni, joka on enemmän ilkeä äitipuoli kuin äiti. Carolina mussuttaa vielä jotain, mutta mä huitaisen sängylle jääneellä kaukosäätimellä stereoihin päin, Dr. Death Defying käskee vaihteen vuoksi [i]look alive, sunshine[/i] ja peittää sillä Carolinan äänen, se tajuaa että äiti-poika-keskustelut on nyt keskusteltu ja jättää mut murehtimaan yksin elämääni.
Vitut mä haluan joululahjoja. Mä siteeraan mielessäni yhtä biisiä, I don't care about the presents underneath the christmas tree.
"All I want for Christmas is you", mä mutisen ääneen ja mulkaisen välinpitämätöntä Gerardia kaapin ovessa. Niin, perkele, näin sä laulat ja kuulostat hiton hyvältä, niin kuin aina, ja nyt mä siteeraan tässä sua (vaikka se onkin kai Mariah Careyn se alkuperäinen biisi, mutta se on aivan sama mulle, en mä nyt Mariah Careyta siteeraisi), ja mässytän yksinäni elämän kurjuutta. Mun tekee mieli tupakkaa. Nyt kun ajatus pälkähti päähän, mun tekee sitä mieli enemmän kuin koskaan - mä tahdon vain tupakkaa, mun on pakko saada tupakkaa.
"Carolina?" mä huikkaan, se ilmaantuu ovelle ja näyttää tyytyväiseltä itseensä, tää on varmaan eka kerta ikinä kun mä puhun sille ihan oma-aloitteisesti ja suoraan.
"Tuokaa mulle kans tupakkaa."
"Ootko sä alkanut tupakoida?"
"Joo", mä vastaan hetken mielijohteesta. En kyllä ole, mutta miten vain, jos mä saan sillä ilmaiseksi tupakkaa.
"Ei ole fiksua se", Carolina toteaa, mutta kysyy sitten, mitä saisi olla.
"Vaaleanvihreää Pall Mallia", mä vastaan miettimättä tarkemmin, se on sitä jota Ruska sanoi seksikkääksi. Carolina nyökkää ja katoaa sitten taas, ja mä jään taas yksin. Ei mene hyvin mullakaan taas.
Hitto että mulla on ikävä Ruskaa.
maanantai 28. marraskuuta 2011
#32: Ruska | 45152
Mulla on aika helvetin kova nälkä. Musta tuntuu, että mä en kohta enää kestä tätä, mutta mä en voi sille mitään, koska Aatu ei ole kotona, me ollaan Amandan kanssa kahdestaan täällä ja mä en voi saada mistään ruokaa tähän hätään, koska musta tuntuu, että vaikka mä pääsisin hengissä keittiöön asti (mitä mä en tule edes pääsemään, koska ystävämme aurinko paistaa mitä luultavimmin täydeltä laidalta oven ulkopuolella), siellä ei edes olisi mitään syötävää. Kello on puoli yksi päivällä, ja mulla ei ole mitään toivoa saada mistään ruokaa ennen kuin Aatu tulee kotiin puoli kolmen aikaan.
Mä en muista, milloin mulla olisi viimeksi ollut näin törkeän kova nälkä. Mä muistan kyllä aikoja, joina mä olen kärsinyt aika pahaa nälkää, se on niitä aikoja kun me on asetuttu asumaan meidän uusiin kämppiin ja Aatu ei ole vielä päässyt sisään kuvioihin niin, että se saisi helposti hankittua mulle ruokaa, mutta mulla ei ole koskaan ennen ollut asiat sentään näin pahasti. Vielä viime yönä mun oli suhteellisen helppo olla, kun mä olin Kimin luona vaihteen vuoksi yötä, mutta ei enää, mä en voi enää kunnolla olla missään, ja musta tuntuu, että mun on pakko lähteä ulos kun kello on viisi, eli on varmasti jo pimeää, etten mä törmäisi Kimiin, se tuppaa pääsemään koulusta varttia vaille neljältä ja viideltä se on kerennyt jo kotiinsa ja syö ihmisruokaansa. Mä ainakin toivon, etten törmää Kimiin missään vaiheessa, koska mulla on tällä hetkellä niin mieletön nälkä, että ei mitään järkeä, ja voi ei, mä en kestä tätä tunnetta. Amanda katsoo mua myötätuntoisena, no, sen on parempi tunteakin myötätuntoa koska mä olen antanut sille viimeksi kokonaisen veriannoksen, kun meidän olisi muuten pitänyt pistää se puoliksi, joten sen on todellakin syytä tuntea myötätuntoa ja vaikka mitä mua kohtaan - ei sillä että se fyysisesti mitenkään auttaisi, mutta ainakin siitä tulee edes vähän parempi mieli.
Kellon viisarit menevät liian hitaasti ensin ylös, sitten takaisin alas, ja niin edespäin. Mua vituttaa, mulla on nälkä, mä en ole koskaan tuntenut näin mieletöntä nälkää, tarvetta saada vain verta, mulla on niin mieletön nälkä ja se saa mut pelkäämään, että mä törmäisin Kimiin jossain vaiheessa, huonolla hetkellä, ennen kuin olen saanut yhtään helpotettua oloani. Ei se ole ennenkään tullut mua vastaan kun mä olen ollut nälissäni, ei edes silloin kun mä kävin Anttonin kimppuun, mutta silti. Ei sitä koskaan tiedä, ja mua ahdistaa aika hiton paljon tämä, mua pelottaa, mutta silti mä tiedän, että mun on pakko päästä syömään saman tien kun pääsen vain pois tästä kirotusta huoneesta.
Mä yritän uppoutua lukemaan taas vaihteen vuoksi Aamunkoita, Kim lupasi viedä mut leffaan katsomaan sitä sitten jossain vaiheessa, varmaan joulun jälkeen, koska se saisi leffalippuja joululahjaksi ja sitten se voisi viedä mut. Mä en ole mitenkään erityisen ekstaasissa ajatuksesta että viettäisin kaksi tuntia tupaten täynnä ihmisiä olevassa salissa, mutta kai se menisi, jos olisi juuri syönyt - tai jotain. Bellan uskomattoman nopeasti pullistuva raskausmaha ei kuitenkaan saa mun ajatuksia vietyä pois nälästä, joka kasvaa ja kasvaa ja musta alkaa tuntua, että mä räjähdän ihan juuri tähän nälkään. Ihmisnälkä ei varmasti ole mitään kun vertaa tähän, ei sillä että mä kauheasti ihmisnälästä tietäisin tai muistaisin, mutta tämä nälkä täyttää joka ikisen solun mun vartalossa, ja jos mä olisin yhtään vähemmän varovaisempi, mä repisin kirjaston kirjoja ihan antaumuksella ihan vain siksi, että nälkä saa kaikki jäsenet kouristelemaan ja tukkii mun kurkun niin, että puhumisesta ei meinaa tulla mitään. Amanda katsoo mua vähän säikähtäneenä, mutta mä kieltäydyn huomioimasta sitä mitenkään, mä en pystyisi nyt puhumaan sille. Mun ruumiin joka ikinen lihas on melko epämukavasti jännittynyt, ja mua alkaa oikeasti pelottaa - tätä menoa mä varmaan karkaan ulos täältä ennen kuin kello on viittä, joka on mun ja Aatun määrittelemä kellonaika, jolloin on turvallista lähteä ulos pimeästä huoneesta joulukuussa. Mä nousen istualleni, mun lihakset jännittyvät edelleen - harmi etteivät mun lihakset kehity, mä saisin tätä menoa sixpackin, hehehe olipas oikein hauska juttu ja sitä rataa. Kai sitä saa yrittää olla positiivinen edes vähän, tai jotain? Okei, jatkossa mä en edes yritä, ja sitten on elämä oikein hienoa, niin. Okei, on, koska jos tuo on yksi mun parhaista jutuista, niin mun elämä on sanalla sanoen köyhää. Miten vain. Hei, mä onnistuin harhauttamaan ajatuksiani nälästä pois melkein kokonaiseksi minuutiksi... Vau.
Mä katson tuskastuneena kelloa, se on puoli viisi, mä en uskalla lähteä vielä, Amanda yhtyy mun kellon tuijotteluun vaikka sillä ei olekaan mitään kiirettä päästä pois täältä, ja lopulta, kun mä olen onnistunut saamaan lihasjännityksen laukeamaan paljon siedettävämmäksi jännitykseksi, kello on viittä vaille viisi ja mä ryntään ylös lattialta. Vitut viidestä minuutista, ei mua kiinnosta, nyt on kuitenkin joulukuu, mitä väliä, ei se mitään muuta jos mä viisi minuuttia aikaisemmin lähden täältä. Amanda tulee mun perässä sulkemaan oven, kun mä juoksen ulos käytävään.
"Ruska?"
Kim.
Voi vittu.
Mä painan käden kasvoilleni, yritän olla haistamatta mitään, mutta nälkä on virittänyt mun kaikki aistit äärimmilleen, kun Kim tulee vastaan alaovella. Mä en kuitenkaan voi olla haistamatta sen tuoksua, mä voin melkein tuntea, miten sen tuoksu löytää tiensä mun nenään ja siitä hermoratoja pitkin aivoihin, ja mun aivot yrittävät antaa pelkälle vampyyrille vallat, aivot ovat sitä mieltä että ihmis-Ruskan ei tarvitse olla missään tekemisissä minkään kanssa. Voi ei, voi ei, voi ei. Mä pysähdyn paikoilleni, jään tuijottamaan Kimiä.
Miten mä arvasin tämän. Miten mä arvasin että tässä käy näin, että mä törmään Kimiin, miten mä pystyin arvaamaan että mä tapaan Kimin juuri tänä iltana, ehkä se tuli tahallaan juuri nyt, mitä tahansa. Mä vain tuijotan poikaa, se katsoo mua kulmat kurtussa takaisin, sekin näyttää tajuavan ettei kaikki ole ihan juuri niin kuin pitäisi olla - ei se sentään tyhmä ole, kaikkea muuta kuin tyhmä. Mä vain tuijotan sitä, kuuntelen miten sen sydän lyö hitaasti, yritän hillitä itseäni, mutta vampyyri mun sisälläni, se joka haluaa vittu soikoon juoda Kimin tyhjäksi, ei se joka haluaa olla sen kanssa ja pussailla sen kanssa ja olla sen kanssa iloinen, on koko ajan pääsemässä vahvoille. Voi vittu, mä en ole koskaan ennen edes tajunnut, kuinka helvetin vaarallinen mä olen Kimille. Sen tuoksu tulvahtaa mun nenään entistä vahvempana ja kamalampana ja vaikeammin kestettävänä, kun mä otan käden kasvoilta, mä en suostu vetämään tuoksua nenääni yhtään enempää, mun on pakko olla edes vähän järkevä nyt.
"Mene pois", mä onnistun kuiskaamaan. Aika dramaattista, etten sanoisi, mä tiedän että kuulostan lähes idiootilta, mutta ei tätä tilannetta voi tajuta jollei ole itse tässä vieressä, mun kanssa samassa tilanteessa. Tätä tilannetta ei voi tajuta kaikessa kauheudessaan, jos ei ole ollut tässä kohtaa mun osassani - ei ole katsonut Kimiä ja miettinyt, miten helvetin helppoa mun olisi vain rentoutua niin, että mä saisin sen kuvittelemaan että kaikki on niin kuin aina ennenkin, mä saisin sen huijattua sen niin hiton helposti ansaan ja voisin... niin. Mä en halua edes ajatella, mä säpsähdän omia ajatuksiani, mä en aivan varmasti ajatellut tuota juuri. En. Ajatellut. Mä joudun entistä pahempaan pään sisäiseen kriisiin tajutessani kunnolla, mitä mä ajattelin juuri äsken, mun mieleni tuotti salaman nopeudella kuvia, vähän niin kuin valokuvia, siitä, miten mä vain hymyilisin Kimille, se rentoutuisi, mä sanoisin sille että moi, se hymyilisi mulle niin kuin se aina hymyilee. Sitten mä astuisin lähemmäs sitä ja olisin niin kuin aikoisin suudella sitä, ja se ei tajuaisi luultavasti koskaan, mikä siihen osui tai mitä sille tapahtui. Mä jännitän kaikki lihakseni vastustellessani vampyyrinvaistojani, en mä voi niin tehdä, ja Kim tuijottaa mua silmät pyöreinä. Sen sydän alkaa lyödä kovempaa, kun sen verenkiertoon syöksähtää adrenaliinia, nyt sekin näyttää tajuavan, että asiat eivät ole ihan just niin kuin niiden kuuluisi olla, niin kuin mä olen sanonut aika hiton monta kertaa, se on fiksu jätkä.
"Mitä?"
"Mene pois."
"Okei", se sanoo, katsoo mua vähän omituisesti, ja lähtee sitten hitaasti valumaan kohti portaikkoa. Mä en pysty enää olemaan paikoillani, vaan säntään vähän turhan nopeasti ulos porraskäytävästä, sitä vauhtia, että meinaan mennä suoraan ikkunasta läpi mutta työnnän sentään käteni vastaan niin, että saan oven auki siitä välistä. Ei ainakaan tarvitse vaksin valittaa että mä olen pahis kun rikon täällä ikkunoita, no jaa, se on mun murheista vähäisin tällä hetkellä.
Pururadalla mä saan kiinni oravan vaivautumatta edes säksättämään sille, mun suuhun purskahtaa puolet sen suolista kun mä upotan hampaani sen vatsaan, mä syljeskelen ne ulos eikä mun oloni ole helpottanut mitenkään huomattavasti. Mun päässä hakkaa se, mitä mä olin juuri tekemässä Kimille, mä saan oravia kiinni helposti eivätkä ne täytä mua juurikaan, mutta sen verran, että mä pystyn ajattelemaan selkeämmin. Mitä mä juuri meinasin tehdä Kimille, mitä mä ihan oikeasti, ihan vakavissani ajattelin - mä en voi tehdä sille niin. Mä. En. Voi. Tehdä. Kimille. Näin.
Mä en voi olla Kimin kanssa. Mä tunnen itseni täydeksi idiootiksi kuviteltuani edes, että voisin olla Kimin kanssa - miten mä voisin sen kanssa olla, jos kuitenkin osa musta, se muutaman kerran viikossa vahvempi osa, haluaisi kuitenkin maailman tappiin asti vain juoda sen veret. Miten mä voisin olla Kimin kanssa, jos mä vain haluaisin tai yrittäisin vaistojeni varassa tehdä sille pahaa - vaikka mä en oikeasti halua tehdä sille mitään pahaa, mutta silti, mä olin äskenkin ihan vain vaistojen varassa ja melkein... niin. Mä kuvittelin ihan selkeästi mielessäni, miten mä joisin Kimin tyhjäksi, mä kuvittelin miten mä saisin sitä harhautettua että se ei edes tajuaisi mun aikeitani.
Mulla ei ole ollut tässä mitä, vajaaseen kahteen kuukauteen, mitään ongelmaa Kimin kanssa. Mä olen voinut olla sen kanssa, vaikka mulla on ollut aina välillä pieni nälkä, sellainen, että voisi tehdä hyvää rusakko tai pari, mutta mä en ole koskaan ollut oikeasti sille sillä tavalla että... että mä voisin olla sille vaarallinen. Se johtuu ihan vain siitä sen sydämestä, jonka mä kuulin silloin marraskuun alussa sen ollessa lenkillä, se ei kuulosta enää mun korviin niin vahvalta, koska mä olen ehtinyt jo tottua siihen melko hyvin, mutta silti se on vain Kimin sydän, joka on oikeasti mahdollistanut tämän, että mä olen Kimin kanssa... näinkin läheisissä väleissä, mä irvistän itselleni kun en keksi parempaakaan ilmaisua. Niin se kuitenkin on, sillä jos mä en olisi koskaan kuullut Kimin sydämen hypnoottisuutta, mä en olisi ikinä päätynyt sen kanssa yhtään mihinkään tekemisiin - mä en olisi ikinä puhunut sille, mä en olisi ihastunut siihen, mä en olisi rakastunut siihen - enkä mä edes tiedä, olenko rakastunut. Sillä ei ole tällä hetkellä mitään väliä, olenko mä rakastunut siihen vai en - en mä voi kuitenkaan jatkaa tätä tällä tavalla. Mä en voi jatkaa Kimin kanssa tätä, koska herraisä, mä meinasin juuri juoda sen veret, ja olisin varmasti juonutkin, jollei sen sydän sykkisi edelleen sillä kirotulla tavalla kuin se tuppaa sykkimään. Mä pudistelen päätäni, enkä mä voi tälle mitään, mutta mun on vain pakko, aivan pakko päästä pois täältä. Mä en voi enää antaa näin käydä, sillä vaikka mä tiedän, että näin tulee tuskin enää ikinä käymään, musta tuntuu että meillä ei tule koskaan enää olemaan näin vaikeaa veren kanssa, mutta silti. Mä en voi tälle mitään, mä totean, sille että tarvitsen ruokaa. Mä en voi mitään myöskään sille, että Kim on vain... ihminen, mutta mä voin jotain sille, että mä ihan tosissani harkitsin äsken juovani Kimin verta. Mä pudistan päätäni ja lähden sitten päättäväisesti kävelemään poispäin meidän asuintalosta, kiristän tahtini hölkäksi ja siitä eteenpäin juoksuksi, mä juoksen tasaisesti suoraan eteenpäin, mun tavoitteena on vain päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas. Ei tässä sitten muuta.
Mä en muista, milloin mulla olisi viimeksi ollut näin törkeän kova nälkä. Mä muistan kyllä aikoja, joina mä olen kärsinyt aika pahaa nälkää, se on niitä aikoja kun me on asetuttu asumaan meidän uusiin kämppiin ja Aatu ei ole vielä päässyt sisään kuvioihin niin, että se saisi helposti hankittua mulle ruokaa, mutta mulla ei ole koskaan ennen ollut asiat sentään näin pahasti. Vielä viime yönä mun oli suhteellisen helppo olla, kun mä olin Kimin luona vaihteen vuoksi yötä, mutta ei enää, mä en voi enää kunnolla olla missään, ja musta tuntuu, että mun on pakko lähteä ulos kun kello on viisi, eli on varmasti jo pimeää, etten mä törmäisi Kimiin, se tuppaa pääsemään koulusta varttia vaille neljältä ja viideltä se on kerennyt jo kotiinsa ja syö ihmisruokaansa. Mä ainakin toivon, etten törmää Kimiin missään vaiheessa, koska mulla on tällä hetkellä niin mieletön nälkä, että ei mitään järkeä, ja voi ei, mä en kestä tätä tunnetta. Amanda katsoo mua myötätuntoisena, no, sen on parempi tunteakin myötätuntoa koska mä olen antanut sille viimeksi kokonaisen veriannoksen, kun meidän olisi muuten pitänyt pistää se puoliksi, joten sen on todellakin syytä tuntea myötätuntoa ja vaikka mitä mua kohtaan - ei sillä että se fyysisesti mitenkään auttaisi, mutta ainakin siitä tulee edes vähän parempi mieli.
Kellon viisarit menevät liian hitaasti ensin ylös, sitten takaisin alas, ja niin edespäin. Mua vituttaa, mulla on nälkä, mä en ole koskaan tuntenut näin mieletöntä nälkää, tarvetta saada vain verta, mulla on niin mieletön nälkä ja se saa mut pelkäämään, että mä törmäisin Kimiin jossain vaiheessa, huonolla hetkellä, ennen kuin olen saanut yhtään helpotettua oloani. Ei se ole ennenkään tullut mua vastaan kun mä olen ollut nälissäni, ei edes silloin kun mä kävin Anttonin kimppuun, mutta silti. Ei sitä koskaan tiedä, ja mua ahdistaa aika hiton paljon tämä, mua pelottaa, mutta silti mä tiedän, että mun on pakko päästä syömään saman tien kun pääsen vain pois tästä kirotusta huoneesta.
Mä yritän uppoutua lukemaan taas vaihteen vuoksi Aamunkoita, Kim lupasi viedä mut leffaan katsomaan sitä sitten jossain vaiheessa, varmaan joulun jälkeen, koska se saisi leffalippuja joululahjaksi ja sitten se voisi viedä mut. Mä en ole mitenkään erityisen ekstaasissa ajatuksesta että viettäisin kaksi tuntia tupaten täynnä ihmisiä olevassa salissa, mutta kai se menisi, jos olisi juuri syönyt - tai jotain. Bellan uskomattoman nopeasti pullistuva raskausmaha ei kuitenkaan saa mun ajatuksia vietyä pois nälästä, joka kasvaa ja kasvaa ja musta alkaa tuntua, että mä räjähdän ihan juuri tähän nälkään. Ihmisnälkä ei varmasti ole mitään kun vertaa tähän, ei sillä että mä kauheasti ihmisnälästä tietäisin tai muistaisin, mutta tämä nälkä täyttää joka ikisen solun mun vartalossa, ja jos mä olisin yhtään vähemmän varovaisempi, mä repisin kirjaston kirjoja ihan antaumuksella ihan vain siksi, että nälkä saa kaikki jäsenet kouristelemaan ja tukkii mun kurkun niin, että puhumisesta ei meinaa tulla mitään. Amanda katsoo mua vähän säikähtäneenä, mutta mä kieltäydyn huomioimasta sitä mitenkään, mä en pystyisi nyt puhumaan sille. Mun ruumiin joka ikinen lihas on melko epämukavasti jännittynyt, ja mua alkaa oikeasti pelottaa - tätä menoa mä varmaan karkaan ulos täältä ennen kuin kello on viittä, joka on mun ja Aatun määrittelemä kellonaika, jolloin on turvallista lähteä ulos pimeästä huoneesta joulukuussa. Mä nousen istualleni, mun lihakset jännittyvät edelleen - harmi etteivät mun lihakset kehity, mä saisin tätä menoa sixpackin, hehehe olipas oikein hauska juttu ja sitä rataa. Kai sitä saa yrittää olla positiivinen edes vähän, tai jotain? Okei, jatkossa mä en edes yritä, ja sitten on elämä oikein hienoa, niin. Okei, on, koska jos tuo on yksi mun parhaista jutuista, niin mun elämä on sanalla sanoen köyhää. Miten vain. Hei, mä onnistuin harhauttamaan ajatuksiani nälästä pois melkein kokonaiseksi minuutiksi... Vau.
Mä katson tuskastuneena kelloa, se on puoli viisi, mä en uskalla lähteä vielä, Amanda yhtyy mun kellon tuijotteluun vaikka sillä ei olekaan mitään kiirettä päästä pois täältä, ja lopulta, kun mä olen onnistunut saamaan lihasjännityksen laukeamaan paljon siedettävämmäksi jännitykseksi, kello on viittä vaille viisi ja mä ryntään ylös lattialta. Vitut viidestä minuutista, ei mua kiinnosta, nyt on kuitenkin joulukuu, mitä väliä, ei se mitään muuta jos mä viisi minuuttia aikaisemmin lähden täältä. Amanda tulee mun perässä sulkemaan oven, kun mä juoksen ulos käytävään.
"Ruska?"
Kim.
Voi vittu.
Mä painan käden kasvoilleni, yritän olla haistamatta mitään, mutta nälkä on virittänyt mun kaikki aistit äärimmilleen, kun Kim tulee vastaan alaovella. Mä en kuitenkaan voi olla haistamatta sen tuoksua, mä voin melkein tuntea, miten sen tuoksu löytää tiensä mun nenään ja siitä hermoratoja pitkin aivoihin, ja mun aivot yrittävät antaa pelkälle vampyyrille vallat, aivot ovat sitä mieltä että ihmis-Ruskan ei tarvitse olla missään tekemisissä minkään kanssa. Voi ei, voi ei, voi ei. Mä pysähdyn paikoilleni, jään tuijottamaan Kimiä.
Miten mä arvasin tämän. Miten mä arvasin että tässä käy näin, että mä törmään Kimiin, miten mä pystyin arvaamaan että mä tapaan Kimin juuri tänä iltana, ehkä se tuli tahallaan juuri nyt, mitä tahansa. Mä vain tuijotan poikaa, se katsoo mua kulmat kurtussa takaisin, sekin näyttää tajuavan ettei kaikki ole ihan juuri niin kuin pitäisi olla - ei se sentään tyhmä ole, kaikkea muuta kuin tyhmä. Mä vain tuijotan sitä, kuuntelen miten sen sydän lyö hitaasti, yritän hillitä itseäni, mutta vampyyri mun sisälläni, se joka haluaa vittu soikoon juoda Kimin tyhjäksi, ei se joka haluaa olla sen kanssa ja pussailla sen kanssa ja olla sen kanssa iloinen, on koko ajan pääsemässä vahvoille. Voi vittu, mä en ole koskaan ennen edes tajunnut, kuinka helvetin vaarallinen mä olen Kimille. Sen tuoksu tulvahtaa mun nenään entistä vahvempana ja kamalampana ja vaikeammin kestettävänä, kun mä otan käden kasvoilta, mä en suostu vetämään tuoksua nenääni yhtään enempää, mun on pakko olla edes vähän järkevä nyt.
"Mene pois", mä onnistun kuiskaamaan. Aika dramaattista, etten sanoisi, mä tiedän että kuulostan lähes idiootilta, mutta ei tätä tilannetta voi tajuta jollei ole itse tässä vieressä, mun kanssa samassa tilanteessa. Tätä tilannetta ei voi tajuta kaikessa kauheudessaan, jos ei ole ollut tässä kohtaa mun osassani - ei ole katsonut Kimiä ja miettinyt, miten helvetin helppoa mun olisi vain rentoutua niin, että mä saisin sen kuvittelemaan että kaikki on niin kuin aina ennenkin, mä saisin sen huijattua sen niin hiton helposti ansaan ja voisin... niin. Mä en halua edes ajatella, mä säpsähdän omia ajatuksiani, mä en aivan varmasti ajatellut tuota juuri. En. Ajatellut. Mä joudun entistä pahempaan pään sisäiseen kriisiin tajutessani kunnolla, mitä mä ajattelin juuri äsken, mun mieleni tuotti salaman nopeudella kuvia, vähän niin kuin valokuvia, siitä, miten mä vain hymyilisin Kimille, se rentoutuisi, mä sanoisin sille että moi, se hymyilisi mulle niin kuin se aina hymyilee. Sitten mä astuisin lähemmäs sitä ja olisin niin kuin aikoisin suudella sitä, ja se ei tajuaisi luultavasti koskaan, mikä siihen osui tai mitä sille tapahtui. Mä jännitän kaikki lihakseni vastustellessani vampyyrinvaistojani, en mä voi niin tehdä, ja Kim tuijottaa mua silmät pyöreinä. Sen sydän alkaa lyödä kovempaa, kun sen verenkiertoon syöksähtää adrenaliinia, nyt sekin näyttää tajuavan, että asiat eivät ole ihan just niin kuin niiden kuuluisi olla, niin kuin mä olen sanonut aika hiton monta kertaa, se on fiksu jätkä.
"Mitä?"
"Mene pois."
"Okei", se sanoo, katsoo mua vähän omituisesti, ja lähtee sitten hitaasti valumaan kohti portaikkoa. Mä en pysty enää olemaan paikoillani, vaan säntään vähän turhan nopeasti ulos porraskäytävästä, sitä vauhtia, että meinaan mennä suoraan ikkunasta läpi mutta työnnän sentään käteni vastaan niin, että saan oven auki siitä välistä. Ei ainakaan tarvitse vaksin valittaa että mä olen pahis kun rikon täällä ikkunoita, no jaa, se on mun murheista vähäisin tällä hetkellä.
Pururadalla mä saan kiinni oravan vaivautumatta edes säksättämään sille, mun suuhun purskahtaa puolet sen suolista kun mä upotan hampaani sen vatsaan, mä syljeskelen ne ulos eikä mun oloni ole helpottanut mitenkään huomattavasti. Mun päässä hakkaa se, mitä mä olin juuri tekemässä Kimille, mä saan oravia kiinni helposti eivätkä ne täytä mua juurikaan, mutta sen verran, että mä pystyn ajattelemaan selkeämmin. Mitä mä juuri meinasin tehdä Kimille, mitä mä ihan oikeasti, ihan vakavissani ajattelin - mä en voi tehdä sille niin. Mä. En. Voi. Tehdä. Kimille. Näin.
Mä en voi olla Kimin kanssa. Mä tunnen itseni täydeksi idiootiksi kuviteltuani edes, että voisin olla Kimin kanssa - miten mä voisin sen kanssa olla, jos kuitenkin osa musta, se muutaman kerran viikossa vahvempi osa, haluaisi kuitenkin maailman tappiin asti vain juoda sen veret. Miten mä voisin olla Kimin kanssa, jos mä vain haluaisin tai yrittäisin vaistojeni varassa tehdä sille pahaa - vaikka mä en oikeasti halua tehdä sille mitään pahaa, mutta silti, mä olin äskenkin ihan vain vaistojen varassa ja melkein... niin. Mä kuvittelin ihan selkeästi mielessäni, miten mä joisin Kimin tyhjäksi, mä kuvittelin miten mä saisin sitä harhautettua että se ei edes tajuaisi mun aikeitani.
Mulla ei ole ollut tässä mitä, vajaaseen kahteen kuukauteen, mitään ongelmaa Kimin kanssa. Mä olen voinut olla sen kanssa, vaikka mulla on ollut aina välillä pieni nälkä, sellainen, että voisi tehdä hyvää rusakko tai pari, mutta mä en ole koskaan ollut oikeasti sille sillä tavalla että... että mä voisin olla sille vaarallinen. Se johtuu ihan vain siitä sen sydämestä, jonka mä kuulin silloin marraskuun alussa sen ollessa lenkillä, se ei kuulosta enää mun korviin niin vahvalta, koska mä olen ehtinyt jo tottua siihen melko hyvin, mutta silti se on vain Kimin sydän, joka on oikeasti mahdollistanut tämän, että mä olen Kimin kanssa... näinkin läheisissä väleissä, mä irvistän itselleni kun en keksi parempaakaan ilmaisua. Niin se kuitenkin on, sillä jos mä en olisi koskaan kuullut Kimin sydämen hypnoottisuutta, mä en olisi ikinä päätynyt sen kanssa yhtään mihinkään tekemisiin - mä en olisi ikinä puhunut sille, mä en olisi ihastunut siihen, mä en olisi rakastunut siihen - enkä mä edes tiedä, olenko rakastunut. Sillä ei ole tällä hetkellä mitään väliä, olenko mä rakastunut siihen vai en - en mä voi kuitenkaan jatkaa tätä tällä tavalla. Mä en voi jatkaa Kimin kanssa tätä, koska herraisä, mä meinasin juuri juoda sen veret, ja olisin varmasti juonutkin, jollei sen sydän sykkisi edelleen sillä kirotulla tavalla kuin se tuppaa sykkimään. Mä pudistelen päätäni, enkä mä voi tälle mitään, mutta mun on vain pakko, aivan pakko päästä pois täältä. Mä en voi enää antaa näin käydä, sillä vaikka mä tiedän, että näin tulee tuskin enää ikinä käymään, musta tuntuu että meillä ei tule koskaan enää olemaan näin vaikeaa veren kanssa, mutta silti. Mä en voi tälle mitään, mä totean, sille että tarvitsen ruokaa. Mä en voi mitään myöskään sille, että Kim on vain... ihminen, mutta mä voin jotain sille, että mä ihan tosissani harkitsin äsken juovani Kimin verta. Mä pudistan päätäni ja lähden sitten päättäväisesti kävelemään poispäin meidän asuintalosta, kiristän tahtini hölkäksi ja siitä eteenpäin juoksuksi, mä juoksen tasaisesti suoraan eteenpäin, mun tavoitteena on vain päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas. Ei tässä sitten muuta.
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
#31: Kim | 43643
Iskä tai Carolina ei ole kotona, mä sanoin iskälle, että niiden pitäisi kadota johonkin muutamaksi tunniksi. Syytä kysyttäessä mä iskin mahdollisimman härskisti silmää ja sanoin, että Ruska on tulossa tänne, mä en olisi ikinä uskonut tekeväni niin, ja iskä lupasi että ne lähtisivät johonkin pois täältä ja olisivat aamuun asti jossain muualla. Mä en olisi ikinä oikeasti kuvitellut vihjailevani isälleni, että haluan pitää meidän kämpän tyhjänä vain siksi, että haluan harrastaa seksiä poikaystäväni kanssa - mitä mä muuten ihan ohimennen en ole tekemässä, ei pelkoa - mutta niin mä vain juuri äsken tein, joten mikäs siinä. Ei kai siinä mitään pahaa ole, eh?
Ai hitto että mä olen romanttinen luonne, tai jotain. Mä tiedän kyllä, että Ruska on vahvasti joulua vastaan, mutta mitä mä siitä välitän, mä halusin ostaa sille joululahjan. Mä kihisen innosta, kun kello alkaa käydä kuutta, no niin, lopultakin, on tätä odotettukin. Mä jätän Ruskan paketin huolellisesti sohvapöydälle, asettelen sen vähän vinoon, ja voi perkele, mua alkaa itseänikin ärsyttää tämä mun touhuni. Okei joo, onhan tämä ihan kivaa joo, mutta ei mun tarvitse olla niin innoissani ihan vain siksi, että mulla on Ruskalle aika hiton mahtava lahja. Okei, en mä siitä mahtavasta tiedä, mutta ainakin omaperäinen. Tai jotain. Mä tiedän kyllä aika hiton mahtavasti, että Ruska tulee luultavasti nauramaan mulle päin naamaa kun mä annan tämän sille, mutta ei mua kiinnosta paskan vertaa, koska no hei, mä sentään ajattelin sitä, kun tilasin iskän luottokortti toisessa kädessä näitä netistä. Mulla oli jopa lupa tähän koko touhuun, tosin iskä ei käsittänyt lainkaan, miksi hitossa mä halusin tilata näitä Ruskalle - se tietää ihan yhtä hyvin kuin mäkin, että kukaan, mä toistan, [i]kukaan[/i] täysjärkinen miespuolinen ihminen ei voisi innostua tästä. Sille mä kuitenkin sanoin, että tää on sisäpiirivitsi, ja se totesi, että aika kallis sellainen. Mitä tahansa, iskä on aika hiton paljon mulle velkaa viimeisimmästä tempauksestaan. Okei joo, ne yrittävät vain löytää omakotitalon toiselta puolelta kaupunkia, mutta mä en halua muuttaa sinne - mä haluan asua täällä, Ruskan kanssa samassa talossa, niin että voin halutessani vaikka hitto soikoon sukkasillani juosta sen luokse, jos ikävä yllättää. Niinpä mä vain mulkoilin isää aika hiton pahasti kun pyysin sen luottokorttia lainaan, eikä se voinut olla antamatta sitä. Pappa betalar ja sitä rataa. Moi, mä olen Kim, ja tykkään olla normaali.
Mä hyppään ylös sohvasta, kun Ruska lopultakin soittaa ovikelloa, pari minuuttia ennen kuutta. Se näyttää ihan yhtä hyvältä kuin aina, sillä on päässään pipo, jota se ei tarvitsisi, ja sen hiukset ovat naamalla niin, että se näyttää ihan emolta - sen hiusten pitäisi olla vain mustat tuohon päälle, niin hyvä olisi, ja sen punamustaruudullinen kauluspaita on auki, sen alla on musta t-paita. Mä kumarrun suutelemaan poikaa huulille ennen kuin päästän sen sisään, sillä ei ole kenkiä jalassaan, pelkät villasukat, jotka ovat nekin vain lavasteet. Lumi, joka satoi sinä samana päivänä kun mun isä ja Carolina ilmoittivat menevänsä naimisiin, jäi maahan pysyvästi, ja niinpä Ruska on päättänyt esittää, että sitäkin paleltaisi. Ihan kuin sitä voisi ikinä palella.
"Mulla on sulle joululahja", mä sanon jännittyneenä, Ruska katsoo mua suu mutrussa.
"Mähän kielsin", se muistuttaa. "Ei sun pitänyt."
"No mutta kun mä löysin nää, mä en voinut vastustaa niitä", mä virnistän sille, ja se katsoo mua kulmat kurtussa.
"Haluanko mä tietää?"
"Haluat, ehdottomasti. Tuu." Mä tartun poikaa kädestä ja vedän sen olohuoneeseen, istutan sohvalle ja työnnän sille paketin käteen. Se katsoo suhteellisen korkeaa ja painavaa pakettia kulmat tällä kertaa kohollaan. "Avaa se nyt", mä hoputan, "no niin, ei oo koko iltaa aikaa sille!" Ruska alkaa hitaasti vetää punaista lahjanauhaa auki, mä tiedän, että se saisi ne nauhat poikki kahdella sormella jos haluaisi, mutta niin vain se availee nauhoja oikein mahdollisimman siististi, ja mun tekisi mieli hoputtaa sitä, mutta en hoputa. Se availee pakettiaan ja saa lopulta paperit pois.
"Mitä vittua", Ruskalta pääsee, kun se näkee, mitä paketissa on. "Kim... mitä tää on?"
"Ne on deluxe editionit kaikista", mä sanon ylpeänä itseeni. "Siinä Epäilykessä on Bellan kihlasormuskin mukana. Ja mä ostan sulle sen Aamunkoin molemmat osat, kunhan ne tulee DVD:lle."
"Et oo tosissas", Ruska nauraa ja levittelee käsissään kaikkia suhteellisen paksuja laatikoita, deluxe editioneita kaikista Houkutus-saagan elokuvista. "Kim, et sä voi olla tosissas..."
"No olen!"
"Voi jeesus, kiitos", Ruska nauraa. "Näillä mä viihdyn ainakin kolme päivää kotona", se sanoo edelleen nauraen, "voi jeesus, Kim, kiitos."
"Voi, ole hyvä", mä sanon omahyväisenä siitä, että ostin sille niin mahtavan lahjan. Mitä siitä, että ne maksoivat yhteensä melkein sataviisikymmentä euroa, isän rahoja ne kuitenkin olivat niin ketä kiinnostaa. Ruska työntää ne edelleen nauraen takaisin sohvapöydälle, johon se asetteli aiemmin jo lahjapaperin ja lahjanauhan. Sitten se nousee ylös, tulee mun luokse, se painaa kylmät kätensä mun vähän kuumottaville poskille ja kurkottaa suutelemaan mua, mä tulen sitä vastaan ja annan sen painaa itseni istualleni yhteen nojatuoliin, se tulee itse perässä ja istuu melkoisen vaikeasti hajareisin mun syliini, suutelee mua aika hiton kovaa, niin kovaa etten mä edes tajua, miten kamalan kylmiltä sen huulet tuntuvat mun huuliani vasten. Se lähtee kuljettamaan huuliaan pitkin mun kaulaa, eikä mulle tule mieleenkään, että se voisi purra mua tai tehdä mulle mitään pahaa, se painaa helliä suukkoja pitkin mun kaulaani ja saa mut kiemurtelemaan sillä. Tää on jotain ihan erilaista kuin koskaan ennen meillä on ollut, tää on paljon tiiviimpää ja intiimimpää ja mitä tahansa, Ruskan huulet tuntuvat nyt mun solisluilla ja se suutelee ihoa niiden päällä aivan hellästi, ja mä en tajua yhtään, miten joku voi tuntua mitenkään niiin hyvältä. Elämässä oppii joka päivä uusia asioita, ja mä opin tänään sen, että helvetti soikoon, tuo poika tuossa, mun sylissäni, joka vetää mun paidan kaula-aukkoa alaspäin että saa jaettua melkein jääkylmiä suudelmia mun solisluille, on aivan törkeän hyvä tässä, ja aivan törkeän haluttava. Mua vituttaa hetken aikaa, että me ei voida tehdä keskenämme mitään suutelua ja jonkinasteista hiplailua lukuun ottamatta, mutta aivan sama, tämä on riittävän täydellistä, Ruskan huulet mun ihollani on riittävän täydellistä pitämään mut kasassa ainakin jonkin aikaa. Mä en tiedä, miten tämä toimii tulevaisuudessa, mä en tiedä tuleeko joskus sellainen hetki, että mä, tai Ruska, tai molemmat, halutaan viedä tää vielä pidemmälle, mutta se on sen ajan murhe. Okei, on se ehkä vähän tämänkin ajan murhe, koska mä haluan Ruskaa aivan helvetin paljon juuri nyt - mä vain... no niin, mä haluan Ruskaa.
Ruskan ääni kuulostaa melko epätasaiselta, kun se puhuu mulle. Mä en saa tarkalleen selvää sen sanoista, koska juuri silloin sen käsi sattuu - vahingossa tai tahallaan, mä en tiedä - painumaan mun jalkovälin päälle, melkein kovaa, ja mun huulilta karkaa sellainen huokaus, että ei pornommasta väliä. Mä joudun pyytämään Ruskaa toistamaan, mutta se ei toista, eikä siitä varmaan olisikaan mitään hyötyä - se nostaa kasvonsa kohti mun korvaa, se puhaltaa aivan hellästi mun korvaan ja saa mut kiemurtelemaan sillä, mä en edes tiennyt, että se voisi tuntua noin hyvältä, että joku puhaltaa korvaan. Mä en tiedä, mitä mä teen, mä vain vedän Ruskan kylmiä kasvoja lähemmäksi omiani, vedän sen huulet huulilleni välittämättä paljon paskaakaan pojan ihon kylmyydestä, mä sivelen sormillani sen pehmeitä poskia ja mä en tiedä, mä vain haluaisin pojan farkkujeni sisään. Tää on aika helvetin omituinen tunne, mä en ole about ikinä halunnut ketään mun farkkujen sisään näin paljon - ottaen huomioon, että mä halusin aina Amandan farkkujen sisään enkä sitä omieni sisään. Mä kuiskaan ihan hiljaa pyynnön Ruskalle, mutta se pudistaa päätään.
"Ei olis kovin mukavaa, että olis paleltumia... siellä", se sanoo häveliäästi ja mun tekee mieli nauraa sille päin naamaa, että ai oikein siellä, voi ei.
"Aivan vitun sama mulle", mä mutisen. "Paleltumat paranee ajan kanssa, mutta Ruska, voi vittu, mä haluan sua."
"En mä voi", se vastustelee, "en mä voi, sä palellut ja sitten se tippuu irti ja se on mun vika -"
"Voi vittu", mä puuskahdan naurunsekaisesti ja aika hiton hengästyneenä, "et sä nyt varmaan oo tosissas?"
"No valitettavasti olen", se vastaa nyrpeänä. "En mä sille mitään voi, että niin se asia vain sattuu olemaan."
"Ei sitten", mä mutisen.
"Anna mä katson sua", se sanoo mun huulia vasten. "Anna mä katson sun kasvoja kun sä... vedät käteen." Vau, ensimmäinen yhtään rivo ilmaus, jonka see on sanonut.
"En mä oikein tiedä", mä epäröin, mutta sitten Ruska keksii taas puhaltaa mun korvaan, enkä mä tajua edes miten se voi puhaltaa ottaen huomioon että sillä ei ole hengitystä, mutta niin vain se puhaltaa mun korvaani ja saa mut kiemurtelemaan farkuissani, joissa olo alkaa olla vähän turhan tukalaa.
"Anna mä katson sua kun sä kosket itseäsi", Ruska kuiskaa mun korvaan ja puhaltaa taas mun korvaan ihan hellästi. "Kiltti."
"Mut -"
"Kim, kiltti", Ruska huokaa, "kiltti, Kim. Anna mä katson sua."
"Okei", mä sanon ja heitän kaiken lopun mistään välittämisen vittuun - anteeksi, kaiken muun välittämisen kuin Ruskasta välittämisen. Se vetäytyy kauemmas musta, se on polvillaan mun jalkojen molemmin puolen ja mä katson sitä pää kallellaan kun se tuijottaa mua tiiviisti, mä heitän kaiken ujouden nurkkaan ja annan Ruskan avata farkkujen napin ja vetoketjun ja nostan takamustani, kun Ruska vetää niitä alemmas.
"Vittu", mä kiroan, "mun pitää heittää nää farkut pesuun nyt."
"Ei vielä tarvii", Ruska sanoo ja painautuu lähemmäs mua, jos se olisi ihminen, se vikisisi pahasta asennosta, mutta koska se ei ole, se voi ihan hyvin olla tuossa asennossa vaikka miten pitkiä aikoja. "Oo vain siinä."
"No oliko niin kivaa", mä kysyn nyrpeänä, okei, nyt mua hävettää jonkin verran tuo äskeinen tapaus - mä vain en pystynyt kontrolloimaan itseäni, ja itsekontrollin menettäminen jos joku on paha asia, ainakin jos seurustelee vampyyrin kanssa. Anteeksi, en taida sittenkään seurustella sen kanssa, mutta kaikki kuitenkin tajuaa mitä mä tarkoitin, ainakin luultavasti. Jos ei tajua, on tyhmä.
"Oli se itse asiassa", Ruska kuiskaa mun korvaan. "Enemmän kuin kivaa." Mä värisen miellyttävästi, kun se keksii taas puhaltaa mun korvaani. "Mä ainakin tykkäsin. Sun kasvoista."
"Mitä ihmeellistä mun kasvoissa on", mä tuhahdan, "ei mitään."
"Mutta kun sä teet niin kuin... oota, mä en osaa sanoa tätä suomeksi, mutta niin kuin sex faces siinä, ihan mun edessä, ja voi hitto."
"Ollaan mekin aika säälittäviä."
"No me ollaan, mutta ei se haittaa. Ollaan yhdessä."
"Ollaan yhdessä", mä vahvistan. "Ruska?"
"Joo?"
"Aletaan seurustella."
"No aletaan."
Noinko helppoa se oli? Tätäkö mä olen stressannut ties kuinka pitkään - Ruskan kanssa seurustelemista, ja sitten se vain on että okei, no aletaan sitten seurustella. Miten vain, mä painan raukean suudelman Ruskan huulille, enkä mä voi olla olematta ihan helvetin kiitollinen siitä, että mulla on se. Nyt se on kai virallisesti mun poikaystäväni, tai jotain, eikä musta voi tuntua paljoa tätä paremmalta.
Ai hitto että mä olen romanttinen luonne, tai jotain. Mä tiedän kyllä, että Ruska on vahvasti joulua vastaan, mutta mitä mä siitä välitän, mä halusin ostaa sille joululahjan. Mä kihisen innosta, kun kello alkaa käydä kuutta, no niin, lopultakin, on tätä odotettukin. Mä jätän Ruskan paketin huolellisesti sohvapöydälle, asettelen sen vähän vinoon, ja voi perkele, mua alkaa itseänikin ärsyttää tämä mun touhuni. Okei joo, onhan tämä ihan kivaa joo, mutta ei mun tarvitse olla niin innoissani ihan vain siksi, että mulla on Ruskalle aika hiton mahtava lahja. Okei, en mä siitä mahtavasta tiedä, mutta ainakin omaperäinen. Tai jotain. Mä tiedän kyllä aika hiton mahtavasti, että Ruska tulee luultavasti nauramaan mulle päin naamaa kun mä annan tämän sille, mutta ei mua kiinnosta paskan vertaa, koska no hei, mä sentään ajattelin sitä, kun tilasin iskän luottokortti toisessa kädessä näitä netistä. Mulla oli jopa lupa tähän koko touhuun, tosin iskä ei käsittänyt lainkaan, miksi hitossa mä halusin tilata näitä Ruskalle - se tietää ihan yhtä hyvin kuin mäkin, että kukaan, mä toistan, [i]kukaan[/i] täysjärkinen miespuolinen ihminen ei voisi innostua tästä. Sille mä kuitenkin sanoin, että tää on sisäpiirivitsi, ja se totesi, että aika kallis sellainen. Mitä tahansa, iskä on aika hiton paljon mulle velkaa viimeisimmästä tempauksestaan. Okei joo, ne yrittävät vain löytää omakotitalon toiselta puolelta kaupunkia, mutta mä en halua muuttaa sinne - mä haluan asua täällä, Ruskan kanssa samassa talossa, niin että voin halutessani vaikka hitto soikoon sukkasillani juosta sen luokse, jos ikävä yllättää. Niinpä mä vain mulkoilin isää aika hiton pahasti kun pyysin sen luottokorttia lainaan, eikä se voinut olla antamatta sitä. Pappa betalar ja sitä rataa. Moi, mä olen Kim, ja tykkään olla normaali.
Mä hyppään ylös sohvasta, kun Ruska lopultakin soittaa ovikelloa, pari minuuttia ennen kuutta. Se näyttää ihan yhtä hyvältä kuin aina, sillä on päässään pipo, jota se ei tarvitsisi, ja sen hiukset ovat naamalla niin, että se näyttää ihan emolta - sen hiusten pitäisi olla vain mustat tuohon päälle, niin hyvä olisi, ja sen punamustaruudullinen kauluspaita on auki, sen alla on musta t-paita. Mä kumarrun suutelemaan poikaa huulille ennen kuin päästän sen sisään, sillä ei ole kenkiä jalassaan, pelkät villasukat, jotka ovat nekin vain lavasteet. Lumi, joka satoi sinä samana päivänä kun mun isä ja Carolina ilmoittivat menevänsä naimisiin, jäi maahan pysyvästi, ja niinpä Ruska on päättänyt esittää, että sitäkin paleltaisi. Ihan kuin sitä voisi ikinä palella.
"Mulla on sulle joululahja", mä sanon jännittyneenä, Ruska katsoo mua suu mutrussa.
"Mähän kielsin", se muistuttaa. "Ei sun pitänyt."
"No mutta kun mä löysin nää, mä en voinut vastustaa niitä", mä virnistän sille, ja se katsoo mua kulmat kurtussa.
"Haluanko mä tietää?"
"Haluat, ehdottomasti. Tuu." Mä tartun poikaa kädestä ja vedän sen olohuoneeseen, istutan sohvalle ja työnnän sille paketin käteen. Se katsoo suhteellisen korkeaa ja painavaa pakettia kulmat tällä kertaa kohollaan. "Avaa se nyt", mä hoputan, "no niin, ei oo koko iltaa aikaa sille!" Ruska alkaa hitaasti vetää punaista lahjanauhaa auki, mä tiedän, että se saisi ne nauhat poikki kahdella sormella jos haluaisi, mutta niin vain se availee nauhoja oikein mahdollisimman siististi, ja mun tekisi mieli hoputtaa sitä, mutta en hoputa. Se availee pakettiaan ja saa lopulta paperit pois.
"Mitä vittua", Ruskalta pääsee, kun se näkee, mitä paketissa on. "Kim... mitä tää on?"
"Ne on deluxe editionit kaikista", mä sanon ylpeänä itseeni. "Siinä Epäilykessä on Bellan kihlasormuskin mukana. Ja mä ostan sulle sen Aamunkoin molemmat osat, kunhan ne tulee DVD:lle."
"Et oo tosissas", Ruska nauraa ja levittelee käsissään kaikkia suhteellisen paksuja laatikoita, deluxe editioneita kaikista Houkutus-saagan elokuvista. "Kim, et sä voi olla tosissas..."
"No olen!"
"Voi jeesus, kiitos", Ruska nauraa. "Näillä mä viihdyn ainakin kolme päivää kotona", se sanoo edelleen nauraen, "voi jeesus, Kim, kiitos."
"Voi, ole hyvä", mä sanon omahyväisenä siitä, että ostin sille niin mahtavan lahjan. Mitä siitä, että ne maksoivat yhteensä melkein sataviisikymmentä euroa, isän rahoja ne kuitenkin olivat niin ketä kiinnostaa. Ruska työntää ne edelleen nauraen takaisin sohvapöydälle, johon se asetteli aiemmin jo lahjapaperin ja lahjanauhan. Sitten se nousee ylös, tulee mun luokse, se painaa kylmät kätensä mun vähän kuumottaville poskille ja kurkottaa suutelemaan mua, mä tulen sitä vastaan ja annan sen painaa itseni istualleni yhteen nojatuoliin, se tulee itse perässä ja istuu melkoisen vaikeasti hajareisin mun syliini, suutelee mua aika hiton kovaa, niin kovaa etten mä edes tajua, miten kamalan kylmiltä sen huulet tuntuvat mun huuliani vasten. Se lähtee kuljettamaan huuliaan pitkin mun kaulaa, eikä mulle tule mieleenkään, että se voisi purra mua tai tehdä mulle mitään pahaa, se painaa helliä suukkoja pitkin mun kaulaani ja saa mut kiemurtelemaan sillä. Tää on jotain ihan erilaista kuin koskaan ennen meillä on ollut, tää on paljon tiiviimpää ja intiimimpää ja mitä tahansa, Ruskan huulet tuntuvat nyt mun solisluilla ja se suutelee ihoa niiden päällä aivan hellästi, ja mä en tajua yhtään, miten joku voi tuntua mitenkään niiin hyvältä. Elämässä oppii joka päivä uusia asioita, ja mä opin tänään sen, että helvetti soikoon, tuo poika tuossa, mun sylissäni, joka vetää mun paidan kaula-aukkoa alaspäin että saa jaettua melkein jääkylmiä suudelmia mun solisluille, on aivan törkeän hyvä tässä, ja aivan törkeän haluttava. Mua vituttaa hetken aikaa, että me ei voida tehdä keskenämme mitään suutelua ja jonkinasteista hiplailua lukuun ottamatta, mutta aivan sama, tämä on riittävän täydellistä, Ruskan huulet mun ihollani on riittävän täydellistä pitämään mut kasassa ainakin jonkin aikaa. Mä en tiedä, miten tämä toimii tulevaisuudessa, mä en tiedä tuleeko joskus sellainen hetki, että mä, tai Ruska, tai molemmat, halutaan viedä tää vielä pidemmälle, mutta se on sen ajan murhe. Okei, on se ehkä vähän tämänkin ajan murhe, koska mä haluan Ruskaa aivan helvetin paljon juuri nyt - mä vain... no niin, mä haluan Ruskaa.
Ruskan ääni kuulostaa melko epätasaiselta, kun se puhuu mulle. Mä en saa tarkalleen selvää sen sanoista, koska juuri silloin sen käsi sattuu - vahingossa tai tahallaan, mä en tiedä - painumaan mun jalkovälin päälle, melkein kovaa, ja mun huulilta karkaa sellainen huokaus, että ei pornommasta väliä. Mä joudun pyytämään Ruskaa toistamaan, mutta se ei toista, eikä siitä varmaan olisikaan mitään hyötyä - se nostaa kasvonsa kohti mun korvaa, se puhaltaa aivan hellästi mun korvaan ja saa mut kiemurtelemaan sillä, mä en edes tiennyt, että se voisi tuntua noin hyvältä, että joku puhaltaa korvaan. Mä en tiedä, mitä mä teen, mä vain vedän Ruskan kylmiä kasvoja lähemmäksi omiani, vedän sen huulet huulilleni välittämättä paljon paskaakaan pojan ihon kylmyydestä, mä sivelen sormillani sen pehmeitä poskia ja mä en tiedä, mä vain haluaisin pojan farkkujeni sisään. Tää on aika helvetin omituinen tunne, mä en ole about ikinä halunnut ketään mun farkkujen sisään näin paljon - ottaen huomioon, että mä halusin aina Amandan farkkujen sisään enkä sitä omieni sisään. Mä kuiskaan ihan hiljaa pyynnön Ruskalle, mutta se pudistaa päätään.
"Ei olis kovin mukavaa, että olis paleltumia... siellä", se sanoo häveliäästi ja mun tekee mieli nauraa sille päin naamaa, että ai oikein siellä, voi ei.
"Aivan vitun sama mulle", mä mutisen. "Paleltumat paranee ajan kanssa, mutta Ruska, voi vittu, mä haluan sua."
"En mä voi", se vastustelee, "en mä voi, sä palellut ja sitten se tippuu irti ja se on mun vika -"
"Voi vittu", mä puuskahdan naurunsekaisesti ja aika hiton hengästyneenä, "et sä nyt varmaan oo tosissas?"
"No valitettavasti olen", se vastaa nyrpeänä. "En mä sille mitään voi, että niin se asia vain sattuu olemaan."
"Ei sitten", mä mutisen.
"Anna mä katson sua", se sanoo mun huulia vasten. "Anna mä katson sun kasvoja kun sä... vedät käteen." Vau, ensimmäinen yhtään rivo ilmaus, jonka see on sanonut.
"En mä oikein tiedä", mä epäröin, mutta sitten Ruska keksii taas puhaltaa mun korvaan, enkä mä tajua edes miten se voi puhaltaa ottaen huomioon että sillä ei ole hengitystä, mutta niin vain se puhaltaa mun korvaani ja saa mut kiemurtelemaan farkuissani, joissa olo alkaa olla vähän turhan tukalaa.
"Anna mä katson sua kun sä kosket itseäsi", Ruska kuiskaa mun korvaan ja puhaltaa taas mun korvaan ihan hellästi. "Kiltti."
"Mut -"
"Kim, kiltti", Ruska huokaa, "kiltti, Kim. Anna mä katson sua."
"Okei", mä sanon ja heitän kaiken lopun mistään välittämisen vittuun - anteeksi, kaiken muun välittämisen kuin Ruskasta välittämisen. Se vetäytyy kauemmas musta, se on polvillaan mun jalkojen molemmin puolen ja mä katson sitä pää kallellaan kun se tuijottaa mua tiiviisti, mä heitän kaiken ujouden nurkkaan ja annan Ruskan avata farkkujen napin ja vetoketjun ja nostan takamustani, kun Ruska vetää niitä alemmas.
"Vittu", mä kiroan, "mun pitää heittää nää farkut pesuun nyt."
"Ei vielä tarvii", Ruska sanoo ja painautuu lähemmäs mua, jos se olisi ihminen, se vikisisi pahasta asennosta, mutta koska se ei ole, se voi ihan hyvin olla tuossa asennossa vaikka miten pitkiä aikoja. "Oo vain siinä."
"No oliko niin kivaa", mä kysyn nyrpeänä, okei, nyt mua hävettää jonkin verran tuo äskeinen tapaus - mä vain en pystynyt kontrolloimaan itseäni, ja itsekontrollin menettäminen jos joku on paha asia, ainakin jos seurustelee vampyyrin kanssa. Anteeksi, en taida sittenkään seurustella sen kanssa, mutta kaikki kuitenkin tajuaa mitä mä tarkoitin, ainakin luultavasti. Jos ei tajua, on tyhmä.
"Oli se itse asiassa", Ruska kuiskaa mun korvaan. "Enemmän kuin kivaa." Mä värisen miellyttävästi, kun se keksii taas puhaltaa mun korvaani. "Mä ainakin tykkäsin. Sun kasvoista."
"Mitä ihmeellistä mun kasvoissa on", mä tuhahdan, "ei mitään."
"Mutta kun sä teet niin kuin... oota, mä en osaa sanoa tätä suomeksi, mutta niin kuin sex faces siinä, ihan mun edessä, ja voi hitto."
"Ollaan mekin aika säälittäviä."
"No me ollaan, mutta ei se haittaa. Ollaan yhdessä."
"Ollaan yhdessä", mä vahvistan. "Ruska?"
"Joo?"
"Aletaan seurustella."
"No aletaan."
Noinko helppoa se oli? Tätäkö mä olen stressannut ties kuinka pitkään - Ruskan kanssa seurustelemista, ja sitten se vain on että okei, no aletaan sitten seurustella. Miten vain, mä painan raukean suudelman Ruskan huulille, enkä mä voi olla olematta ihan helvetin kiitollinen siitä, että mulla on se. Nyt se on kai virallisesti mun poikaystäväni, tai jotain, eikä musta voi tuntua paljoa tätä paremmalta.
#30: Ruska | 41576
Mä katselen Kimiä, kun se nukkuu, ja mä tunnen itseni enemmän tai vähemmän tirkistelijäksi. Mä en voi olla miettimättä Edward Cullenia, miten sekin stalkkasi Bellan nukkumista omaksi ilokseen, ja mä tunnen itseni vähintään yhtä kamalaksi kuin se on. Mä en ole paljoa parempi kuin se, kun katselen miten Kim kuolaa unissaan tyynyliinalleen. Sen hiukset ovat vähän enemmän kuin vähän räjähtäneet, ja sen pitäisi parin viikon päästä värjätä taas ne, mustista alkaa pistää esiin vaaleaa juurikasvua. Aika söpöä. Mä tunnen aivan valtavaa hellyyttä poikaa kohtaan kun katselen, miten se myttää tyynyä paremmin päänsä alle unissaan, enkä tajua sitä - jos mä ylipäätään nukkuisin, mua ainakin häiritsisi aika vitusti nukkua niin, että joku kyttäisi sitä vieressä. Okei, ehkä Kim vain on niin ylimaallisen mahtava, että se pystyy nukkumaan kun mä kyttään vieressä, tai sitten se on vain sekaisin. Tai ehkä molempia. Kyllä se vaikuttaa aina välillä vähän molemmilta, mutta mitä pienistä.
Mä olen tottunut tähän, että lojun päivät ja yöt pitkät kämpillä tekemättä yhtään mitään, ja nukkuvan Kimin tuijottaminen on mahtava poikkeus. Mun tekee mieli suudella sitä huulille ja katsoa, miten se reagoisi siihen, mutta en halua ottaa sitä riskiä, että se heräisi siihen - mä en halua että se herää nyt, kesken kaiken, koska niin, sen pitää saada nukkua että se jaksaa käydä koulua ja vaikka mitä. Hetken aikaa mä mietin, että mä menisin sen viereen, niin kuin haluaisin, mutta se heräisi palellen. Mä kiroan vaihteen vuoksi kylmyyteni, mua vituttaa se aika reippaasti, että mä olen niin kylmä, että Kim, joka ei vieläkään ole virallisesti mun poikaystäväni mutta jonka kanssa mä poikaystäväilen ihan armotta, ei pysty olemaan kunnolla mun läheisyydessä ilman, että se suunnilleen paleltuisi hengiltä tai jotain. Mä vain toivon, että Kim olisi vampyyri, ja sitten mä taas kadun ajatuksiani - mä pidän Kimistä tuollaisena, lämpimänä, tuoksuvana olentona, mä en halua viedä sen lämpöä, mä haluan vain että se on onnellinen ja se on selkeästikin onnellinen lämpimänä ihmisenä, joten niin sen tulee ollakin, ihminen ja onnellinen. Mä en voisi taata sille onnea, jos tekisin sen vampyyriksi, enkä mä halua sille mitään muuta kuin onnellisuutta. Sitä paitsi, niin kuin mä tässä joku päivä mainitsin, entä jos Kim kyllästyisi muhun sitten, kun mä olen tehnyt siitä vampyyrin, ja sitten sen koko tulevaisuus olisi pilalla. Se on nyt normaali ihminen, nuori ihminen jolla on tulevaisuus ja haaveet, enkä mä halua viedä niitä siltä. Silti mä en voi olla toivomatta, että se voisi... joskus... olla vampyyri, että mä voisin olla sen lähellä miten pitkään haluan ja se ei paleltuisi hengiltä sen takia. Mä vihaan tätä, että mun ihon lämpötila lähentelee melkein miinusasteita, mä olen aika hiton kylmä äijä, niin kuin Kim armollisesti tässä joku päivä asian muotoili. No joo, miten vain, mutta mä haluaisin joskus vielä pystyä olemaan Kimin lähellä kunnolla, ilman, että mun tarvitsisi pelätä sitä, kuinka nopeasti se saa paleltumia vartaloonsa. Tietenkin mä voin topata päälleni huppareita ja ties mitä tiivistääkseni kylmyyden vaatteideni sisään, mutta ei, siinä ei ole mitään järkeä - sehän on suurin piirtein sama kun söisit karkkia paperit päällä. Mä en ole kunnolla Kimin lähellä suurin piirtein koskaan, koska mä en suostu siihen. Mä vetäydyn varovasti vielä kauemmas pojasta ajatuksissani, varon narisuttamasta tai tärisyttämästä sen patjaa, ettei se heräisi. Mä tunnen jotakuinkin helvetillistä hellyyttä sitä kohtaan, nyt se hymyilee unissaan aika hiton muikeasti, enkä mä halua välttämättä edes tietää, mistä se näkee unta. Varmasti se haistattelee aika hiton kovaa jollekin tutulleen, enkä mä välttämättä halua tietää, kenelle - on tietenkin mahdollisuus, että se haistattelee mulle oikein antaumuksella, että mikäs siinä. Mä unohdun tuijottamaan pojan kasvoja, se hymisee unissaan tyytyväisenä, enkä mä toivo muuta kuin että voisin koskettaa sen kasvoja sitä herättämättä.
Päivät menevät samaa rataa kohti joulua, Kim kyselee, mitä mä haluan joululahjaksi, mutta mä julistaudun pakanaksi ja sanon, että vietän joulua vain kuolleen ruumiini yli. Kim repeää mulle joka kerta kun mä sanon niin, no, ei voi mitään, niin se on. Mä en halua Kimiltä joululahjaa koska tiedän, että mä en voisi hankkia sille mitään joululahjaksi - mä en saa kunnolla verta ennen joulua, joten mä en uskalla lähteä ihmisten ilmoille, pelkään, että kävisin jonkun kimppuun - se on liian vaarallista. Mä tiedän kyllä, että mulla ei olisi kovinkaan suurta riskiä jäädä kiinni, mä olen nero näissä asioissa, se olisi suorastaan vaarallisen helppoa käydä jonkun kimppuun keskustassa houkuteltuani sen pois ihmisten keskeltä, mutta mä en voi. Sitä paitsi mä en halua että Aatu hankkii sille mitään, koska sillä ei ole mitenkään liikaa rahaa, mä en voi käskeä sitä ostamaan vielä mun melkein poikaystävälle joululahjaa. Meillä tekee tällä hetkellä aika hiton tiukkaa, mutta välipäivinä tilanne helpottuu, koska tilipäivä ja teurastamon ystävä palaa takaisin paikalle ja vaikka mitä hienoa.
Mä olen vaihteen vuoksi matkalla Kimin luokse, mä en uskalla pyytää sitä meille enää, koska meillä ei vain kerta kaikkiaan ole riittävästi verta ja Amanda ei välttämättä pystyisi hillitsemään itseään, se on pakottanut itsensä totuttelemaan Aatun vereen ja siihen, että Aatua ei saa juoda tyhjäksi, mutta Kimissä olisi aika varmasti liikaa kestämistä. Niinpä me hengataan Kimin luona.
Mä soitan ovikelloa, Kim rymistelee avaamaan oven. Sen kasvot loistavat punaisina, se näyttää ihan vitun raivostuneelta, hiukset ovat ilmeisesti raastamisen jälkeen pystyssä.
"Hei?" mä kysyn siltä vähän epävarmana, mä kuulen omissa korvissani Kimin sydämen jumalattoman kovan sykkeen.
"Hei, tuu sisään", Kim puuskahtaa ilmeisen vihaisena. "Voi vittu, älä tuukaan. Lähetään ulos, okei? Mä en kestä olla noiden kanssa samassa huoneistossa", se tiuskaisee repiessään takkiaan eteisen naulakosta.
"Mitä on tapahtunut?" mä uskallan kysyä sitten hississä. "Mitä sä riehut?"
"Arvaa mitä noi nyt on päättäneet?"
"No?"
"Ne. Menee. Naimisiin."
"Anteeksi mitä?"
"No just sitä", Kim tiuskaisee. "Ne menee vittu soikoon naimisiin, vain melkein seitsemäntoista vuotta sen jälkeen kun niiden poika syntyy, ja voi vittujen kevät."
"Etkä ole tosissasi."
"Voi kunpa en oliskaan", Kim raivoaa, "nyt ei mitään, mun isäni ja Carolina helvetin Grundström menee naimisiin, ja ne ottavat molemmat Carolinan sukunimen, ja munkin kuulemma pitäisi, mutta en helvetissä ota sitä koska mun ei ole pakko", se melkein huutaa kun hissi tömähtää alimpaan kerrokseen. Mä työnnän sen ulos hissistä edelläni. Se vetää ulko-oven raivoissaan auki ja heittää sen auki niin kovaa, että lasit helisevät ja hetken mä pelkään, että ne leviäisivät lattialle. Ne kuitenkin pysyvät kasassa ja Kim juoksee raivoa puhkuen ulos ovesta, mä kipitän sen perään ja kierrän kädet takaapäin sen ympärille, en päästä sitä säntäämään mihinkään.
"Rauhoitu", mä pyydän hiljaa. "Kim, oikeesti rauhoitu, okei?"
"Joo, mutta siis... voi vittu", Kim puuskahtaa, se alkaa kuulostaa siltä, että alkaa hetken kuluttua itkeä. Mä halaan sitä tiukemmin, ihan kuin se mihinkään auttaisi. "Voi vittu, mun vanhemmat menee naimisiin."
"Sua ei sentään pyydetty morsiusneidoksi, ei kaikki ole ihan huonosti."
"Kas kun ne ei vielä keksineet sitä", Kim mutisee voimattomana. "Odota vaan, kyllä ne sen pian keksii. Tai anteeksi, kyllä Carolina sen keksii. Ne yrittää ihan vitun varmasti hankkia mulle jonkun vitun tehtävän sinne häihin. Ja arvaa mitä?"
"No?"
"Me muutetaan kaikki kolme asumaan yhteen."
"Anteeksi mitä!"
"Joo! Ne ettii yhteistä asuntoa nyt, että me voitaisiin asua perheenä", Kim melkein huutaa, "tajuatko sä, ne yrittää saada mut muuttamaan johonkin perseeseen niiden kanssa! Seuraavaksi ne keksii että meidän pitää muuttaa johonkin vitun... Kirkkonummelle tai jotain! Tai vittu Kilpisjärvelle, tai ihan vitun sama mulle mihin tahansa, mutta kuitenkin johonkin perseeseen, ja tajuatko sä, sitten mä joudun olemaan ilman sua ja - Ruska, mä en oikeasti kestä tätä."
"Mut ei se oo vielä tapahtunut", mä tyynnyttelen Kimiä, jonka silmistä pursuu kiukun kyyneliä aika pahaan tahtiin. "Ei ole vielä tapahtunut mitään pahaa tai peruuttamatonta, joten ei mitään hätää vielä. Rauhoitu. Ehkä ne haluaa vaan muuttaa tyyliin johonkin toiseen kaupunginosaan? Tai jotain. Ei se välttämättä tarkota, että ne muuttaa johonkin kauas. Carolinallahan on se kauppakin, ei se voi muuttaa mihinkään kauhean kauas."
"No vitut siitä kaupasta, se myy sen ihan vain siksi että se pääsisi olemaan mulle mahdollisimman paska. Se [i]vihaa[/i] mua, Ruska. Oikeasti."
"No eikä vihaa. Se on sun äiti, ei se voi vihata sua."
"Älä muistuta siitäkin vielä. Ruska oikeasti, mun elämä on pilalla. Ne haluaa muuttaa johonkin vitun kauas susta, ja sitten mä en enää ikinä näe sua ja -"
"Älä raivoa, Kim", mä tyynnyttelen. "Ei ne halua muuttaa mihinkään kauas. Ja jos haluaa, niin mä seuraan perässä."
"Seuraatko? Mut Aatullahan on duuni täällä ja -"
"No vitun sama. Mä seuraan sua yksin. Vittu, jos te päädytte lähtemään johonkin Lappiin, niin mikäs siinä - siellä on poroja ja vitusti erämaata, mulla ei ole siellä mitään ongelmaa. Mä vedän pari poroa viikossa, ei siinä ole mitään pahaa."
"Mutta kun -"
"Älä nyt, Kim", mä sanon ja halaan sitä tiukasti. "Oikeasti, kaikki on ihan okei."
Taivaalta alkaa tippua lopultakin lunta. Kim nostaa katseensa ylöspäin, me ollaan jumituttu katulampun valkoiseen spottiin, lumi tippuu meidän päälle ja tarttuu Kimin hiuksiin, ei sula pois, eikä se lähde mihinkään mun kasvoilta. Mä inhoan tätä tunnetta, kun lumi vain kasautuu mun kasvoille.
"Aika vitun romanttista", mä totean.
"Helvetin herkkää", Kim nyökkää ja suutelee sitten mua.
Mä olen tottunut tähän, että lojun päivät ja yöt pitkät kämpillä tekemättä yhtään mitään, ja nukkuvan Kimin tuijottaminen on mahtava poikkeus. Mun tekee mieli suudella sitä huulille ja katsoa, miten se reagoisi siihen, mutta en halua ottaa sitä riskiä, että se heräisi siihen - mä en halua että se herää nyt, kesken kaiken, koska niin, sen pitää saada nukkua että se jaksaa käydä koulua ja vaikka mitä. Hetken aikaa mä mietin, että mä menisin sen viereen, niin kuin haluaisin, mutta se heräisi palellen. Mä kiroan vaihteen vuoksi kylmyyteni, mua vituttaa se aika reippaasti, että mä olen niin kylmä, että Kim, joka ei vieläkään ole virallisesti mun poikaystäväni mutta jonka kanssa mä poikaystäväilen ihan armotta, ei pysty olemaan kunnolla mun läheisyydessä ilman, että se suunnilleen paleltuisi hengiltä tai jotain. Mä vain toivon, että Kim olisi vampyyri, ja sitten mä taas kadun ajatuksiani - mä pidän Kimistä tuollaisena, lämpimänä, tuoksuvana olentona, mä en halua viedä sen lämpöä, mä haluan vain että se on onnellinen ja se on selkeästikin onnellinen lämpimänä ihmisenä, joten niin sen tulee ollakin, ihminen ja onnellinen. Mä en voisi taata sille onnea, jos tekisin sen vampyyriksi, enkä mä halua sille mitään muuta kuin onnellisuutta. Sitä paitsi, niin kuin mä tässä joku päivä mainitsin, entä jos Kim kyllästyisi muhun sitten, kun mä olen tehnyt siitä vampyyrin, ja sitten sen koko tulevaisuus olisi pilalla. Se on nyt normaali ihminen, nuori ihminen jolla on tulevaisuus ja haaveet, enkä mä halua viedä niitä siltä. Silti mä en voi olla toivomatta, että se voisi... joskus... olla vampyyri, että mä voisin olla sen lähellä miten pitkään haluan ja se ei paleltuisi hengiltä sen takia. Mä vihaan tätä, että mun ihon lämpötila lähentelee melkein miinusasteita, mä olen aika hiton kylmä äijä, niin kuin Kim armollisesti tässä joku päivä asian muotoili. No joo, miten vain, mutta mä haluaisin joskus vielä pystyä olemaan Kimin lähellä kunnolla, ilman, että mun tarvitsisi pelätä sitä, kuinka nopeasti se saa paleltumia vartaloonsa. Tietenkin mä voin topata päälleni huppareita ja ties mitä tiivistääkseni kylmyyden vaatteideni sisään, mutta ei, siinä ei ole mitään järkeä - sehän on suurin piirtein sama kun söisit karkkia paperit päällä. Mä en ole kunnolla Kimin lähellä suurin piirtein koskaan, koska mä en suostu siihen. Mä vetäydyn varovasti vielä kauemmas pojasta ajatuksissani, varon narisuttamasta tai tärisyttämästä sen patjaa, ettei se heräisi. Mä tunnen jotakuinkin helvetillistä hellyyttä sitä kohtaan, nyt se hymyilee unissaan aika hiton muikeasti, enkä mä halua välttämättä edes tietää, mistä se näkee unta. Varmasti se haistattelee aika hiton kovaa jollekin tutulleen, enkä mä välttämättä halua tietää, kenelle - on tietenkin mahdollisuus, että se haistattelee mulle oikein antaumuksella, että mikäs siinä. Mä unohdun tuijottamaan pojan kasvoja, se hymisee unissaan tyytyväisenä, enkä mä toivo muuta kuin että voisin koskettaa sen kasvoja sitä herättämättä.
Päivät menevät samaa rataa kohti joulua, Kim kyselee, mitä mä haluan joululahjaksi, mutta mä julistaudun pakanaksi ja sanon, että vietän joulua vain kuolleen ruumiini yli. Kim repeää mulle joka kerta kun mä sanon niin, no, ei voi mitään, niin se on. Mä en halua Kimiltä joululahjaa koska tiedän, että mä en voisi hankkia sille mitään joululahjaksi - mä en saa kunnolla verta ennen joulua, joten mä en uskalla lähteä ihmisten ilmoille, pelkään, että kävisin jonkun kimppuun - se on liian vaarallista. Mä tiedän kyllä, että mulla ei olisi kovinkaan suurta riskiä jäädä kiinni, mä olen nero näissä asioissa, se olisi suorastaan vaarallisen helppoa käydä jonkun kimppuun keskustassa houkuteltuani sen pois ihmisten keskeltä, mutta mä en voi. Sitä paitsi mä en halua että Aatu hankkii sille mitään, koska sillä ei ole mitenkään liikaa rahaa, mä en voi käskeä sitä ostamaan vielä mun melkein poikaystävälle joululahjaa. Meillä tekee tällä hetkellä aika hiton tiukkaa, mutta välipäivinä tilanne helpottuu, koska tilipäivä ja teurastamon ystävä palaa takaisin paikalle ja vaikka mitä hienoa.
Mä olen vaihteen vuoksi matkalla Kimin luokse, mä en uskalla pyytää sitä meille enää, koska meillä ei vain kerta kaikkiaan ole riittävästi verta ja Amanda ei välttämättä pystyisi hillitsemään itseään, se on pakottanut itsensä totuttelemaan Aatun vereen ja siihen, että Aatua ei saa juoda tyhjäksi, mutta Kimissä olisi aika varmasti liikaa kestämistä. Niinpä me hengataan Kimin luona.
Mä soitan ovikelloa, Kim rymistelee avaamaan oven. Sen kasvot loistavat punaisina, se näyttää ihan vitun raivostuneelta, hiukset ovat ilmeisesti raastamisen jälkeen pystyssä.
"Hei?" mä kysyn siltä vähän epävarmana, mä kuulen omissa korvissani Kimin sydämen jumalattoman kovan sykkeen.
"Hei, tuu sisään", Kim puuskahtaa ilmeisen vihaisena. "Voi vittu, älä tuukaan. Lähetään ulos, okei? Mä en kestä olla noiden kanssa samassa huoneistossa", se tiuskaisee repiessään takkiaan eteisen naulakosta.
"Mitä on tapahtunut?" mä uskallan kysyä sitten hississä. "Mitä sä riehut?"
"Arvaa mitä noi nyt on päättäneet?"
"No?"
"Ne. Menee. Naimisiin."
"Anteeksi mitä?"
"No just sitä", Kim tiuskaisee. "Ne menee vittu soikoon naimisiin, vain melkein seitsemäntoista vuotta sen jälkeen kun niiden poika syntyy, ja voi vittujen kevät."
"Etkä ole tosissasi."
"Voi kunpa en oliskaan", Kim raivoaa, "nyt ei mitään, mun isäni ja Carolina helvetin Grundström menee naimisiin, ja ne ottavat molemmat Carolinan sukunimen, ja munkin kuulemma pitäisi, mutta en helvetissä ota sitä koska mun ei ole pakko", se melkein huutaa kun hissi tömähtää alimpaan kerrokseen. Mä työnnän sen ulos hissistä edelläni. Se vetää ulko-oven raivoissaan auki ja heittää sen auki niin kovaa, että lasit helisevät ja hetken mä pelkään, että ne leviäisivät lattialle. Ne kuitenkin pysyvät kasassa ja Kim juoksee raivoa puhkuen ulos ovesta, mä kipitän sen perään ja kierrän kädet takaapäin sen ympärille, en päästä sitä säntäämään mihinkään.
"Rauhoitu", mä pyydän hiljaa. "Kim, oikeesti rauhoitu, okei?"
"Joo, mutta siis... voi vittu", Kim puuskahtaa, se alkaa kuulostaa siltä, että alkaa hetken kuluttua itkeä. Mä halaan sitä tiukemmin, ihan kuin se mihinkään auttaisi. "Voi vittu, mun vanhemmat menee naimisiin."
"Sua ei sentään pyydetty morsiusneidoksi, ei kaikki ole ihan huonosti."
"Kas kun ne ei vielä keksineet sitä", Kim mutisee voimattomana. "Odota vaan, kyllä ne sen pian keksii. Tai anteeksi, kyllä Carolina sen keksii. Ne yrittää ihan vitun varmasti hankkia mulle jonkun vitun tehtävän sinne häihin. Ja arvaa mitä?"
"No?"
"Me muutetaan kaikki kolme asumaan yhteen."
"Anteeksi mitä!"
"Joo! Ne ettii yhteistä asuntoa nyt, että me voitaisiin asua perheenä", Kim melkein huutaa, "tajuatko sä, ne yrittää saada mut muuttamaan johonkin perseeseen niiden kanssa! Seuraavaksi ne keksii että meidän pitää muuttaa johonkin vitun... Kirkkonummelle tai jotain! Tai vittu Kilpisjärvelle, tai ihan vitun sama mulle mihin tahansa, mutta kuitenkin johonkin perseeseen, ja tajuatko sä, sitten mä joudun olemaan ilman sua ja - Ruska, mä en oikeasti kestä tätä."
"Mut ei se oo vielä tapahtunut", mä tyynnyttelen Kimiä, jonka silmistä pursuu kiukun kyyneliä aika pahaan tahtiin. "Ei ole vielä tapahtunut mitään pahaa tai peruuttamatonta, joten ei mitään hätää vielä. Rauhoitu. Ehkä ne haluaa vaan muuttaa tyyliin johonkin toiseen kaupunginosaan? Tai jotain. Ei se välttämättä tarkota, että ne muuttaa johonkin kauas. Carolinallahan on se kauppakin, ei se voi muuttaa mihinkään kauhean kauas."
"No vitut siitä kaupasta, se myy sen ihan vain siksi että se pääsisi olemaan mulle mahdollisimman paska. Se [i]vihaa[/i] mua, Ruska. Oikeasti."
"No eikä vihaa. Se on sun äiti, ei se voi vihata sua."
"Älä muistuta siitäkin vielä. Ruska oikeasti, mun elämä on pilalla. Ne haluaa muuttaa johonkin vitun kauas susta, ja sitten mä en enää ikinä näe sua ja -"
"Älä raivoa, Kim", mä tyynnyttelen. "Ei ne halua muuttaa mihinkään kauas. Ja jos haluaa, niin mä seuraan perässä."
"Seuraatko? Mut Aatullahan on duuni täällä ja -"
"No vitun sama. Mä seuraan sua yksin. Vittu, jos te päädytte lähtemään johonkin Lappiin, niin mikäs siinä - siellä on poroja ja vitusti erämaata, mulla ei ole siellä mitään ongelmaa. Mä vedän pari poroa viikossa, ei siinä ole mitään pahaa."
"Mutta kun -"
"Älä nyt, Kim", mä sanon ja halaan sitä tiukasti. "Oikeasti, kaikki on ihan okei."
Taivaalta alkaa tippua lopultakin lunta. Kim nostaa katseensa ylöspäin, me ollaan jumituttu katulampun valkoiseen spottiin, lumi tippuu meidän päälle ja tarttuu Kimin hiuksiin, ei sula pois, eikä se lähde mihinkään mun kasvoilta. Mä inhoan tätä tunnetta, kun lumi vain kasautuu mun kasvoille.
"Aika vitun romanttista", mä totean.
"Helvetin herkkää", Kim nyökkää ja suutelee sitten mua.
#29: Kim | 40109 ♥
"Ai terve, Ruska", mä kuulen miten iskä sanoo ovella, mä juoksen loput viisi metriä sinne ja työnnän sen pois ovelta.
"Moi", mä sanon Ruskalle ja tönin iskää kauemmas ovelta, ettei se taas pääsisi päästelemään sammakoita suustaan Ruskalle.
"No terve", se sanoo ja katsoo mua hieman kummastuneena. "Ja öö, hei", se lisää ja kuikuilee mun ohi iskälle.
"Joo iskä sä voit painua nyt helvettiin", mä totean.
"Mitä, etkö sä halua et mä juttelen sun poikaystävän kanssa", se päivittelee. "En mä olisi tehnyt mitään pahaa."
"Miten sä arvasit heti ekalla oikein", mä tiuskaisen, "et sä koskaan. Menepäs nyt pois siitä jo, miten olisi."
"Olisit sä tietenkin voinut nätimminkin tuon sanoa, mutta miten vain", iskä huokaisee ja lähtee lopultakin takaisin olohuoneeseen, jossa se tuijotti televisiosta puoli yhdeksän uutisia. "Kim, sä varmaan meet huomenna kouluun?"
"Joo menen", mä vastaan sille.
"Meet sitten ajoissa nukkumaan."
"Ruska jää yöksi, ja joo, mä menen."
"Mä potkin sen sitten kouluun aamulla", Ruska lupaa kiltisti.
"Ai että teidän suhde on jo tuossa vaiheessa", isä toteaa. "Mikäs siinä, huolehtikaa vaan ettei taudit tartu."
"Mulla ei ole mitään muuta tauteja kun faija, joka ei tajua millon sen pitää tukkia turpansa", mä mutisen hampaideni välistä, tartun Ruskan kylmään käteen ja lähden vetämään sitä kohti omaa huonettani, työnnän sen sisään ja pamautan oven kiinni.
"Ajoissa nukkumaan", Ruska naurahtaa, "joo, kato kun menit."
"No niin, no mulla on niin paljon parempaa tekemistä täällä sun kanssa että miten mä voisin mennä nukkumaan", mä ihmettelen ja virnistän Ruskalle, joka näyttää vähän hämilliseltä. Aika söpöä sinänsä, etten sanoisi.
Ruska istuu mun sängylle ja mä istun sen viereen, mä vedän sen kasvoja niskasta kohti omiani ja suutelen sitä sen kylmille huulille. Ne eivät saa paljon paskaakaan lämpöä musta, musta tuntuu että mä en saisi sitä lämmitettyä millään tavalla, mutta ei sitä koskaan tiedä. Ruska kietoo kätensä mun ympärille ja mä vedän sen istumaan hajareisin syliini, se tottelee kiltisti ja seuraa perässä, kun mä kaadun selälleni. Sen huulet saavat mun omat kohmettumaan, okei joo, ehkä tässä meidän suhteessa on yksi pieni haittapuoli - nimittäin se, että se saa mut jäätymään ihan totaalisesti. Jäätymään kahdessa mielessä, nimittäin siis ihan oikeasti fyysisesti jäätymään, ja toisenakin se pistää ajatukset niin sekaisin, että mä harrastan jäädyttämistä vähän joka paikassa. Varsinkin koulussa. Siellä se on ihan hyvä juttu, että mä jäädytän, koska mun pitäisi kai kaiken järjen mukaan olla vasta pääsemässä yli Amandan kuolemasta tai jotain sellaista. Sen pulpetilla ei enää pala yhtäkään kynttilää ja luojan kiitos sen rippikuvakin on roudattu helvettiin, ei se mua haittaa sinänsä että se on siinä - se on ihan nätti siinä, tai ei vain ihan nätti vaan tosi helvetin kaunis, niin kuin yleensä - mutta mua vituttaa se, miten porukka esittää, että olisi välittänyt siitä niin hiton paljon. Mä tiedän kyllä, että meidän luokan tytöt eivät mitenkään erityisen paljon siitä pitäneet, joten nyt mua ottaa päähän kun siitä on tullut niin vitun suuri julkkis, ne kaikki esittävät, että olisivat välittäneet siitä ihan kamalasti ja kaikkea. Musta tuntuu, että enemmän ne musta välittävät kuin Amandasta, ja mua ottaa joka hiton päivä päähän, kun joka ikinen naispuolinen henkilö meidän luokassa näyttää jotenkin siltä, että ne olisivat kovin suruissaan. Silti se ei ole yksi tai kaksi kertaa kun mä olen kuullut, miten ne heittävät jotain läppää Amandasta, enkä mä oikeasti edes tajua, miksi. Mun käsittääkseni ne olivat kuitenkin ihan hyvissä väleissä, ne eivät kukaan tykänneet mitenkään hirveästi Amandasta eikä Amanda niistä, mutta silti ne tulivat toimeen - ja nyt kun se on kuollut, tai "kuollut", kaikki heittävät siitä läppää. Miksi? Miksi mä en tajua naisia? Miten vain ne tahtovat, mutta nyt mä en ole koulussa ja mun ei tarvitse miettiä niitä, mä olen nyt Ruskan alla ja mua alkaa paleltaa. Ei mulla ennen ollut mitään ongelmia, koska Ruskalla oli ennen huppari ja vaikka mitä päällään, mutta nykyisin se tulee t-paidassaan, se on selkeästi paljon vapautuneempi nyt kun mä lopultakin tiedän siitä ja sen kylmyyden lähteestä ja vaikka mistä.
"Voi paska", Ruska sanoo kun huomaa miten mun hampaat alkavat kalista, se kierähtää pois mun päältä. "Tää on ihan perseestä."
"Tää on, mut mitäs olet niin jäätävä", mä virnistän ja kaivan peiton sängyn ja seinän välistä, kietoudun siihen. "Anna mun lämmitellä huulia ihan hetki, niin sit voidaan jatkaa."
"Tää on ihan perseestä, että mä palellan sua noin vitusti", Ruska mutisee. "Ei oo reilua."
"No ei oo ei, mutta ei voi mitään." Mä hymyilen Ruskalle peiton keskeltä. "Ei tässä mitään. Otatko mun hupparin tuolta, jooko? Pistä se päälle, niin se edes vähän helpottaa tätä. Niin ja tuo mullekin." Ruska nyökkää ja nousee seisaalleen, ottaa mun lattialle myttyyn unohtamat hupparit ja vetää toisen päälleen, vetää vetoketjun leukaan asti kiinni ja heittää harmaan kohti mua. Mä alan lämmetä pikku hiljaa, vedän oman hupparini päälleni samalla, kun Ruska istuu taas mun viereen sängylle.
"Jos mä olisin vampyyri, niin tällaista ei tarviis tehdä", mä mietin ääneen ja vilkaisen Ruskaa.
"Älä sä nyt rupea", Ruska varoittaa virne kasvoillaan, "älä uskallakaan. Mä oon kuule lukenut ne kaikki kirjat kolme kertaa, niin että sen lagisen muijan vampyyrikitinä on ihan riittävästi."
"Joo, en mä sitä meinannutkaan", mä vastaan, "mutta silti. Niin paljon helpompaa olisi."
"Joo, niin olisi, mutta antaa olla. Sä varmasti kyllästyisit muhun viimeistään kuukauden päästä ja sitten sua vituttaisi, kun mä tein susta vampyyrin ja sä et pääse enää takaisin ihmiselämään."
"No niin, sitä vähän mäkin", mä vastaan ja virnistän Ruskalle, joka katsoo mua vähän ihmeissään, "no ei, en mä suhun kyllästy kuukaudessa. Mut mä alan tajuta, miksi naiset vinkuu ikuisen nuoruuden perään. Mieti miten meitä katotaan, jos me kuljetaan jossain julkisella paikalla yhdessä sitten kun mä olen jotain kolmekymmentä ja sä olet edelleen viisitoista."
"No älä helvetissä", Ruska murahtaa. "Sä saisit syytteen pedofiliasta ja sitten tajuttaisiin, että mä en voi edes vanheta, ja sitten mä joutuisin testeihin ja kaikki olisi perseestä."
"No sitä minäkin. Miksi tän pitää olla niin vaikeaa."
"No älä vaan."
"Mut mieti, jos susta ei olisikaan koskaan tullut vampyyria."
"Niin?"
"Sähän olisit jo kolmenkympin tuolla puolen."
"No niin olisin."
"Ja sitten sä joko eläisit onnellisesti jossain perseessä tai sitten kyttäisit mua täällä ja olisit kolmekymppinen ja mä tekisin susta rikosilmoituksen."
"Aika hiton karmiva ajatus sinänsä", Ruska toteaa. "Mä luulisin että mä asuisin jossain tyyliin Helsingissä ja oisin siellä vaimon ja viiden lapsen kanssa tai jotain. Aivan sama, en mä haluaisi olla. Mä haluan olla sun kanssa." Ruska hymyilee mulle pienesti, sellaista ihan ihan pientä hymyä, ja saa mut hymyilemään takaisin. Mä ojennan käsiäni kohti sitä, ja se tulee lähemmäs, mä painan suudelman sen huulille ja saan sen hymyilemään vielä leveämmin.
"Katotaan leffa", mä ilmoitan.
"Ai mikä leffa?"
"Mikä tahansa. Me katotaan... vittu, me katotaan Paholainen pukeutuu Pradaan."
"Miksi just se?"
"Koska mulla on se ja mä en ole nähnyt sitä, ja mä haluan nähdä sen."
"Ei varmaan ole tarpeen kysyä, miksi hitossa sulla on Paholainen pukeutuu Pradaan?"
"Ei olekaan", mä virnistän takaisin. "Älä kysy mitään. Mä vain omistan sen. Okei, se on oikeesti Carolinan kummitytön ja se jätti sen tänne vahingossa jostain syystä, mutta siis, ihan sama. Mä haluan kattoa sen."
"Okei, no, kai me sit voidaan katsoa se", Ruska nyökkää. Mä nousen ylös ja suoriudun olohuoneeseen, käsken iskän häipyä koska me ruvetaan katsomaan leffaa. Se mussuttaa jotain ajoissa nukkumaan menemisestä, enkä mä jaksa välittää, mä sanon että me katsotaan se leffa ja mennään sitten nukkumaan, sehän on vain puolentoista tunnin mittainen massaleffa, samanlainen kuin kaikki muutkin sellaiset joissa on joku sellainen nimi kuin Meryl Streep, mä lunttaan sen dvd:n kannesta. Iskä mutisee vielä jotain mutta katoaa sitten makuuhuoneeseensa ja jättää meidät olohuoneeseen, Ruska istuu sohvalle ja mä sählään levyn soittimeen, otan kaukosäätimen ja suoriudun Ruskan viereen sohvalle. Mä painan pääni nojaamaan sen hupparin peittämään olkapäähän ja käsken sitä pistämään leffan valmiiksi. Mä painan silmät hetkiseksi kiinni, miksi mua väsyttää taas näin helvetin paljon, no jaa, ihan sama se mulle on, Ruska laittaa leffan pyörimään ja kääntyy sitten suutelemaan mua. Mä suutelen takaisin, kuljetan sormeni taas sen paitojen alle ja sivelen sormillani sen kylmää lantiota. Me kaulaillaan sohvalla vaikka kuinka kauan, ja vasta siinä vaiheessa, kun leffan päähenkilö Andrea saapuu paikalle tyrmäävän näköisenä älyttömän kalliisiin merkkikuteisiin sonnustautuneena, mä tajuan, että Ruska on laittanut leffan tekstit ruotsiksi.
Mikäs siinä.
"Moi", mä sanon Ruskalle ja tönin iskää kauemmas ovelta, ettei se taas pääsisi päästelemään sammakoita suustaan Ruskalle.
"No terve", se sanoo ja katsoo mua hieman kummastuneena. "Ja öö, hei", se lisää ja kuikuilee mun ohi iskälle.
"Joo iskä sä voit painua nyt helvettiin", mä totean.
"Mitä, etkö sä halua et mä juttelen sun poikaystävän kanssa", se päivittelee. "En mä olisi tehnyt mitään pahaa."
"Miten sä arvasit heti ekalla oikein", mä tiuskaisen, "et sä koskaan. Menepäs nyt pois siitä jo, miten olisi."
"Olisit sä tietenkin voinut nätimminkin tuon sanoa, mutta miten vain", iskä huokaisee ja lähtee lopultakin takaisin olohuoneeseen, jossa se tuijotti televisiosta puoli yhdeksän uutisia. "Kim, sä varmaan meet huomenna kouluun?"
"Joo menen", mä vastaan sille.
"Meet sitten ajoissa nukkumaan."
"Ruska jää yöksi, ja joo, mä menen."
"Mä potkin sen sitten kouluun aamulla", Ruska lupaa kiltisti.
"Ai että teidän suhde on jo tuossa vaiheessa", isä toteaa. "Mikäs siinä, huolehtikaa vaan ettei taudit tartu."
"Mulla ei ole mitään muuta tauteja kun faija, joka ei tajua millon sen pitää tukkia turpansa", mä mutisen hampaideni välistä, tartun Ruskan kylmään käteen ja lähden vetämään sitä kohti omaa huonettani, työnnän sen sisään ja pamautan oven kiinni.
"Ajoissa nukkumaan", Ruska naurahtaa, "joo, kato kun menit."
"No niin, no mulla on niin paljon parempaa tekemistä täällä sun kanssa että miten mä voisin mennä nukkumaan", mä ihmettelen ja virnistän Ruskalle, joka näyttää vähän hämilliseltä. Aika söpöä sinänsä, etten sanoisi.
Ruska istuu mun sängylle ja mä istun sen viereen, mä vedän sen kasvoja niskasta kohti omiani ja suutelen sitä sen kylmille huulille. Ne eivät saa paljon paskaakaan lämpöä musta, musta tuntuu että mä en saisi sitä lämmitettyä millään tavalla, mutta ei sitä koskaan tiedä. Ruska kietoo kätensä mun ympärille ja mä vedän sen istumaan hajareisin syliini, se tottelee kiltisti ja seuraa perässä, kun mä kaadun selälleni. Sen huulet saavat mun omat kohmettumaan, okei joo, ehkä tässä meidän suhteessa on yksi pieni haittapuoli - nimittäin se, että se saa mut jäätymään ihan totaalisesti. Jäätymään kahdessa mielessä, nimittäin siis ihan oikeasti fyysisesti jäätymään, ja toisenakin se pistää ajatukset niin sekaisin, että mä harrastan jäädyttämistä vähän joka paikassa. Varsinkin koulussa. Siellä se on ihan hyvä juttu, että mä jäädytän, koska mun pitäisi kai kaiken järjen mukaan olla vasta pääsemässä yli Amandan kuolemasta tai jotain sellaista. Sen pulpetilla ei enää pala yhtäkään kynttilää ja luojan kiitos sen rippikuvakin on roudattu helvettiin, ei se mua haittaa sinänsä että se on siinä - se on ihan nätti siinä, tai ei vain ihan nätti vaan tosi helvetin kaunis, niin kuin yleensä - mutta mua vituttaa se, miten porukka esittää, että olisi välittänyt siitä niin hiton paljon. Mä tiedän kyllä, että meidän luokan tytöt eivät mitenkään erityisen paljon siitä pitäneet, joten nyt mua ottaa päähän kun siitä on tullut niin vitun suuri julkkis, ne kaikki esittävät, että olisivat välittäneet siitä ihan kamalasti ja kaikkea. Musta tuntuu, että enemmän ne musta välittävät kuin Amandasta, ja mua ottaa joka hiton päivä päähän, kun joka ikinen naispuolinen henkilö meidän luokassa näyttää jotenkin siltä, että ne olisivat kovin suruissaan. Silti se ei ole yksi tai kaksi kertaa kun mä olen kuullut, miten ne heittävät jotain läppää Amandasta, enkä mä oikeasti edes tajua, miksi. Mun käsittääkseni ne olivat kuitenkin ihan hyvissä väleissä, ne eivät kukaan tykänneet mitenkään hirveästi Amandasta eikä Amanda niistä, mutta silti ne tulivat toimeen - ja nyt kun se on kuollut, tai "kuollut", kaikki heittävät siitä läppää. Miksi? Miksi mä en tajua naisia? Miten vain ne tahtovat, mutta nyt mä en ole koulussa ja mun ei tarvitse miettiä niitä, mä olen nyt Ruskan alla ja mua alkaa paleltaa. Ei mulla ennen ollut mitään ongelmia, koska Ruskalla oli ennen huppari ja vaikka mitä päällään, mutta nykyisin se tulee t-paidassaan, se on selkeästi paljon vapautuneempi nyt kun mä lopultakin tiedän siitä ja sen kylmyyden lähteestä ja vaikka mistä.
"Voi paska", Ruska sanoo kun huomaa miten mun hampaat alkavat kalista, se kierähtää pois mun päältä. "Tää on ihan perseestä."
"Tää on, mut mitäs olet niin jäätävä", mä virnistän ja kaivan peiton sängyn ja seinän välistä, kietoudun siihen. "Anna mun lämmitellä huulia ihan hetki, niin sit voidaan jatkaa."
"Tää on ihan perseestä, että mä palellan sua noin vitusti", Ruska mutisee. "Ei oo reilua."
"No ei oo ei, mutta ei voi mitään." Mä hymyilen Ruskalle peiton keskeltä. "Ei tässä mitään. Otatko mun hupparin tuolta, jooko? Pistä se päälle, niin se edes vähän helpottaa tätä. Niin ja tuo mullekin." Ruska nyökkää ja nousee seisaalleen, ottaa mun lattialle myttyyn unohtamat hupparit ja vetää toisen päälleen, vetää vetoketjun leukaan asti kiinni ja heittää harmaan kohti mua. Mä alan lämmetä pikku hiljaa, vedän oman hupparini päälleni samalla, kun Ruska istuu taas mun viereen sängylle.
"Jos mä olisin vampyyri, niin tällaista ei tarviis tehdä", mä mietin ääneen ja vilkaisen Ruskaa.
"Älä sä nyt rupea", Ruska varoittaa virne kasvoillaan, "älä uskallakaan. Mä oon kuule lukenut ne kaikki kirjat kolme kertaa, niin että sen lagisen muijan vampyyrikitinä on ihan riittävästi."
"Joo, en mä sitä meinannutkaan", mä vastaan, "mutta silti. Niin paljon helpompaa olisi."
"Joo, niin olisi, mutta antaa olla. Sä varmasti kyllästyisit muhun viimeistään kuukauden päästä ja sitten sua vituttaisi, kun mä tein susta vampyyrin ja sä et pääse enää takaisin ihmiselämään."
"No niin, sitä vähän mäkin", mä vastaan ja virnistän Ruskalle, joka katsoo mua vähän ihmeissään, "no ei, en mä suhun kyllästy kuukaudessa. Mut mä alan tajuta, miksi naiset vinkuu ikuisen nuoruuden perään. Mieti miten meitä katotaan, jos me kuljetaan jossain julkisella paikalla yhdessä sitten kun mä olen jotain kolmekymmentä ja sä olet edelleen viisitoista."
"No älä helvetissä", Ruska murahtaa. "Sä saisit syytteen pedofiliasta ja sitten tajuttaisiin, että mä en voi edes vanheta, ja sitten mä joutuisin testeihin ja kaikki olisi perseestä."
"No sitä minäkin. Miksi tän pitää olla niin vaikeaa."
"No älä vaan."
"Mut mieti, jos susta ei olisikaan koskaan tullut vampyyria."
"Niin?"
"Sähän olisit jo kolmenkympin tuolla puolen."
"No niin olisin."
"Ja sitten sä joko eläisit onnellisesti jossain perseessä tai sitten kyttäisit mua täällä ja olisit kolmekymppinen ja mä tekisin susta rikosilmoituksen."
"Aika hiton karmiva ajatus sinänsä", Ruska toteaa. "Mä luulisin että mä asuisin jossain tyyliin Helsingissä ja oisin siellä vaimon ja viiden lapsen kanssa tai jotain. Aivan sama, en mä haluaisi olla. Mä haluan olla sun kanssa." Ruska hymyilee mulle pienesti, sellaista ihan ihan pientä hymyä, ja saa mut hymyilemään takaisin. Mä ojennan käsiäni kohti sitä, ja se tulee lähemmäs, mä painan suudelman sen huulille ja saan sen hymyilemään vielä leveämmin.
"Katotaan leffa", mä ilmoitan.
"Ai mikä leffa?"
"Mikä tahansa. Me katotaan... vittu, me katotaan Paholainen pukeutuu Pradaan."
"Miksi just se?"
"Koska mulla on se ja mä en ole nähnyt sitä, ja mä haluan nähdä sen."
"Ei varmaan ole tarpeen kysyä, miksi hitossa sulla on Paholainen pukeutuu Pradaan?"
"Ei olekaan", mä virnistän takaisin. "Älä kysy mitään. Mä vain omistan sen. Okei, se on oikeesti Carolinan kummitytön ja se jätti sen tänne vahingossa jostain syystä, mutta siis, ihan sama. Mä haluan kattoa sen."
"Okei, no, kai me sit voidaan katsoa se", Ruska nyökkää. Mä nousen ylös ja suoriudun olohuoneeseen, käsken iskän häipyä koska me ruvetaan katsomaan leffaa. Se mussuttaa jotain ajoissa nukkumaan menemisestä, enkä mä jaksa välittää, mä sanon että me katsotaan se leffa ja mennään sitten nukkumaan, sehän on vain puolentoista tunnin mittainen massaleffa, samanlainen kuin kaikki muutkin sellaiset joissa on joku sellainen nimi kuin Meryl Streep, mä lunttaan sen dvd:n kannesta. Iskä mutisee vielä jotain mutta katoaa sitten makuuhuoneeseensa ja jättää meidät olohuoneeseen, Ruska istuu sohvalle ja mä sählään levyn soittimeen, otan kaukosäätimen ja suoriudun Ruskan viereen sohvalle. Mä painan pääni nojaamaan sen hupparin peittämään olkapäähän ja käsken sitä pistämään leffan valmiiksi. Mä painan silmät hetkiseksi kiinni, miksi mua väsyttää taas näin helvetin paljon, no jaa, ihan sama se mulle on, Ruska laittaa leffan pyörimään ja kääntyy sitten suutelemaan mua. Mä suutelen takaisin, kuljetan sormeni taas sen paitojen alle ja sivelen sormillani sen kylmää lantiota. Me kaulaillaan sohvalla vaikka kuinka kauan, ja vasta siinä vaiheessa, kun leffan päähenkilö Andrea saapuu paikalle tyrmäävän näköisenä älyttömän kalliisiin merkkikuteisiin sonnustautuneena, mä tajuan, että Ruska on laittanut leffan tekstit ruotsiksi.
Mikäs siinä.
#28: Ruska | 38765
"Ei hitto, kuuntele tätä", mä sanon Amandalle, joka lojuu lattialla lukemassa yhtä niistä kirjoista, jotka Kim meille raahasi. Mä otan kasvoilleni mahdollisimman diplomaattisen ilmeen, muutan ääneni matalammaksi ja luen ääneen. "Tiesin että vereni tuoksu - joka hänestä oli paljon suloisempi kuin kenenkään muun, sillä vereni oli hänelle todella samaa kuin alkoholistille viini veden sijasta - herätti hänessä suorastaan polttavan tuskallisen janon. Hän ei kuitenkaan näyttänyt kaihtavan sitä yhtä paljon kuin ennen. Pystyin vain hämärästi aavistamaan, kuinka sankarillista ponnistusta tämä yksinkertainen ele vaati." Mä nostan katseeni kohti Amandaa. "Hei, on tässä jotain oikeinkin", mä huomautan. "Niin kuin elävän elämän vampyyreihin kun vertaa."
"Ai kuinka niin?"
"Okei, ei mulla kyllä tule jano Kimin verestä", mä huomautan, "mutta silti. Aika jännä."
"Et kai sä vaan dissaa tuota", Amanda kysyy naurahtaen, "älä valita. Nää on ihan okei kirjoja!"
"En mä mitään dissaa", mä sanon ja pyöräytän silmiäni. "Mut tää on vaan... no en mä tiedä, no vähän sellasta..." Miten mä voisin sanoa nätisti, että ainoastaan teinityttöihin uppoavaan paskaa? "No, en tiedä. Sanotaan nyt vaikka niin, ettei tällä kyllä oo mitään tekemistä todellisuuden kanssa."
"Ai kuinka niin?"
"No miten olis tuo kimaltaminen", mä huomautan, "ja silmien värin vaihtuminen? Niin ja ihmissudet! Varmaan niitä on olemassa?"
"Mistä sä tiedät, ettei me kimalleta?" Amanda kysyy haastavasti hymyillen, mutta sen hymy hyytyy, kun mä kerron siitä kauan sitten tapahtuneesta jutusta, kun mä jouduin liikkumaan valoisalla ulkona, ja että multa kesti kolme viikkoa saada se helvetin punainen suorakulmio häviämään kasvoistani. "No mut entä ihmissudet?"
"No ei sitä koskaan voi tietää", mä sanon, "mutta en mä kyllä ole koskaan eläessäni nähnyt ainoatakaan ihmissutta, ja mun käsittääkseni viidentoista vuoden aikana olisi pitänyt tavata ainakin yksi sellainen, jos ne kerran on olemassa vain siksi, että me ollaan olemassa."
"No mut sä et ole koskaan ollut Forksissa..."
"Joo, miten vain", mä sanon ja kohautan olkiani. "Entä se silmien värin vaihtelu?"
"Okei joo, mä myönnän että tuo on ihan pelkkää paskaa, jos sitä todellisuuspohjaa mietitään", Amanda sanoo. "Mutta jos se kirjoittaja ei vain tiennyt, että vampyyreita on oikeasti olemassa, ja se teki vain oman versionsa niistä? Taiteilijan vapaus, mihin se on kadonnut?"
"No joo, siitä vain taiteilemaan", mä sanon. "Mut joo, en mä kyllä näistä silti tykkää paskan vertaa. Toi päähenkilö on aika... no jaa, omalaatuinen."
"No sitä se kyllä on", Amanda sanoo, "aika hiton tyhmä muija. Mä en tajua millainen ihminen haluaisi oikeasti ihan kuollakseen muuttua vampyyriksi. Mä en ainakaan mitenkään hirveän paljon tykkää tästä."
"No niinpä. Anteeksi", mä sanon. "Se oli vahinko." Itse asiassa ei ollut, mutta mitä pienistä.
"Ei se mitään, ei sille mitään voi", Amanda sanoo ja pudistaa päätään. "Meni jo, antaa olla. Mutta on toi muija ihan sekaisin. Mut tosiaan, se ei ole tuon kirjan ainoa henkilö", se yrittää vielä puolustaa.
"Kuulutko sä Team Edwardiin vai Team Jacobiin?"
"Sä saat sen kuulostamaan niin kamalalta jutulta", Amanda tuhahtaa. "Team Edward", se lisää sitten keräten kaiken mahdollisen ylpeyden ääneensä.
"Eli sä sittenkin tykkäät vampirismista!"
"En, mutta mä tykkään Edwardista enemmän. Se ei ole sellainen omahyväinen paskiainen kuin Jacob."
"No kyllä se aika omahyväinen on", mä huomautan, "että ei siinä mitään. Sehän on koko ajan vaan Bellalle et lol, älä tunne Jacobia, mä oon niin paljon parempi ihminen kuin Jacob, yhy yhy yhy? Eihän Edward edes ole ihminen!"
"No se on, mutta se tekee sen huomattavasti siistimmin kuin Jake."
"En nyt sanois. Sä vain et tykkää koirista."
"No on se niinkin."
Mä en tajua, miksi mä luen näitä kirjoja taas kerran, vaihteen vuoksi. Mä en edes tykkää näistä, mutta kyllä ne aika hyvin mua viihdyttävät, varsinkin Epäilys, sama kirja josta mä luin äsken Amandalle pätkän. Mä en mitenkään erityisemmin arvosta näitä kirjoja, pakko myöntää, mutta aika hyvin ne kuitenkin mua viihdyttävät, ottaen huomioon sen miten paljon niissä puhutaan pelkkää paskaa vampyyreista. Mä nautin kun saan olla oikeassa.
"Paljon kello on?" mä kysyn Amandalta, se vilkaisee kelloaan (sellainen pieni, vedenkestävä rannekello, joka on kellotaulua lukuun ottamatta vaaleanpunaista kumia tai jotain vastaavaa).
"Varttia yli kuusi."
"Eli siellä on jo pimeää."
"No niin taitaa olla. On tää nyt jo kuitenkin joulukuuta."
"Kuinka mones päivä?"
"Kuudestoista. Kai."
"Voi herraisä", mä totean. "Eihän tässä oo enää kuin vain ihan vähän aikaa jouluun."
"Päälle viikko."
"No niinpä. Haluatko sä joululahjan?"
"En", Amanda nauraa. "En hitossa. Mä vihaan joulua."
"Mitä vikaa joulussa on?"
"Kaikki. Joululaulut, lumi, jouluruoat, joululahjat, vitunmoinen joulustressi. Kaikki on ihan karseeta, ja jos mä voisin, mä ottaisin sen helvettiin kalenterista."
"No mutta me ei kauheasti vietetä joulua", mä totean, "Aatu on yleensä aattoillan ja joulupäivän duunissa. Aivan törkeät juhlapyhälisät ja kaikkea."
"No mikäs siinä. Toivottavasti se ei nyt muuta perinteitään. Joulu sun kanssas on riittävän paha", Amanda sanoo ja virnistää. "No ei. Mut silti. Mä vihaan joulua."
"En mäkään siitä oo koskaan erityisemmin perustanut, että ei siinä mitään."
"No hyvä sitten. Mieti jos sä olisit ollut kauhea joulufriikki ja kaikkea, laskisit päivää aattoiltaan ja laulaisit täällä yksinäs Kulkusia ja muuta kuraa."
"Kyllä mä voin jos sä niin haluat", mä virnistän takaisin. "Mutta joo. Mä voisin lähteä ulos. Tuutko mukaan?"
"En. Mä en voi liikkua ulkona, tiedät kai."
"Niin joo." Iltapäivälehdet jaksavat edelleen revitellä Amandalla, koska oikeudenkäynti on ensi kuussa, sitä oletettua murhaajaa vastaan - ja luultavasti se onkin murhaaja, ei siinä mitään, mutta ei vain Amandan. Mä mietin, kuka ihme se on voinut olla, se nainen joka löydettiin Amandana - Amanda se nimittäin ei tietenkään ollut. Aatulla on teoria, jonka mukaan se on vain joku yhteiskunnasta vieraantunut muija, jonka katoamisesta kukaan ei ole ollut kiinnostunut - sitä se vain ei tajua, että miten siitä ei ole otettu dna-testiä, tai mitään, koska vaikka ruumis olikin pahoin palanut, niin että siitä ei saatu otettua oikeastaan mitään näytteitä, dna pitäisi pystyä selvittämään luusta, jostain jutusta siellä sisällä. Me ei kuitenkaan kukaan valiteta tästä, koska hei, tässä on meille syyllinen, ruumis, motiivi ja kaikki samassa paketissa hopealautasella tarjoiltuna. Amanda ei silti voi lähteä ulos, koska sen pärstä komeilee suurin piirtein joka aamu lööpeissä yhä edelleenkin.
"Mä taidan lähteä kuitenkin", mä sanon, mutta Amanda pyytää odottamaan Aatua sen seurana, ei halua olla yksin. Okei, käy, koska Aatu kuitenkin tulee kotiin joskus tunnin sisällä tai jotain, ja niin mä jatkan Epäilyksen lukemista, luen Amandalle ääneen joitakin kohtia samalla kun se lukee Uusikuuta, omien sanojensa mukaan noin miljoonatta kertaa.
Aatu tulee paikalle ja kysyy, onko meillä nälkä ja jos on, niin miten me jaetaan tän päivän varannot, koska sillä ei ole sitä mitenkään liian paljon. Teurastamolla asiat ovat vähän huonontuneet, koska sieltä se yksi ainoa, joka myi sille verta eikä kysellyt mitään ihmeellistä, on sairauslomalla seuraavat kaksi viikkoa, joten se ei saa yhtään niin hyvin meille verta. Mä tarjoudun kiltisti lähtemään ulos metsästämään muutaman oravan tai jotain yhtä hienoa, että Amanda, joka ei voi lähteä ulos, voi juoda Aatun tuomat luovutusveret (jota ei sitäkään ole paljon mitään) ja jäljellä olevat teurastamolta peräisin olevat veret.
Ulkona tuulee aika reippaasti, lunta ei ole tullut vieläkään vaikka viimeiset talvet ovat olleet sellaisia, että marraskuun puolivälissä alkaa olla jo melkein polveen asti lunta. Mä suuntaan pururadalle, koska tiedän siellä olevan sen verran pimeää ettei kukaan huomaa, että mustiin pukeutunut alimittainen pikkupoika livahtaa metsään ja säksättää siellä oraville niin, että saa ne tulemaan luokseen. Mä pistän juoksuksi, pääsen paljon Kimiä nopeammin, vaikka se on yksi nopeiten juoksevista mun tuntemista ihmishenkilöistä, koska mulla ei ole onneksi ongelmaa hengittämisestä.
Mä en erityisemmin pidä oravista enkä niillä elämisestä, mutta ei se mitään, pakon edessä mä tätä teen. Mä saan kaksi oravaa yhdellä kutsumalla, eikä jälkimmäinen tajua kohtaloaan vaikka näkee, miten mä painan ylähampaani sen oravaystävän vatsaan ja juon sen raukan tyhjäksi. Lopulta mä hautaan molemmat raadot kuoppaan, jonka kaivoin toisella jalallani samalla kun lopettelin jälkimmäistä oravaa, ja jään seisomaan paikoilleni. Mun oloni ei mitenkään hirveän paljon helpottunut tästä, mutta mä saan houkuteltua pari pulleaa varista ja yhden rusakon luokseni, ja sitten kaikki on hyvin, niillä eväillä mä kestäisin taas pari päivää. Mä lähden tallustelemaan yksinäni kotia kohti, toivon etten tapaa Kimiä, koska mä en halua sen näkevän itseäni tässä tilassa, eläimeltä haisten ja suussa vielä niiden otuksien veri maistuen. Kerrankin mun toiveita kuunnellaan, mä pääsen rauhassa kotiin, jossa Amanda on jo syventynyt taas Uusikuuhunsa, ja mä heittäydyn sohvalle lukemaan Epäilystäni. Huomenna tämäkin olisi loppu, ja sitten mä rupeaisin lukemaan Aamunkoita vasta kolmatta kertaa. Ehkä mun pitäisi keksiä jotain muutakin tekemistä kuin huonon vampyyrikirjasarjan lukeminen, mutta kyllä tämäkin vielä menettelee paremman puutteessa.
"Ai kuinka niin?"
"Okei, ei mulla kyllä tule jano Kimin verestä", mä huomautan, "mutta silti. Aika jännä."
"Et kai sä vaan dissaa tuota", Amanda kysyy naurahtaen, "älä valita. Nää on ihan okei kirjoja!"
"En mä mitään dissaa", mä sanon ja pyöräytän silmiäni. "Mut tää on vaan... no en mä tiedä, no vähän sellasta..." Miten mä voisin sanoa nätisti, että ainoastaan teinityttöihin uppoavaan paskaa? "No, en tiedä. Sanotaan nyt vaikka niin, ettei tällä kyllä oo mitään tekemistä todellisuuden kanssa."
"Ai kuinka niin?"
"No miten olis tuo kimaltaminen", mä huomautan, "ja silmien värin vaihtuminen? Niin ja ihmissudet! Varmaan niitä on olemassa?"
"Mistä sä tiedät, ettei me kimalleta?" Amanda kysyy haastavasti hymyillen, mutta sen hymy hyytyy, kun mä kerron siitä kauan sitten tapahtuneesta jutusta, kun mä jouduin liikkumaan valoisalla ulkona, ja että multa kesti kolme viikkoa saada se helvetin punainen suorakulmio häviämään kasvoistani. "No mut entä ihmissudet?"
"No ei sitä koskaan voi tietää", mä sanon, "mutta en mä kyllä ole koskaan eläessäni nähnyt ainoatakaan ihmissutta, ja mun käsittääkseni viidentoista vuoden aikana olisi pitänyt tavata ainakin yksi sellainen, jos ne kerran on olemassa vain siksi, että me ollaan olemassa."
"No mut sä et ole koskaan ollut Forksissa..."
"Joo, miten vain", mä sanon ja kohautan olkiani. "Entä se silmien värin vaihtelu?"
"Okei joo, mä myönnän että tuo on ihan pelkkää paskaa, jos sitä todellisuuspohjaa mietitään", Amanda sanoo. "Mutta jos se kirjoittaja ei vain tiennyt, että vampyyreita on oikeasti olemassa, ja se teki vain oman versionsa niistä? Taiteilijan vapaus, mihin se on kadonnut?"
"No joo, siitä vain taiteilemaan", mä sanon. "Mut joo, en mä kyllä näistä silti tykkää paskan vertaa. Toi päähenkilö on aika... no jaa, omalaatuinen."
"No sitä se kyllä on", Amanda sanoo, "aika hiton tyhmä muija. Mä en tajua millainen ihminen haluaisi oikeasti ihan kuollakseen muuttua vampyyriksi. Mä en ainakaan mitenkään hirveän paljon tykkää tästä."
"No niinpä. Anteeksi", mä sanon. "Se oli vahinko." Itse asiassa ei ollut, mutta mitä pienistä.
"Ei se mitään, ei sille mitään voi", Amanda sanoo ja pudistaa päätään. "Meni jo, antaa olla. Mutta on toi muija ihan sekaisin. Mut tosiaan, se ei ole tuon kirjan ainoa henkilö", se yrittää vielä puolustaa.
"Kuulutko sä Team Edwardiin vai Team Jacobiin?"
"Sä saat sen kuulostamaan niin kamalalta jutulta", Amanda tuhahtaa. "Team Edward", se lisää sitten keräten kaiken mahdollisen ylpeyden ääneensä.
"Eli sä sittenkin tykkäät vampirismista!"
"En, mutta mä tykkään Edwardista enemmän. Se ei ole sellainen omahyväinen paskiainen kuin Jacob."
"No kyllä se aika omahyväinen on", mä huomautan, "että ei siinä mitään. Sehän on koko ajan vaan Bellalle et lol, älä tunne Jacobia, mä oon niin paljon parempi ihminen kuin Jacob, yhy yhy yhy? Eihän Edward edes ole ihminen!"
"No se on, mutta se tekee sen huomattavasti siistimmin kuin Jake."
"En nyt sanois. Sä vain et tykkää koirista."
"No on se niinkin."
Mä en tajua, miksi mä luen näitä kirjoja taas kerran, vaihteen vuoksi. Mä en edes tykkää näistä, mutta kyllä ne aika hyvin mua viihdyttävät, varsinkin Epäilys, sama kirja josta mä luin äsken Amandalle pätkän. Mä en mitenkään erityisemmin arvosta näitä kirjoja, pakko myöntää, mutta aika hyvin ne kuitenkin mua viihdyttävät, ottaen huomioon sen miten paljon niissä puhutaan pelkkää paskaa vampyyreista. Mä nautin kun saan olla oikeassa.
"Paljon kello on?" mä kysyn Amandalta, se vilkaisee kelloaan (sellainen pieni, vedenkestävä rannekello, joka on kellotaulua lukuun ottamatta vaaleanpunaista kumia tai jotain vastaavaa).
"Varttia yli kuusi."
"Eli siellä on jo pimeää."
"No niin taitaa olla. On tää nyt jo kuitenkin joulukuuta."
"Kuinka mones päivä?"
"Kuudestoista. Kai."
"Voi herraisä", mä totean. "Eihän tässä oo enää kuin vain ihan vähän aikaa jouluun."
"Päälle viikko."
"No niinpä. Haluatko sä joululahjan?"
"En", Amanda nauraa. "En hitossa. Mä vihaan joulua."
"Mitä vikaa joulussa on?"
"Kaikki. Joululaulut, lumi, jouluruoat, joululahjat, vitunmoinen joulustressi. Kaikki on ihan karseeta, ja jos mä voisin, mä ottaisin sen helvettiin kalenterista."
"No mutta me ei kauheasti vietetä joulua", mä totean, "Aatu on yleensä aattoillan ja joulupäivän duunissa. Aivan törkeät juhlapyhälisät ja kaikkea."
"No mikäs siinä. Toivottavasti se ei nyt muuta perinteitään. Joulu sun kanssas on riittävän paha", Amanda sanoo ja virnistää. "No ei. Mut silti. Mä vihaan joulua."
"En mäkään siitä oo koskaan erityisemmin perustanut, että ei siinä mitään."
"No hyvä sitten. Mieti jos sä olisit ollut kauhea joulufriikki ja kaikkea, laskisit päivää aattoiltaan ja laulaisit täällä yksinäs Kulkusia ja muuta kuraa."
"Kyllä mä voin jos sä niin haluat", mä virnistän takaisin. "Mutta joo. Mä voisin lähteä ulos. Tuutko mukaan?"
"En. Mä en voi liikkua ulkona, tiedät kai."
"Niin joo." Iltapäivälehdet jaksavat edelleen revitellä Amandalla, koska oikeudenkäynti on ensi kuussa, sitä oletettua murhaajaa vastaan - ja luultavasti se onkin murhaaja, ei siinä mitään, mutta ei vain Amandan. Mä mietin, kuka ihme se on voinut olla, se nainen joka löydettiin Amandana - Amanda se nimittäin ei tietenkään ollut. Aatulla on teoria, jonka mukaan se on vain joku yhteiskunnasta vieraantunut muija, jonka katoamisesta kukaan ei ole ollut kiinnostunut - sitä se vain ei tajua, että miten siitä ei ole otettu dna-testiä, tai mitään, koska vaikka ruumis olikin pahoin palanut, niin että siitä ei saatu otettua oikeastaan mitään näytteitä, dna pitäisi pystyä selvittämään luusta, jostain jutusta siellä sisällä. Me ei kuitenkaan kukaan valiteta tästä, koska hei, tässä on meille syyllinen, ruumis, motiivi ja kaikki samassa paketissa hopealautasella tarjoiltuna. Amanda ei silti voi lähteä ulos, koska sen pärstä komeilee suurin piirtein joka aamu lööpeissä yhä edelleenkin.
"Mä taidan lähteä kuitenkin", mä sanon, mutta Amanda pyytää odottamaan Aatua sen seurana, ei halua olla yksin. Okei, käy, koska Aatu kuitenkin tulee kotiin joskus tunnin sisällä tai jotain, ja niin mä jatkan Epäilyksen lukemista, luen Amandalle ääneen joitakin kohtia samalla kun se lukee Uusikuuta, omien sanojensa mukaan noin miljoonatta kertaa.
Aatu tulee paikalle ja kysyy, onko meillä nälkä ja jos on, niin miten me jaetaan tän päivän varannot, koska sillä ei ole sitä mitenkään liian paljon. Teurastamolla asiat ovat vähän huonontuneet, koska sieltä se yksi ainoa, joka myi sille verta eikä kysellyt mitään ihmeellistä, on sairauslomalla seuraavat kaksi viikkoa, joten se ei saa yhtään niin hyvin meille verta. Mä tarjoudun kiltisti lähtemään ulos metsästämään muutaman oravan tai jotain yhtä hienoa, että Amanda, joka ei voi lähteä ulos, voi juoda Aatun tuomat luovutusveret (jota ei sitäkään ole paljon mitään) ja jäljellä olevat teurastamolta peräisin olevat veret.
Ulkona tuulee aika reippaasti, lunta ei ole tullut vieläkään vaikka viimeiset talvet ovat olleet sellaisia, että marraskuun puolivälissä alkaa olla jo melkein polveen asti lunta. Mä suuntaan pururadalle, koska tiedän siellä olevan sen verran pimeää ettei kukaan huomaa, että mustiin pukeutunut alimittainen pikkupoika livahtaa metsään ja säksättää siellä oraville niin, että saa ne tulemaan luokseen. Mä pistän juoksuksi, pääsen paljon Kimiä nopeammin, vaikka se on yksi nopeiten juoksevista mun tuntemista ihmishenkilöistä, koska mulla ei ole onneksi ongelmaa hengittämisestä.
Mä en erityisemmin pidä oravista enkä niillä elämisestä, mutta ei se mitään, pakon edessä mä tätä teen. Mä saan kaksi oravaa yhdellä kutsumalla, eikä jälkimmäinen tajua kohtaloaan vaikka näkee, miten mä painan ylähampaani sen oravaystävän vatsaan ja juon sen raukan tyhjäksi. Lopulta mä hautaan molemmat raadot kuoppaan, jonka kaivoin toisella jalallani samalla kun lopettelin jälkimmäistä oravaa, ja jään seisomaan paikoilleni. Mun oloni ei mitenkään hirveän paljon helpottunut tästä, mutta mä saan houkuteltua pari pulleaa varista ja yhden rusakon luokseni, ja sitten kaikki on hyvin, niillä eväillä mä kestäisin taas pari päivää. Mä lähden tallustelemaan yksinäni kotia kohti, toivon etten tapaa Kimiä, koska mä en halua sen näkevän itseäni tässä tilassa, eläimeltä haisten ja suussa vielä niiden otuksien veri maistuen. Kerrankin mun toiveita kuunnellaan, mä pääsen rauhassa kotiin, jossa Amanda on jo syventynyt taas Uusikuuhunsa, ja mä heittäydyn sohvalle lukemaan Epäilystäni. Huomenna tämäkin olisi loppu, ja sitten mä rupeaisin lukemaan Aamunkoita vasta kolmatta kertaa. Ehkä mun pitäisi keksiä jotain muutakin tekemistä kuin huonon vampyyrikirjasarjan lukeminen, mutta kyllä tämäkin vielä menettelee paremman puutteessa.
#27: Kim | 37392
Mä hätkähdän hereille kun puhelin alkaa soittaa vähän My Chemical Romancea, ja mä hyppään pystyyn kun tajuan, että voi vitamiini, kello on kahdeksan ja mun pitäisi olla koulussa kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua. Ruska makoilee mun vieressä kaikessa rauhassa eikä sano mitään.
"Voi perkele, et viittinyt herättää", mä kiroan, "Ruska!"
"No sori", se sanoo, "mut ethän sä ole tänään menossa kouluunkaan?"
"Enkö?" mä hölmistyn.
"Et. Sä sanoit eilen että meet vasta ylihuomenna, et voit näyttää normaalilta."
"Ai. Jaa." Miksi mä en muista tällaista keskustelua?
"Sanoit eilen ennen kun nukahdit. Noin puoli minuuttia ennen sitä."
"Ai, no se selittääkin."
"No niinpä."
Mä valahdan takaisin makaamaan selälleni Ruskan viereen, se vain nauraa mulle kun mä sekoilen tähän malliin ja mä näytän sille kieltä, ilkeä mies. Se kuitenkin kurkottaa suutelemaan mua huulille, ja mä en voi muuta kun mennä mukana suudelmassa, voi jee, mä tykkään Ruskan pussailusta ihan vain vähäsen. Anteeksi nyt, mutta kun, sillä on törkeän kylmät huulet ja... ne tuntuvat kivalta. Muutenkin kuin huulilla. Varsinkin kaulalla.
"Nukuitko hyvin?" se kysyy ja hymyilee mulle nätisti.
"No joo, ihan hyvin."
"Siltä näyttikin. Sua ei ois varmaan saanut hereille, vaikka ois ydinpommi räjähtänyut vieressä."
"Yrititkö?"
"En mä mitään", se virnistää. "En mä koskaan yritä herättää sua."
"Niin varmaan juu et", mä irvistän. "Miksi?"
"Mulle tuli tylsää."
"No voi jee, et yrittänyt sitten kunnolla", mä sanon, "kyllä mut saa hereille ihan helposti, jos yrittää."
"Niin varmaan. Okei, mä yritän ensi yönä sitten paremmin. Paitsi että en, koska jos sä meet ylihuomenna kouluun niin et sä sitten voi valvoa yöllä."
"Ihan hyvin voin", mä intän vastaan, "hei, mä en ole nukkunut tyyliin kahteen vuoteen kunnolla, että ei se tunnu enää missään, jos mä nyt pariin yöhön en nuku kunnolla."
"Niin varmaan hei", Ruska sanoo ja kurtistaa kulmiaan. "Miksi sä et ole nukkunut kahteen vuoteen kunnolla?"
"Unettomuus vaivaa", mä vastaan vältellen, "ei mitään ihmeellistä. Okei, se on kyllä helpottanut jo, mutta siis silti."
"Öö, okei. No mikäs siinä. Ootko sä tehnyt sille mitään? Käynyt lääkärillä tai jotain?"
"Ei unettomuus oo mikään ihmeellinen juttu", mä huomautan, "säkin harrastat sitä ja ihan hyvin näyttää pyyhkivän."
"Sä oot tyhmä", Ruska nauraa ja tulee lähemmäs mua. "Niin tyhmä, ettei susta voi muuta kuin tykätä ihan hitosti liikaa."
"No voi jee, ei se mua haittaa jos sä tykkäät musta, koska mäkin tykkään susta."
"No jaa, niin varmaan." Ruska vaikenee hetkeksi, se näyttää mietiskelevältä, mitähän se miettii?
"Mitä sä mietit?" mä kysyn siltä, se hätkähtää vähän ja näyttää sitten siltä, että päättää, että ei kerro mulle muuta kuin kuolleen ruumiinsa yli, mitä miettii. Paskat. Kuolleen ruumiinsa yli vaikuttaa tässä tilanteessa vähän, tai vähän enemmänkin, tyhmältä, mutta mitä me pienistä.
"En mä mitään ihmeellistä."
"Kerro."
"En."
"Kerro!"
"En mä taida."
"Miksi et muka? Kuitenkin ajattelet jotain rivoa Amandasta ja haluut vaan pois täältä että pääset toteuttamaan ne kuvitelmasi?"
"Mistä vitusta sä tuon revit?"
"No kun se on vampyyri", mä sanon, "eli se voi tehdä sun kanssa mitä vain sä haluat. Tiedätkö? Niin kuin Houkutuksessakin."
"Kim, et oo tosissas", Ruska naurahtaa. "Mistä sä luulet että mä haluaisin tehdä Amandan kanssa yhtään mitään?"
"No kai vampyyritkin on joskus puutteessa?"
"Joo no joo on, mutta miksi sä sotkit tähän Amandan mukaan?"
"No kun sä voit tehdä sen kanssa sellaisia juttuja", mä sanon ja mun poskia kuumottaa aika hitosti liikaa, mä en vain osaa puhua tällaisista asioista Ruskan kanssa. "Niin", mä lisään uhmakkaasti korostaakseni sanojani.
"Miksi mä haluaisin tehdä Amandan kanssa mitään, miksi mä en haluaisi sun kanssa?"
"No haluaisitko sä?" mä kysyn posket hehkuen, eh, voi ei, hyvin menee Kim taas...
"No kyllä mä oikeastaan", Ruska sanoo, ja mä olen varma, että jos sillä olisi verta, sitäkin punastuttaisi. Se kääntää katseensa pois päin musta eikä sano mitään pitkään aikaan, miettii huolellisesti, mitä sanoisi.
"Miksi et sitten tee?" mä kysyn. "Tässä mä oon", mä jatkan ja levittelen käsiäni. "Siitä vaan."
"Kuulostipa oikein hienolta ja siltä että sä olisit siinä mukana ja kaikkea", Ruska irvistää. "Joo, aivan sama. En mä taida kuitenkaan tehdä sun kanssa mitään sellaista."
"Miksi?"
"Mä en halua satuttaa sua. Tai yhtään mitään."
"Voi vittu", mä puuskahdan, "sä olet ihan kuin Edward."
"Edward?"
"Cullen! Houkutuksesta. Ne kirjat kun mä toin sulle. Muistatko?"
"No joo, mutta en mä ole niitä vielä kerennyt lukemaan", Ruska sanoo ja nauraa mulle. "Miten niin mä olen muka Edward?"
"Se sanoo, että se ei voi panna Bellaa, koska se ei halua satuttaa Bellaa."
"Öö, okei. Hyvä tietää sinänsä."
"No eikö olekin. Mutta siis niin. Ei se mua haittaa, jos sä satutat mua." Voi vittu. Mä otan ihan sujuvasti Bellan roolin tässä jutussa, ei mua hävetä ollenkaan eikä mitään.
"Ei", Ruska sanoo. "En mä ala."
"Miksi?"
"Siksi. En mä rupea sitä nyt sulle selittämään."
"Miksi!"
"No vitut, Kim, tajuatko sä, mä olen ihan vitun kylmä."
"No sä olet, mitä väliä?"
"Haluatko sä paleltumia vain siksi että sä makaat mun kanssa?"
"En mä nytkään saanut paleltumia, vaikka makasin sun kanssa?" Samassa sängyssä, heh heh. Kyllä mä tajusin, mitä Ruska tarkoittaa, mä vain en välttämättä halunnut tajuta sitä, koska niin.
"Heko heko, oli hieno juttu. Sä vaan olit siinä peiton sisässä koko yön niin miten sulla voisikaan tulla kylmä."
"No joo, mut silti. Mut ei väkisin."
"Ei niiin. Katotaan myöhemmin."
"Joo. Kunhan sä et kosi mua."
"Mitä?"
"Ei mitään. Ehkä mä voisin lopettaa oman elämäni Houkutukseen vertaamisen."
"Ehkä se olis ihan fiksua", Ruska sanoo ja virnistää.
"Mut Ruska!"
"No?"
"Jos mä en saa sua, niin mä haluan ainakin suudella sua."
"Miten vain", se sanoo vähän marttyyrimaisesti ja kumartuu suutelemaan mua.
Mun pitää hillitä itseni, etten pyydä siltä aikaa ollakseni ihminen, niin kuin Bella tekee Houkutuksessa, mun pitäisi oikeasti lopettaa tämä itseni vertaaminen Bellaan, koska joo, mä en halua olla mikään akuutista järjenpuutteesta kärsivä teinityttö, joka vain huokailee sitä että sen poikaystävä ei halua naida sitä, jollei se suostu sen vaimoksi. Mä siis sanon vain, että mun on pakko päästä suihkuun, ja Ruska sanoo, että okei, siitä vaan. Mä kerään itseni sängystä, oion t-paitaani ennen kuin nousen ylös ja kipaisen nopeasti kylpyhuoneeseen. Iskä ei ole kotona, se sanoi eilen illalla jotain että menee Carolinan luo ja sieltä suoraan duuniin, ja se on siinä, no niin. En mä muuten olisikaan voinut tuoda Ruskaa yöksi meille, koska mun pitää pitää yhtä lailla isällekin pystyssä kulissia, että mä olen ihan maissa ja vaikka mitä koska Amanda, joten jee. Iskä on pysynyt aika lahjakkaasti poissa kotoa viimeiset päivät, koska se ei ilmeisestikään halua katsoa mua, okei, mä ymmärrän kyllä - miten ite kohtelisit poikaas, jonka entinen tyttöystävä kuoli ja josta se nyt sitten angstaa koko ajan, voi ei? Niin. Mä olen ihan iloinen siitä, että saan olla rauhassa, koska yksin kotona ollessani mun ei tarvitse ottaa mitään paineita esittämisestä, koska mun on pakko esittää ihan murheen murtamaa. Kukaan ei saa saada selville sitä, että Amanda ei ollutkaan se, joka löytyi sieltä metsästä pahoin palaneena - kyllä, lehdissä kerrottiin lopultakin siitä, ja myös siitä, että murhaajakin on saatu kiinni, se on tunnustanut kaiken, se sanoo valinneensa uhrinsa ihan sattumanvaraisesti. Mä muistelen juttua, siinä mainittiin se muutaman vuoden takainen murha, kun juuri rippikoulun käynyt joku tyttö kuoli, koska sen murhaaja halusi päästä hoitoon, eikä keksinyt muuta tapaa päästä sinne kuin tappaa joku. Tää mies, joka murhasi Amandaksi luullun tytön tai naisen, halusi katkaisuun ja siksi tappoi sen, ja tajuttuaan mitä teki, se poltteli sitä naapurinsa pihalla niin, ettei sitä tunnistettaisi - ja niin sitä ei tunnistettu, koska sitä luullaan Amandaksi, joka se ei kylläkään ole. Siitä ei saatu sormenjälkiä, ei mitään. Okei, tietenkin mulla on vähän paha mieli sen takia - ei se ole tietenkään kivaa, että joku raukkaparka kuolee eikä saa edes ansaitsemiaan hautajaisia tai mitään, mutta silti - se pelasti juuri Ruskan, Aatun ja luultavasti myös mut, koska me kaikki kolme tiedetään, mitä tapahtui Amandalle. Nyt ne etsivät vielä Ananasta, josta on kuvia suurin piirtein jokaisessa Amandasta kirjoitetussa jutussa, koulukuva ja käsky soittaa poliisin numeroon 02-plaa plaa plaa, jos olet nähnyt sen tai jos tiedät yhtään mitään asiasta. Mä en aio soittaa sinne, vaikka mä tiedän myös Ananaksen kohtalosta. Voi hitto, mä taidan olla nyt rikoskumppani noiden kanssa, koska pimitän poliisilta tietoa. Sinänsä aika hiton siistiä. Tai jotain.
"Voi perkele, et viittinyt herättää", mä kiroan, "Ruska!"
"No sori", se sanoo, "mut ethän sä ole tänään menossa kouluunkaan?"
"Enkö?" mä hölmistyn.
"Et. Sä sanoit eilen että meet vasta ylihuomenna, et voit näyttää normaalilta."
"Ai. Jaa." Miksi mä en muista tällaista keskustelua?
"Sanoit eilen ennen kun nukahdit. Noin puoli minuuttia ennen sitä."
"Ai, no se selittääkin."
"No niinpä."
Mä valahdan takaisin makaamaan selälleni Ruskan viereen, se vain nauraa mulle kun mä sekoilen tähän malliin ja mä näytän sille kieltä, ilkeä mies. Se kuitenkin kurkottaa suutelemaan mua huulille, ja mä en voi muuta kun mennä mukana suudelmassa, voi jee, mä tykkään Ruskan pussailusta ihan vain vähäsen. Anteeksi nyt, mutta kun, sillä on törkeän kylmät huulet ja... ne tuntuvat kivalta. Muutenkin kuin huulilla. Varsinkin kaulalla.
"Nukuitko hyvin?" se kysyy ja hymyilee mulle nätisti.
"No joo, ihan hyvin."
"Siltä näyttikin. Sua ei ois varmaan saanut hereille, vaikka ois ydinpommi räjähtänyut vieressä."
"Yrititkö?"
"En mä mitään", se virnistää. "En mä koskaan yritä herättää sua."
"Niin varmaan juu et", mä irvistän. "Miksi?"
"Mulle tuli tylsää."
"No voi jee, et yrittänyt sitten kunnolla", mä sanon, "kyllä mut saa hereille ihan helposti, jos yrittää."
"Niin varmaan. Okei, mä yritän ensi yönä sitten paremmin. Paitsi että en, koska jos sä meet ylihuomenna kouluun niin et sä sitten voi valvoa yöllä."
"Ihan hyvin voin", mä intän vastaan, "hei, mä en ole nukkunut tyyliin kahteen vuoteen kunnolla, että ei se tunnu enää missään, jos mä nyt pariin yöhön en nuku kunnolla."
"Niin varmaan hei", Ruska sanoo ja kurtistaa kulmiaan. "Miksi sä et ole nukkunut kahteen vuoteen kunnolla?"
"Unettomuus vaivaa", mä vastaan vältellen, "ei mitään ihmeellistä. Okei, se on kyllä helpottanut jo, mutta siis silti."
"Öö, okei. No mikäs siinä. Ootko sä tehnyt sille mitään? Käynyt lääkärillä tai jotain?"
"Ei unettomuus oo mikään ihmeellinen juttu", mä huomautan, "säkin harrastat sitä ja ihan hyvin näyttää pyyhkivän."
"Sä oot tyhmä", Ruska nauraa ja tulee lähemmäs mua. "Niin tyhmä, ettei susta voi muuta kuin tykätä ihan hitosti liikaa."
"No voi jee, ei se mua haittaa jos sä tykkäät musta, koska mäkin tykkään susta."
"No jaa, niin varmaan." Ruska vaikenee hetkeksi, se näyttää mietiskelevältä, mitähän se miettii?
"Mitä sä mietit?" mä kysyn siltä, se hätkähtää vähän ja näyttää sitten siltä, että päättää, että ei kerro mulle muuta kuin kuolleen ruumiinsa yli, mitä miettii. Paskat. Kuolleen ruumiinsa yli vaikuttaa tässä tilanteessa vähän, tai vähän enemmänkin, tyhmältä, mutta mitä me pienistä.
"En mä mitään ihmeellistä."
"Kerro."
"En."
"Kerro!"
"En mä taida."
"Miksi et muka? Kuitenkin ajattelet jotain rivoa Amandasta ja haluut vaan pois täältä että pääset toteuttamaan ne kuvitelmasi?"
"Mistä vitusta sä tuon revit?"
"No kun se on vampyyri", mä sanon, "eli se voi tehdä sun kanssa mitä vain sä haluat. Tiedätkö? Niin kuin Houkutuksessakin."
"Kim, et oo tosissas", Ruska naurahtaa. "Mistä sä luulet että mä haluaisin tehdä Amandan kanssa yhtään mitään?"
"No kai vampyyritkin on joskus puutteessa?"
"Joo no joo on, mutta miksi sä sotkit tähän Amandan mukaan?"
"No kun sä voit tehdä sen kanssa sellaisia juttuja", mä sanon ja mun poskia kuumottaa aika hitosti liikaa, mä en vain osaa puhua tällaisista asioista Ruskan kanssa. "Niin", mä lisään uhmakkaasti korostaakseni sanojani.
"Miksi mä haluaisin tehdä Amandan kanssa mitään, miksi mä en haluaisi sun kanssa?"
"No haluaisitko sä?" mä kysyn posket hehkuen, eh, voi ei, hyvin menee Kim taas...
"No kyllä mä oikeastaan", Ruska sanoo, ja mä olen varma, että jos sillä olisi verta, sitäkin punastuttaisi. Se kääntää katseensa pois päin musta eikä sano mitään pitkään aikaan, miettii huolellisesti, mitä sanoisi.
"Miksi et sitten tee?" mä kysyn. "Tässä mä oon", mä jatkan ja levittelen käsiäni. "Siitä vaan."
"Kuulostipa oikein hienolta ja siltä että sä olisit siinä mukana ja kaikkea", Ruska irvistää. "Joo, aivan sama. En mä taida kuitenkaan tehdä sun kanssa mitään sellaista."
"Miksi?"
"Mä en halua satuttaa sua. Tai yhtään mitään."
"Voi vittu", mä puuskahdan, "sä olet ihan kuin Edward."
"Edward?"
"Cullen! Houkutuksesta. Ne kirjat kun mä toin sulle. Muistatko?"
"No joo, mutta en mä ole niitä vielä kerennyt lukemaan", Ruska sanoo ja nauraa mulle. "Miten niin mä olen muka Edward?"
"Se sanoo, että se ei voi panna Bellaa, koska se ei halua satuttaa Bellaa."
"Öö, okei. Hyvä tietää sinänsä."
"No eikö olekin. Mutta siis niin. Ei se mua haittaa, jos sä satutat mua." Voi vittu. Mä otan ihan sujuvasti Bellan roolin tässä jutussa, ei mua hävetä ollenkaan eikä mitään.
"Ei", Ruska sanoo. "En mä ala."
"Miksi?"
"Siksi. En mä rupea sitä nyt sulle selittämään."
"Miksi!"
"No vitut, Kim, tajuatko sä, mä olen ihan vitun kylmä."
"No sä olet, mitä väliä?"
"Haluatko sä paleltumia vain siksi että sä makaat mun kanssa?"
"En mä nytkään saanut paleltumia, vaikka makasin sun kanssa?" Samassa sängyssä, heh heh. Kyllä mä tajusin, mitä Ruska tarkoittaa, mä vain en välttämättä halunnut tajuta sitä, koska niin.
"Heko heko, oli hieno juttu. Sä vaan olit siinä peiton sisässä koko yön niin miten sulla voisikaan tulla kylmä."
"No joo, mut silti. Mut ei väkisin."
"Ei niiin. Katotaan myöhemmin."
"Joo. Kunhan sä et kosi mua."
"Mitä?"
"Ei mitään. Ehkä mä voisin lopettaa oman elämäni Houkutukseen vertaamisen."
"Ehkä se olis ihan fiksua", Ruska sanoo ja virnistää.
"Mut Ruska!"
"No?"
"Jos mä en saa sua, niin mä haluan ainakin suudella sua."
"Miten vain", se sanoo vähän marttyyrimaisesti ja kumartuu suutelemaan mua.
Mun pitää hillitä itseni, etten pyydä siltä aikaa ollakseni ihminen, niin kuin Bella tekee Houkutuksessa, mun pitäisi oikeasti lopettaa tämä itseni vertaaminen Bellaan, koska joo, mä en halua olla mikään akuutista järjenpuutteesta kärsivä teinityttö, joka vain huokailee sitä että sen poikaystävä ei halua naida sitä, jollei se suostu sen vaimoksi. Mä siis sanon vain, että mun on pakko päästä suihkuun, ja Ruska sanoo, että okei, siitä vaan. Mä kerään itseni sängystä, oion t-paitaani ennen kuin nousen ylös ja kipaisen nopeasti kylpyhuoneeseen. Iskä ei ole kotona, se sanoi eilen illalla jotain että menee Carolinan luo ja sieltä suoraan duuniin, ja se on siinä, no niin. En mä muuten olisikaan voinut tuoda Ruskaa yöksi meille, koska mun pitää pitää yhtä lailla isällekin pystyssä kulissia, että mä olen ihan maissa ja vaikka mitä koska Amanda, joten jee. Iskä on pysynyt aika lahjakkaasti poissa kotoa viimeiset päivät, koska se ei ilmeisestikään halua katsoa mua, okei, mä ymmärrän kyllä - miten ite kohtelisit poikaas, jonka entinen tyttöystävä kuoli ja josta se nyt sitten angstaa koko ajan, voi ei? Niin. Mä olen ihan iloinen siitä, että saan olla rauhassa, koska yksin kotona ollessani mun ei tarvitse ottaa mitään paineita esittämisestä, koska mun on pakko esittää ihan murheen murtamaa. Kukaan ei saa saada selville sitä, että Amanda ei ollutkaan se, joka löytyi sieltä metsästä pahoin palaneena - kyllä, lehdissä kerrottiin lopultakin siitä, ja myös siitä, että murhaajakin on saatu kiinni, se on tunnustanut kaiken, se sanoo valinneensa uhrinsa ihan sattumanvaraisesti. Mä muistelen juttua, siinä mainittiin se muutaman vuoden takainen murha, kun juuri rippikoulun käynyt joku tyttö kuoli, koska sen murhaaja halusi päästä hoitoon, eikä keksinyt muuta tapaa päästä sinne kuin tappaa joku. Tää mies, joka murhasi Amandaksi luullun tytön tai naisen, halusi katkaisuun ja siksi tappoi sen, ja tajuttuaan mitä teki, se poltteli sitä naapurinsa pihalla niin, ettei sitä tunnistettaisi - ja niin sitä ei tunnistettu, koska sitä luullaan Amandaksi, joka se ei kylläkään ole. Siitä ei saatu sormenjälkiä, ei mitään. Okei, tietenkin mulla on vähän paha mieli sen takia - ei se ole tietenkään kivaa, että joku raukkaparka kuolee eikä saa edes ansaitsemiaan hautajaisia tai mitään, mutta silti - se pelasti juuri Ruskan, Aatun ja luultavasti myös mut, koska me kaikki kolme tiedetään, mitä tapahtui Amandalle. Nyt ne etsivät vielä Ananasta, josta on kuvia suurin piirtein jokaisessa Amandasta kirjoitetussa jutussa, koulukuva ja käsky soittaa poliisin numeroon 02-plaa plaa plaa, jos olet nähnyt sen tai jos tiedät yhtään mitään asiasta. Mä en aio soittaa sinne, vaikka mä tiedän myös Ananaksen kohtalosta. Voi hitto, mä taidan olla nyt rikoskumppani noiden kanssa, koska pimitän poliisilta tietoa. Sinänsä aika hiton siistiä. Tai jotain.
#26: Ruska | 36054
"Moi", Kim sanoo ja hymyilee mulle melkoisen leveästi, kun mä avaan oven.
"Hei", mä sanon ja hymyilen takaisin. "Tuutko sisään?"
"Joo, kyllä mä voisin", Kim vastaa. "Mä kävin kirjastossa", se sanoo ja ojentaa mulle sitten kangaskassia, joka näyttää kovasti siltä, että siellä olisi kirjoja.
"Okei?"
"Joo", se sanoo. "Mä toin sulle näitä kun aattelin et voisit vaikka tykätä tai jotain." Mä otan siltä sen kangaskassin, avaan sen ja otan päälimmäisen käteeni. "Epäilys?"
"Joo! Kato, nää on näitä mistä mä selitin sulle", Kim selittää sen näköisenä, että alkaa nauraa ihan kohta. "Näitä missä on se laginen muija päähenkilönä ja se koko kirjasarja on sitä, että se haluaa panna poikaystäväänsä, joka on vampyyri."
"Öö, okei, onks tää jotain vihjailua", mä kysyn läpällä ja nauran Kimille, joka punastuu aika reippaasti.
"Ei! En mä vihjaile! Kai mä nyt sanoisin suoraan jos asiat olis niin että..." Se ei jatka lausetta loppuun, ja mä nauran sille.
"Joo joo, oo nyt hiljaa."
"Etkä sä edes ole mun poikaystävä", Kim huomauttaa, "et ei siinä mitään." No niin, nyt taas puhe sivuaa tätä aihetta aika pahasti, no niin, Ruska keskittyy nyt ettei sano mitään mitä voisi jälkeenpäin katua. Eikö niin?
"No joo."
"Ei sillä että mulla olisi jotain sitä vastaan." Okei, nyt Kim sanoi sen, eikä mun tarvinnut kuin ajatella sitä, mutta mä en silti sano mitään sille, mä en voi sanoa mitään, etten vaikuta liian innokkaalta. Sen sijaan mä kohautan olkiani ja vien Kimin olohuoneeseen.
"Missä Amanda?" Kim kysyy ja katselee ympärilleen meidän olohuoneessa, joka on samanmallinen kun niiden olohuone, meidän kaikki huoneet on samanlaiset kun niiden kämpässä - meidän asunnoissa on vain se ero, että tässä on tuo ikkunaton huone, Kimin kämpässä se huone on talon kulmassa ja siinä on kahdella seinällä ikkunat, ja se on Kimin isän makuuhuone.
"Öö, no se on tuolla", mä sanon ja viittaan harmistuneena kohti mun ja Amandan pimeää kopperoa, ei Kimin tarvitsisi sitä miettiä kun se on täällä kahdestaan mun kanssa, että niin. "Mutta sun ei kannata nähdä sitä, tai mitään."
"Ai kuinka niin?"
"Tai siis, sen ei kannata nähdä sua", mä tähdennän. "Se on vähän niin kuin nälkäinen, ja silleen."
"Aa. No sitten mä tajuan."
"No hyvä."
"Mutta sä sitten et ole nälkäinen?"
"En", mä narraan, okei, kyllä mä olen, mutta siinä on se pieni juttu, että mun nälkäisyydellä ei ole tässä kohtaa mitään väliä, koska mihin se vaikuttaisi? Ei mihinkään. Mä en tekisi Kimille pahaa, vaikka maksettaisiin. Okei, tässä kohtaa aika huono vertaus, koska mä en noin yleisesti ottaen edes tarvitse rahaa mihinkään, mutta mitä pienistä. Me istutaan Kimin kanssa sohvalle television eteen, säädyllisen vajaan puolen metrin päähän toisistamme.
Mä kuuntelen toisella korvalla Amandaa, mitä se tekee tuolla meidän huoneessa, mutta se ei tee mitään ihmeellistä - istuu liikkumattomana paikallaan, ei haittaa mua, siinähän istuu, on sekin parempi kuin suunnittelisi Kimin kimppuun hyökkäämistä. Siinä tapauksessa mun pitäisi estää sitä ja sitä sattuisi siinä, että niin. Ei sillä, että vampyyria voisi kauheasti sattua, mutta sille... no niin, sille voisi käydä huonosti siinä, koska vaikka sitä ei varsinaisesti sattuisi, mä voisin viedä siltä käden... tai jalan... tai pään, ilman, että se edes huomaisi, että siltä puuttuu joku ruumiinosa. Ei kuulosta kaikkein mukavimmalta jutulta, enkä mä halua näyttää sellaista Kimille. Ties mitä se saisi siitä päähänsä ja keksisi tehdä.
"Tota, Ruska?" Kim kysyy, mä käännän katseeni siihen ja keskityn kuuntelemaan sitä, mä en halua kuunnella Amandan tekemisiä jos Kim on tässä vieressä, no niin, hienoa. Kimin sydän hakkaa vähän nopeammin, se on jännittynyt, mistä?
"No?"
"No tuota, mua vähän niin kuin häiritsee", Kim sanoo ja katsoo vaikeana käsiään. "Että... kuinka vanha sä olet?"
"Viistoista."
"Niin mutta kuinka kauan sä olet ollut... vampyyri?"
"Mihin tää nyt liittyy?"
"Ei mihinkään", Kim kiirehtii vakuuttamaan, "ei mihinkään ihmeelliseen. Mä vain mietin."
"Öö, päälle viisitoista vuotta."
"Eli sä olet jotain kolmekymmentä? Tai olisit, jos... niin?"
"Niin."
"Ai, okei", Kim sanoo ja näyttää helpottuneelta.
"Mihin tää nyt liittyi?"
"Ei mihinkään", se vakuuttelee, "ei yhtään mihinkään. Ihan vain puhtaasta mielenkiinnosta, ei se liity mihinkään erikoiseen."
"Ei varmaan juu", mä irvistän, "kerro nyt!"
"En. Tai yhdellä ehdolla."
"No?"
"Jos mä saan pusun."
"Mikä ehto toi nyt on", mä nauran, "sä saisit multa pusun vaikka siihen ei sisältyisikään sitä, että sen jälkeen sä kerrot, mihin tuo liittyi." Voi ei, tää alkaa mennä niin sokeriseksi että mä en oikeasti kestä. Voi jee, onko nyt sitten kivaa. Musta tuntuu hassulta että ekaa kertaa elämässäni tai kuolemassani tai missä tahansa mulla on joku, jonka kanssa jutella tällaisia. Ihan jännä tämä. Mä kumarrun lähemmäs Kimiä, se tulee vastaan, se varaa painonsa käsilleen kun mä suutelen sitä huulille. Mä en tule varmasti ikinä tottumaan tähän, että sillä on lämpimät huulet jotka tuntuvat mun huuliani vasten, se jos jokin on juovuttava tunne että jollakulla on lämpimät huulet, tai että sillä on lämpimät kädet, jotka se kiertää mun niskan taakse ja ei päästä lähtemään kauemmas, tai että sillä on lämmin vartalo, jota se painaa lähemmäs mua kun mönkii sohvalla lähemmäs mua, tai mitä tahansa. Voi luoja, mä en ehkä kestä tätä tunnetta, musta tuntuu aivan hiton omituiselta. Luojalle kiitos siitä että mä en varmaan edes pystyisi juomaan Kimin verta tai muutenkaan tekemään sille pahaa, koska sen tuoksu tekee mut taas hulluksi, kun me ollaan täällä, mun, Aatun ja Amandan kämpässä ja se on tuossa, ihan mun lähellä, ja mä suutelen sitä ja voi luoja, Kim koituu mulle vielä kuolemaksi. Lopulliseksi kuolemaksi siis, mä tulen kuolemaan tämän jutun kanssa ihan kokonaan, niin kokonaan, että musta ei jää jäljelle mitään. Mutta toisaalta, eipähän kauheasti kiinnosta - kunhan on vain tämä hetki ja mä voin olla nyt Kimin lähellä ja suudella sitä ja haistella sitä, ei mua kiinnosta kuolenko mä tai jotain, koska Kim on tässä nyt, tällä hetkellä. Yhtäkkiä se saa päähänsä kiivetä istumaan mun syliin, mikä on sinänsä mielenkiintoinen asetelma että se on mua aika hitosti pidempi, miten me voidaan istua tässä näin, sylikkäin, jos sen on pakko joustaa selästä ja niskasta noin paljon, että yltää suutelemaan mua? Sen kädet lähtevät vaeltamaan mun niskasta pitkin mun vartaloa, se sivelee mun kylkiä ja lopulta sujauttaa lämpimät kätensä mun paidan alle, ja mä luulen, että tulen ihan pian hulluksi, koska Kim ja sen kädet ja sen tuoksu ja sen huulet ja helvetti soikoon, sen maku. Mä kuulen korvissani, miten sen hengitys kiihtyy ihan pikkuisen, tuskin huomattavasti mutta vampyyrin korvin hyvin kuuluvasti, ja kun mä keksin lähteä kuljettamaan käsiäni pitkin sen vartaloa, sen hengityksen kiihtyminen kuuluisi myös ihmiskorvin.
Mä en tajua, miten tässä näin kävi. Tässä mä lojun sohvalla puoliksi Kimin alla, sen jalat sojottavat käsinojan ylitse ja kädet ovat mun ympärillä sen verran kuin se on mahdollista, ja mä kuuntelen sen hengitystä. Se on tasainen, sen verran tasainen että mä oletan että se alkaa nukahtaa tässä jossain vaiheessa, aika piankin luultavasti, ja siksi mun on pakko herätellä sitä, entä jos se unohtaisi nukkuessaan, miksi sen piti kysyä, kuinka kauan mä olen ollut tällainen?
"Kim?"
"Joo?" poika mutisee poissaolevan kuuloisena, okei, se yrittää alkaa nukkua. Eipähän saa ruveta. Mä livautan kädet takaisin sen paidan alle ja teen pientä, silittävää liikettä sen lantioluun lähistöllä.
"Miksi sun piti kysyä sitä, et kauanko mä oon ollut vampyyri?"
"Ei miksikään", se väittää.
"Joopas! Sun piti kertoa, jos sä saat pusun, ja sä sait pusun. No niin."
"Ei kun mä vain rupesin miettimään että kuinka vanha sä olet", Kim sanoo ja kääntää kasvonsa vasten mun paitaani, "sitä mä vain mietin että öö tuota, kuinka kauan sä oot elänyt... ja että olenko mä sulle liian kakara, tai jotain."
"Mitä hittoa", mä nauran, "et sä ole mulle mikään kakara. Tai mitään. Kuinka vanhaksi sä sitten mua oletit?"
"No kun mä en tiedä. Mulle tuli vain mieleen, että... Houkutuksessa se yksi hahmo on ollut vampyyri joku neljäsataa vuotta, niin että öö, tuota, mä sitä vain mietin."
"Voi aww", mä nauran, mä en voi sille mitään, mä olen ehkä ihan hitosti liian ilkeä mutta ei voi mitään. "Joo, en mä ole ihan niin vanha sentään..."
"Ei oo reilua nauraa", Kim mutisee, "ei oo kilttiä." Veri syöksyy sen kasvoihin.
"Anteeksi. Ei mun ollut tarkoitus. En mä pahalla sulle naura", mä huomautan, "vaan siksi että voi hitto sä olet suloinen."
"Enkä ole. Sä olet ihan kakka."
"Kiitti", mä virnistän, "mäkin sua, Kim."
"Mee roskiin."
"En aatellut."
"Ei väkisin."
"Ei niin."
"Hei", mä sanon ja hymyilen takaisin. "Tuutko sisään?"
"Joo, kyllä mä voisin", Kim vastaa. "Mä kävin kirjastossa", se sanoo ja ojentaa mulle sitten kangaskassia, joka näyttää kovasti siltä, että siellä olisi kirjoja.
"Okei?"
"Joo", se sanoo. "Mä toin sulle näitä kun aattelin et voisit vaikka tykätä tai jotain." Mä otan siltä sen kangaskassin, avaan sen ja otan päälimmäisen käteeni. "Epäilys?"
"Joo! Kato, nää on näitä mistä mä selitin sulle", Kim selittää sen näköisenä, että alkaa nauraa ihan kohta. "Näitä missä on se laginen muija päähenkilönä ja se koko kirjasarja on sitä, että se haluaa panna poikaystäväänsä, joka on vampyyri."
"Öö, okei, onks tää jotain vihjailua", mä kysyn läpällä ja nauran Kimille, joka punastuu aika reippaasti.
"Ei! En mä vihjaile! Kai mä nyt sanoisin suoraan jos asiat olis niin että..." Se ei jatka lausetta loppuun, ja mä nauran sille.
"Joo joo, oo nyt hiljaa."
"Etkä sä edes ole mun poikaystävä", Kim huomauttaa, "et ei siinä mitään." No niin, nyt taas puhe sivuaa tätä aihetta aika pahasti, no niin, Ruska keskittyy nyt ettei sano mitään mitä voisi jälkeenpäin katua. Eikö niin?
"No joo."
"Ei sillä että mulla olisi jotain sitä vastaan." Okei, nyt Kim sanoi sen, eikä mun tarvinnut kuin ajatella sitä, mutta mä en silti sano mitään sille, mä en voi sanoa mitään, etten vaikuta liian innokkaalta. Sen sijaan mä kohautan olkiani ja vien Kimin olohuoneeseen.
"Missä Amanda?" Kim kysyy ja katselee ympärilleen meidän olohuoneessa, joka on samanmallinen kun niiden olohuone, meidän kaikki huoneet on samanlaiset kun niiden kämpässä - meidän asunnoissa on vain se ero, että tässä on tuo ikkunaton huone, Kimin kämpässä se huone on talon kulmassa ja siinä on kahdella seinällä ikkunat, ja se on Kimin isän makuuhuone.
"Öö, no se on tuolla", mä sanon ja viittaan harmistuneena kohti mun ja Amandan pimeää kopperoa, ei Kimin tarvitsisi sitä miettiä kun se on täällä kahdestaan mun kanssa, että niin. "Mutta sun ei kannata nähdä sitä, tai mitään."
"Ai kuinka niin?"
"Tai siis, sen ei kannata nähdä sua", mä tähdennän. "Se on vähän niin kuin nälkäinen, ja silleen."
"Aa. No sitten mä tajuan."
"No hyvä."
"Mutta sä sitten et ole nälkäinen?"
"En", mä narraan, okei, kyllä mä olen, mutta siinä on se pieni juttu, että mun nälkäisyydellä ei ole tässä kohtaa mitään väliä, koska mihin se vaikuttaisi? Ei mihinkään. Mä en tekisi Kimille pahaa, vaikka maksettaisiin. Okei, tässä kohtaa aika huono vertaus, koska mä en noin yleisesti ottaen edes tarvitse rahaa mihinkään, mutta mitä pienistä. Me istutaan Kimin kanssa sohvalle television eteen, säädyllisen vajaan puolen metrin päähän toisistamme.
Mä kuuntelen toisella korvalla Amandaa, mitä se tekee tuolla meidän huoneessa, mutta se ei tee mitään ihmeellistä - istuu liikkumattomana paikallaan, ei haittaa mua, siinähän istuu, on sekin parempi kuin suunnittelisi Kimin kimppuun hyökkäämistä. Siinä tapauksessa mun pitäisi estää sitä ja sitä sattuisi siinä, että niin. Ei sillä, että vampyyria voisi kauheasti sattua, mutta sille... no niin, sille voisi käydä huonosti siinä, koska vaikka sitä ei varsinaisesti sattuisi, mä voisin viedä siltä käden... tai jalan... tai pään, ilman, että se edes huomaisi, että siltä puuttuu joku ruumiinosa. Ei kuulosta kaikkein mukavimmalta jutulta, enkä mä halua näyttää sellaista Kimille. Ties mitä se saisi siitä päähänsä ja keksisi tehdä.
"Tota, Ruska?" Kim kysyy, mä käännän katseeni siihen ja keskityn kuuntelemaan sitä, mä en halua kuunnella Amandan tekemisiä jos Kim on tässä vieressä, no niin, hienoa. Kimin sydän hakkaa vähän nopeammin, se on jännittynyt, mistä?
"No?"
"No tuota, mua vähän niin kuin häiritsee", Kim sanoo ja katsoo vaikeana käsiään. "Että... kuinka vanha sä olet?"
"Viistoista."
"Niin mutta kuinka kauan sä olet ollut... vampyyri?"
"Mihin tää nyt liittyy?"
"Ei mihinkään", Kim kiirehtii vakuuttamaan, "ei mihinkään ihmeelliseen. Mä vain mietin."
"Öö, päälle viisitoista vuotta."
"Eli sä olet jotain kolmekymmentä? Tai olisit, jos... niin?"
"Niin."
"Ai, okei", Kim sanoo ja näyttää helpottuneelta.
"Mihin tää nyt liittyi?"
"Ei mihinkään", se vakuuttelee, "ei yhtään mihinkään. Ihan vain puhtaasta mielenkiinnosta, ei se liity mihinkään erikoiseen."
"Ei varmaan juu", mä irvistän, "kerro nyt!"
"En. Tai yhdellä ehdolla."
"No?"
"Jos mä saan pusun."
"Mikä ehto toi nyt on", mä nauran, "sä saisit multa pusun vaikka siihen ei sisältyisikään sitä, että sen jälkeen sä kerrot, mihin tuo liittyi." Voi ei, tää alkaa mennä niin sokeriseksi että mä en oikeasti kestä. Voi jee, onko nyt sitten kivaa. Musta tuntuu hassulta että ekaa kertaa elämässäni tai kuolemassani tai missä tahansa mulla on joku, jonka kanssa jutella tällaisia. Ihan jännä tämä. Mä kumarrun lähemmäs Kimiä, se tulee vastaan, se varaa painonsa käsilleen kun mä suutelen sitä huulille. Mä en tule varmasti ikinä tottumaan tähän, että sillä on lämpimät huulet jotka tuntuvat mun huuliani vasten, se jos jokin on juovuttava tunne että jollakulla on lämpimät huulet, tai että sillä on lämpimät kädet, jotka se kiertää mun niskan taakse ja ei päästä lähtemään kauemmas, tai että sillä on lämmin vartalo, jota se painaa lähemmäs mua kun mönkii sohvalla lähemmäs mua, tai mitä tahansa. Voi luoja, mä en ehkä kestä tätä tunnetta, musta tuntuu aivan hiton omituiselta. Luojalle kiitos siitä että mä en varmaan edes pystyisi juomaan Kimin verta tai muutenkaan tekemään sille pahaa, koska sen tuoksu tekee mut taas hulluksi, kun me ollaan täällä, mun, Aatun ja Amandan kämpässä ja se on tuossa, ihan mun lähellä, ja mä suutelen sitä ja voi luoja, Kim koituu mulle vielä kuolemaksi. Lopulliseksi kuolemaksi siis, mä tulen kuolemaan tämän jutun kanssa ihan kokonaan, niin kokonaan, että musta ei jää jäljelle mitään. Mutta toisaalta, eipähän kauheasti kiinnosta - kunhan on vain tämä hetki ja mä voin olla nyt Kimin lähellä ja suudella sitä ja haistella sitä, ei mua kiinnosta kuolenko mä tai jotain, koska Kim on tässä nyt, tällä hetkellä. Yhtäkkiä se saa päähänsä kiivetä istumaan mun syliin, mikä on sinänsä mielenkiintoinen asetelma että se on mua aika hitosti pidempi, miten me voidaan istua tässä näin, sylikkäin, jos sen on pakko joustaa selästä ja niskasta noin paljon, että yltää suutelemaan mua? Sen kädet lähtevät vaeltamaan mun niskasta pitkin mun vartaloa, se sivelee mun kylkiä ja lopulta sujauttaa lämpimät kätensä mun paidan alle, ja mä luulen, että tulen ihan pian hulluksi, koska Kim ja sen kädet ja sen tuoksu ja sen huulet ja helvetti soikoon, sen maku. Mä kuulen korvissani, miten sen hengitys kiihtyy ihan pikkuisen, tuskin huomattavasti mutta vampyyrin korvin hyvin kuuluvasti, ja kun mä keksin lähteä kuljettamaan käsiäni pitkin sen vartaloa, sen hengityksen kiihtyminen kuuluisi myös ihmiskorvin.
Mä en tajua, miten tässä näin kävi. Tässä mä lojun sohvalla puoliksi Kimin alla, sen jalat sojottavat käsinojan ylitse ja kädet ovat mun ympärillä sen verran kuin se on mahdollista, ja mä kuuntelen sen hengitystä. Se on tasainen, sen verran tasainen että mä oletan että se alkaa nukahtaa tässä jossain vaiheessa, aika piankin luultavasti, ja siksi mun on pakko herätellä sitä, entä jos se unohtaisi nukkuessaan, miksi sen piti kysyä, kuinka kauan mä olen ollut tällainen?
"Kim?"
"Joo?" poika mutisee poissaolevan kuuloisena, okei, se yrittää alkaa nukkua. Eipähän saa ruveta. Mä livautan kädet takaisin sen paidan alle ja teen pientä, silittävää liikettä sen lantioluun lähistöllä.
"Miksi sun piti kysyä sitä, et kauanko mä oon ollut vampyyri?"
"Ei miksikään", se väittää.
"Joopas! Sun piti kertoa, jos sä saat pusun, ja sä sait pusun. No niin."
"Ei kun mä vain rupesin miettimään että kuinka vanha sä olet", Kim sanoo ja kääntää kasvonsa vasten mun paitaani, "sitä mä vain mietin että öö tuota, kuinka kauan sä oot elänyt... ja että olenko mä sulle liian kakara, tai jotain."
"Mitä hittoa", mä nauran, "et sä ole mulle mikään kakara. Tai mitään. Kuinka vanhaksi sä sitten mua oletit?"
"No kun mä en tiedä. Mulle tuli vain mieleen, että... Houkutuksessa se yksi hahmo on ollut vampyyri joku neljäsataa vuotta, niin että öö, tuota, mä sitä vain mietin."
"Voi aww", mä nauran, mä en voi sille mitään, mä olen ehkä ihan hitosti liian ilkeä mutta ei voi mitään. "Joo, en mä ole ihan niin vanha sentään..."
"Ei oo reilua nauraa", Kim mutisee, "ei oo kilttiä." Veri syöksyy sen kasvoihin.
"Anteeksi. Ei mun ollut tarkoitus. En mä pahalla sulle naura", mä huomautan, "vaan siksi että voi hitto sä olet suloinen."
"Enkä ole. Sä olet ihan kakka."
"Kiitti", mä virnistän, "mäkin sua, Kim."
"Mee roskiin."
"En aatellut."
"Ei väkisin."
"Ei niin."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)